/Varpulaulu näkee tarinassa näyn ja siksi siinä esiintyy kuollut hahmo/

Minua pyörrytti. Horjuin käpälilläni koittaessani tallustaa kohti soturien pesää. Pelko ja ahdistus velloivat sisälläni. Ainoa päämääräni oli nyt makuusijani. Kompuroin sisään soturien pesään. En rekisteröinyt oliko pesässä ketään tallustin vaan suoraan omalle pesälleni, koska tiesin missä se oli. Silmissäni vilisi ja kuulin korvissani vaan kauhean jyskytyksen. Lysähdin kyyhöttämään makuualusilleni. Haukoin happea keuhkoihini, jotka tuntuivat varsin tyhjiltä kaiken sen kompuroinnin ja horjumisen jälkeen. Yhtäkkiä ahdistus helpotti ja pyöriminen tuntui hidastuvan. Aloin kuulla, mitä ympärillä tapahtui ja tajusin, että Sädesäihke oli siinä vierelläni.
“Et vaikuta oikein hyvä vointiselta. Pitäisikö minun auttaa sinut parantajalle?” vanhempi soturi ehdotti. Pudistin heti päättäväisesti päätäni ja onnekseni Sädesäihke ei ryhtynyt kinaamaan. En halunnut parantajalle. En minä ollut kipeä. Hengitin jo paremmin, kun alkoi tuntua, että vihdoin sain happea. Korvissani tinnutus lakkasi ja kuulin sykkeeni vain vaimeasti.
“Voin olla tässä kanssasi hetken, jos se auttaisi”, ystäväni ehdotti. Olin kiitollinen tästä ehdotuksesta. Tunsin kollin hännän silittävän selkääni. Se todella auttoi. Kosketus sai minut palautumaan nykyhetkeen ja sain ajatukset toimimaan paremmin.
“Kiitos”, kähähdin. Sädesäihke vain hymähti vastaukseksi ja jatkoi selkäni silittämistä hetken. Sain jo kunnolla happea eikä näössäkään ollut valittamista.
“Parempi jo?” oranssi soturi kysyi tarkkaillen ilmettäni. Nyökkäsin hiljaa ja painoin pääni käpälilleni. Kunnon uupumus iski päälle ja olin nukahtaa jo pelkästä silmien räpäyttämisestä.
“Hyvä. Minä menen nyt nukkumaan mutta voit herättää minut ihan milloin vain, jos tarvitset apua”, Sädesäihke naukaisi ja taputti hännällään lapaani.
“Kiitos ja öitä”, naukaisin hänen peräänsä. Ummistin silmäni ja kuuntelin kuinka kollin askeleet tömisivät maahan. Nukahdin nopeasti.

Heräsin täristen pelosta. Olin taas nähnyt yhtä niistä painajaisistani. Tällä kertaa minut oli raadellut riekaleiksi kukapa muukaan kuin oma siskoni Korpikaste. Sydämeni tykytti hurjaa vauhtia ja korvissa kohisi. Koitin päästää pelosta irti mutta se ei ihan onnistunut. Tärisin nimittäin vain kovemmin. Tarkkailin pesää nopealla vilkaisulla. Ketään ei näkynyt. Oli siis aamu. Ehkä minun oli annettu sitten nukkua pitkään eilisen jälkeen. Totta puhuen en tiedä miksi siihen olisi suhtauduttu mitenkään eri tavalla kuin muihin päiviin, sillä kaikki päivät näyttivät nykyään edellisillalta. Edellisilta vain sattui olemaan ensi kerta, kun joku huomasi ahdinkoni. Huokaisin ja painoin pääni käpälilleni. Miksi elämä oli tälläistä? En halunnut elää tälläisessä pelossa ja painajaisten keskellä kokoajan. Yhtäkkiä jokin pakotti minut katsomaan pesän sisään käyntiä kohti. Sieltä loisti kirkasta valoa. Näin tutun kissan kurkistavan sisään. Lehtomyrsky. Mitä ihmettä? Eikö emo ollut kuollut?
“Hei, kultaseni”, hän naukui ja tassutti sisään pesään ja luokseni.
“Mitä sinä täällä teet?” kysyin ääni täristen. Tunsin kyynelten puskevan tiensä poskilleni. Emo. Minun emoni.
Nousin mutta horjahdin heti takaisin maahan suoraan kyljelleni. Muu maailma alkoi taas pyöriä. Vain emo pysyi paikallaan. Hän tassutti päättäväisesti lähemmäs vaikka muu maailma pyöri jo niin kovaa vauhtia, etten erottanu muuta kuin valoa ja joitakin värejä. Korvissani kohisi entistä kovempaa.
“Voi rakas pieni pentuni”, emon sanat kaikuivat päässäni kuin olisin kuullut ne kaikkialta ympäriltäni. Yhtäkkiä emo sulautui taustaan ja pyöri muun maailman mukana kunnes näin enää pelkkää mustaa.

Heräsin vieraalta makuusijalta. Voimakkaat yrttien hajut iskivät nenääni. Olinko parantajien pesässä? Avasin silmiäni ja valo sokaisi minut heti. Koitin siristellä silmiäni, jotta näkisin jotain.
“Kertokaa Korpikasteelle, että Varpulaulu on hereillä”, kuulin jonkun sanovan. En tunnistanut ääntä, aivotoimintani ei nyt riittänyt siihen. Käänsin päätäni hitaasti äänen suuntaan ja näin Leimusilmän, kävi järkeen. Olin parantajan pesässä.
“Tiedätkö missä olet?” Leimusilmä kysyi. Oliko hän seonnut? Miksi hän sellaista kyseli? En uskaltanut vastata. Entä, jos vastaisin väärin? Päätin kuitenkin yrittää.
“Parantajien pesässä varmaankin”, kähisin puoliääneen. Leimusilmä nyökkäsi helpottuneesti. Hän katsoi pesän sisäänkäyntiä ja käänsin itsekin pääni hitaasti sinne. Vienotassu tassutti Korpikasteen kanssa sisään pesään.
“Mitä oikein tapahtui?” kysyin kääntäen pääni takaisin Leimusilmään. Leimusilmä katsoi takaisin hieman huolissaan. Oliko huono juttu etten muistanut? Muistin kyllä ihmeellisen pyörimisen ja… sen, että olin nähnyt emon. Olikohan se paha juttu?
“Pyörryit soturien pesässä. Pohjaharha toi sinut tänne Huurrehuiskeen kanssa. Muistatko itse mitä sitä ennen tapahtui?” Leimusilmä kysyi mutta en saanut tilaisuutta vastata, kun Korpikaste tuli väliin.
“Oletko kunnossa? Mitä oikein tapahtui? Pelästytit minut ihan kunnolla!” sisko hätiköi. Katsoin häntä hieman yllättyneenä. Miksi sisko oli noin järkyttynyt? Olin vain pyörtynyt. Kai kaikki olisi ihan hyvin? En kuitenkaan ollut kipeä tai mitään.
“Hän pyörtyi soturien pesässä”, Leimusilmä tokaisi. Katsoin kollia kiitollisena.
“Niin. Olen kai ihan kunnossa. Ehkä minulla on vain nälkä tai jotain”, naurahdin vaivaantuneesti. En tykännyt siitä, että nyt minussa oli kolmen kissan huomio ja minun teki mieli juosta karkuun. Vienotassu onneksi lähti omiin puuhiinsa. Ei minulla oikeasti ollut nälkä. En ollut pitkään aikaan tuntenut nälkää. Olin vaan pyörinyt omissa sekasotkuissani ja koittanut selvitä.
//Korpi?

Sädesäihke kohautti lapojaan. Sinänsä hän yhtyi kumppaninsa ajatukseen mutta ei halunnut vaarantaa omaa tai etenkään Käärmekullan henkeä. Oliko ajatus liian itsekäs?
“Se tulisi vaaralliseksi…” hän mutisi ja katsoi naarasta. Tuo nyökkäsi.
“Voimmeko jatkaa tästä aiheesta joku toinen hetki. Haluaisin tarkistaa miten Jänötassulla menee ja sitten voisin mennä nukkumaan”, Sädesäihke sanoi ja nousi seisomaan. Käärmekulta nyökkäsi.
“Hyvää yötä sitten”, hän naukui ja päästi kumppaninsa menemään. Sädesäihkeen tassuttaessa pois ajatteli hän aika montaa asiaa. Nimittäin Lotan pentuja, Jänötassua ja sitä tulisiko hän koskaan saamaan omia pienokaisia Käärmekullan kanssa. Vaikka kolli luuli, että asia oli jo käsitelty se oli pompahtanut hänen mieleensä vain uudelleen ja uudelleen. Hän todella tahtoi pentuja mutta ei halunnut pakottaa kumppaniaan mihinkään, ei tietenkään.

Kolli oli käynyt Jänötassun luona, joka jutteli iloisesti Perhotassun kanssa ja sitten mennyt omaan pesäänsä. Hän oli juuri käymässä levolle, kun huomasi Varpulaulun tassuttavan pesään silmät suurina ja muutenkin vauhkon oloisena.
“Onko kaikki hyvin?” Sädesäihke kysyi huolissaan. Nuorempi soturi vain hoiperteli makuusijalleen ja lysähti siihen huohottamaan. Oranssiturkkinen soturi tassutti hieman lähemmäs pesätoveriaan ja istahti tämän viereen.
“Et vaikuta oikein hyvä vointiselta. Pitäisikö minun auttaa sinut parantajalle?” Sädesäihke ehdotti. Varpulaulu pudisti päätään. Hänen hengityksensä tuntui tasaantuvan.
“Voin olla tässä kanssasi hetken, jos se auttaisi”, kolli ehdotti ystävälleen ja silitti hänen selkäänsä hännällään. Ehkä kyse oli vain säikähtämisestä tai joku oli sanonut Varpulaulu-raukalle jotakin ilkeää.
“Kiitos”, kilpikonnakuvioinen kolli inahti.

Suuni tuntui loksahtavan auki, kun Sädesäihke sanoi, että uskoi huomanneensa Lotan olevan tiineenä. Tiineenä! En voinut uskoa korviani.
“Mutta- Mutta hän vihaa pentuja! Hän on kamala emo ja miksi hän koskaan enää hankkisi kumppania?!” kyselin vaikka tiesin, että siihen ei ollut varsinaista vastausta. Itse Lotta tiesi parhaiten, miksi ja miten hän oli siihen tilaan päätynyt.
“Voih, toivon, että hänen pentunsa selviävät. Olisi kamalaa, jos hän hankkisi pentuja ja vain tappaisi tai hylkäisi heidät heti sen jälkeen! Toivon, että pääsisin pelastamaan heidät emoltani, olenhan minä sentään heidän sisarensa”, nau’uin. Nyt ajatus oikeasti iski minua. Ne pennut olisivat sisaruksiani! Olisi niitä sitten yksi tai viisi, haluaisin mielelläni tavata heistä kaikki - elleivät he perisi emoni kamalaa luonnetta. Säälin sisaruksiani jo nyt. Tiesin, että heidän elämänsä ei tulisi olemaan mitään nautinnollisinta, jos joutuisi kasvamaan sellaisen kissan, kuin Lotan kanssa.
“Kumpa voisin auttaa heitä jotenkin… en haluaisi, että he joutuvat kärsimään. En ehkä ole edes tavannut heitä, mutta jotenkin tunnen jo jotain outoa kiintymystä heitä kohtaan”, mutisin kumppanilleni ja katsoin häntä silmät täynnä epäonnea. “Pitäisikö meidän koettaa pelastaa heidät?”

//Säde?

“Ei, ei! Ei tapahtunut mitään. Me vain lähdimme pois, koska hän ei ollut reviirillä. Olimme onnekkaita”, Sädesäihke tokaisi nopeasti. Hänestä tuntui pahalle, kun oli säikäyttänyt kumppaninsa niin mutta hän päätti kuitenkin jatkaa ja kertoa mitä oli huomannut Lotassa.
“Hyvä niin. Lotta on vaarallinen”, Käärmekulta naukui ennen kuin nuorempi kolli ehti avata taas suunsa. Hän keräsi hetken rohkeutta kertoa asiasta, koska olihan Lotta kuitenkin hänen emonsa. Hän kuitenkin päätti kertoa asian. Hidas ja syvä henkäys ja sitten olet valmis, hän ajatteli. Miksi häntä hermostutti tämä näin paljon? Hän voisi vain sanoa sen.
“Huomasin Lotassa yhden asian”, Sädesäihke sanoi tunnustelevasti. Hänen hännänpäänsä kääntyili hermostuneesti. Soturia todella ahdisti ajatella Käärmekullan reaktiota uutisiin.
“Hän on t-tiineenä. T-tai siis luulen hänen olevan. Näytti siltä ainakin”, kolli änkytti ja katsoi kumppaniaan hermostuneesti. He molemmat tiesivät kuinka huono juttu oli, jos Lotta saisi lisää pentuja. Se olisi huono juttu niille pennuille ainakin. Kukaan ei haluaisi olla Lotan pentu. Olihan Lotta yrittänyt *tappaa* oman pentunsa - Käärmekullan - ihan vasta.
//Käärme?

Sädesäihke hölkytti minun luokseni. Hänen ilmeensä oli jotenkin outo, sellainen kummallinen, jota en oikein osannut lukea. Se huolestutti minua hieman. Kunpa vain mitään ei olisi tapahtunut!
“Käärmekulta! Et ikinä usko kenet näin rajalla!” kumppanini naukaisi hieman hengästyneen oloisena. Jäin pohtimaan asiaa. Keitä kissoja tunsinkaan muualta kuin Eloklaanista? Kenet kumppanini voisi nähdä rajalla?
“No, kenet näit?” kysyin Sädesäihkeeltä. Hengittäminen kävi jännityksestä raskaaksi. En tiennyt olisiko tämä nyt hyvä vai huono uutinen. Luultavasti huono, kumppanini äänestä päätellen.
“Näin Lotan!” oranssi kolli naukaisi. Nyökkäsin hitaasti.
“Hän ilmeisesti asuu lähellä. On ymmärrettävää, että näit hänet rajalla. Tekikö hän jotain pahaa?” kysyin. Mielessäni alkoi pyöriä erilaiset skenaariot siitä, mitä naaras olisi voinut tehdä. Entä, jos hän oli hyökännyt partion kimppuun? Tai jos hän oli tappanut jonkun? Tai ehkä hän oli päättänyt liittyä takaisin klaaniin vain hänet murhatakseen ja nyt oli saatettavana leiriin?! Jännitys kihelmöi polkuanturoissani. Jos jotain sellaista tapahtuisi, olisi vaikeaa enää vältellä hullua emoani. Näkisin hänet joka aamu, joka päivä, joka ilta, jopa joka yö! Tulisin vielä hulluksi sellaisessa painostuksessa!

//Säde

Jänötassu kutsui Sädesäihkettä jakamaan saalista kanssaan. Hän oli kuitenkin juuri menossa partioon ja joutuisi kieltäytymään.
“Olin juuri lähdössä partioimaan mutta ehkä joskus toiste. Kysyppa tuota Perhotassua syömään kanssasi. Hän näyttää yksinäiseltä”, oranssi kolli tokaisi veljelleen ja tassutti pois. Hän todella toivoi, että veli ei ottaisi itseensä ja menisi Perhotassun tykö.

Sädesäihke kulki partion kärjessä Yövarjon kera. He tarkkailivat rajaa kaksin silmäparein, kun muut tulivat perästä merkkaillen rajaa matkan varrella. Yhtäkkiä Sädesäihke pysähtyi täysin aloilleen. Hän näki tutun vaaleanruskean turkin pilkistävän puiden välistä. Eikai… Oranssiturkkisen soturin kurkusta pääsi murahdus - agressiivinen sellainen. Hän ei antaisi tuon kissan rääpäleen päästä lähellekkään Käärmekultaa enää koskaan.
“Sädesäihke onko kaikki hyv-” Hiilihammas kysyi kollin takaa mutta lause keskeytyi, kun Lotta piti ääntä. Sädesäihkeen sydän löi hurjaa vauhtia ja hänen teki mieli käydä naaraaseen kynsiksi.
“Älä tee mitään harkitsematonta. Hän on rajan toisella puolen”, vanhempi soturi naukaisi ja kosketti Sädesäihkettä hännällään lavalle. Lotta huomasi partion ja hölkytti pois mutta voi mitä Sädesäihke huomasikaan… Lotta oli selvästi tiineenä.

Partion palattua leiriin Sädesäihke juoksi kumppaninsa luokse. Käärmekulta oli yksin istumassa leirin aukion laidalla, mikä teki hänen löytämisestään helppoa.
“Käärmekulta!” oranssiturkki naukui häkeltyneenä edelleen Lotan näkemisestä.
“Et ikinä usko kenet näin rajalla”, soturi puuskahti hieman hengästyneesti ja katsoi kumppaniaan silmiin.
//Käärme?

“Ahmatassu?” huhulin ystävääni pilkkopimeässä pesässä. Kirkkaan vihreät silmät kääntyivät minuun. Oli yö mutta muut oppilaat olivat partioissa tai missä nyt ikinä. Olimme siis kahden parhaan ystäväni kanssa oppilaiden pesässä.
“Sain ajatuksen. Mitä, jos kertoisimme toisillemme kauhutarinoita?” ehdotin leikkisään sävyyn. Minua ei väsyttänyt tippaakaan ja ajattelin, että voisimme tehdä jotain ennen nukkumaan menoa.
“Entä, jos kerron sinulle niin pelottavan kauhutarinan, ettet saa enää unta?” Ahmatassu vitsaili. Olin saanut hänestä esiin puheliaamman ja vitsikkäämmän puolen. Se oli aivan parasta.
“No sen saa nähdä. En ole kovin säikky”, rehvastelin menemään.
“Ai et vai?” kolli haastoi. Pudistin päätäni.
“Mutta minä haluan aloittaa. Olihan koko juttu minun ideani!” nau’uin itsepäisesti ja kävin pohtimaan.
“Selvä sitten. Minä kuuntelen”, toinen oppilas vastasi. Silmäni olivat sen verran tottuneet pimeään, että näin kuinka Ahmatassun häntä vääntelehti. Hän oli siis innoissaan niinkuin minäkin!
“Olipa kerran metsästäjä. Ihan tavallinen klaanikissa”, aloitin innoissani. Olin keksinyt hyvän juonen ja Ahmatassukin varmasti tykkäisi siitä.
“Tämä kissa oli juuri nimitetty soturiksi. Hän piti kovasti saalistamisesta. Varsinkin öisin”, jatkoin madaltaen ääntäni ja muuttaen kehonkieltäni kauhutarinan kerronnalle sopivaksi. Ahmatassu kuunteli korvat hörössä.
“Yhtenä yönä tämä kissa lähti taas metsälle muiden mennessä nukkumaan. Hän saalisti yksin niinkuin aina ennenkin. Yleensä kissa palasi leiriin aamunkoitteessa mutta tällä kertaa klaanitovereiden herätessä kissa ei ollutkaan palannut”, kerroin. Sydämeni tuntui kiihdyttävän tahtiaan. Pelkästä tarinan kerronnasta tuli kylmä hiki.
“Kissa makasi elottomana - verisesti tapettuna - metsässä, kun klaanitoverit hänet löysivät”, kuiskasin nyt sihahtaen pelottavasti. Ahmatassun silmät olivat suurentuneet ja tämä oli syventynyt kuuntelemaan keksimääni tarinaa. Olin aivan innoissani, joten pelottavan puheäänen aikaan saamiseksi sai tehdä työtä.
“Klaanin kissat hautasivat hänet normaalisti mutta mitä he eivät odottaneet tapahtui seuraavana yönä. Tämä kuollut saalistaja nimittäin kävi yöpartion kimppuun ja tappoi koko partion! Klaanin kissat säikähtivät kovasti ja koittivat viestiä kuolleen metsästäjän hengen kanssa rauhaa. He eivät kuitenkaan onnistuneet ja lopulta klaanin piti muuttaa pois kirotusta metsästä, jossa nyt vaelsi puolet heidän klaaninsa jäsenistä henkinä tappamassa muita”, lopetin dramaattisesti. Ahmatassu henkäisi.
“Hyvä tarina!” hän naukui silmät edelleen ymmyrkäisinä.
“Keksitkö sen itse?” hän kysyi. Kohautin lapojani.
“Ehkä, tai ehkä se perustuu todella tosi elämään”, naukaisin ja virnistin. Ahmatassu virnisti takaisin.
“Mennäänkö nyt petiin?” kolli kysyi. Nyökkäsin, sillä minua väsytti.
“Ehkä voit kertoa oman tarinasi joku toinen yö”, sanoin ja kävin makuulle omalle makuusijalleni. Ahmatassu kävi lepäämään omalleen.
“Niin, jos kehtaan. Omasi oli niin hyvä.”
“Kyllä kehtaat. Mutta öitä nyt. Aamulla on varmaan taas aikainen partio.”

Tassutin saalistuspartion mukana nummella. Tarkoitus oli koettaa napata jäniksiä, koska ne olivat yleensä tarpeeksi suuria ruokkiakseen useamman kissan. Partio oli siis päättänyt lähteä nummelle etsimään jäniksiä.
Pian partio alkoi hajaantua etsimään edes pientä hajujälkeä jäniksistä. Lähdin kulkemaan Piiskujalan kanssa nummella. Tummanruskea kolli haisteli tarkasti ilmaa ja minä vilkuilin ympärilleni
Kohta ilmassa leijaili henno jäniksen haju. Piiskujalka käänsi katseensa minuun ja minä häneen.
“Täällä jossain lähellä on jänis”, kolli ilmoitti. Nyökkäsin ja katselin ympärilleni, jos vaikka näkisinkin valkean otuksen jossain lähistöllä. Sepä tapahtuikin. Huomasin jäniksen jonkin matkan päässä ja tökkösin Piiskujalkaa hellästi ja osoitin hännälläni jäniksen suuntaan. Kolli nyökkäsi minulle ja lähdimme molemmat hiipimään sitä kohti. Minä lähdin kiertämään sitä eri puolelta ja tummanruskea kolli toiselta.
Ennen kuin kerkesimme tarpeeksi lähelle, jänis huomasi meidät. Se päästi vinkaisun ja pinkaisi juoksuun. Lähdin sen perään ja Piiskujalkakin alkoi harppoa myös eläimen perässä. Jänis pinkoi eteenpäin ja eteenpäin ja pian se pujahti koloon, joka sattui hyvin kohdalle. En edes kerennyt tajuta sitä, kun olin jo sujahtanut sisään ahtaaseen koloon.
Jarrutin vauhtiani ja yritin päästä kääntymään, mutta niin pienessä kolossa ei pystynyt liikkua juuri muutenkaan. Itse asiassa en pystynyt liikkua lainkaan! Olin jäänyt jumiin jäniksen koloon!
Vaikka esimmäinen ajatus oli se, miten noloa se oli, pian sen peitti kauhu ja paniikki. Kurkkuani alkoi kuristaa ja tuntui siltä, että siellä oli suuri tuoresaaliin palanen, jota en saanut nieltyä. Hengityksni tiheni ja yritin epätoivoisesti räpiköidä ulos pienestä kolosta. Se oli liian ahdas minulle.
*Päästäkää pois! Tämä kolo vielä murenee päälleni! Auttakaa minua! Happi loppuu kohta!* ajattelin paniikissa ja yritin haparoida etutassuillani ympärilleni, mutta ne olivat jumissa myös. Takatassuni kuopivat maata takanani tuoloksetta. Alkoi jo tuntua siltä, että en tulisi koskaan pääsemään pois. Tämä olisi minun loppuni!
“Auttakaa!” kiljuin hengitys paniikista tihentyneenä ja tassuillani sinne tänne potkien. Tämä oli niin kamalaa! Vihasin ahtaita paikkoja niin paljon! Miksi tämän piti tapahtua minulle!
“Olkaa kilttejä! Haluan pois!” vikisin kyyneleet silmissä. Pian tunsin kynnet takapäässäni ja minua vedettiin ulos samalla ympäriltäni kohmeaa maata kaivaen. Vähitellen aloin päästä ulos.
“Älä hätäile, olet kunnossa”, Piiskujalka naukui hiljaa, kun pääsin tassut täristen nousemaan ylös. Varmaan tilanne vaikutti muista hauskalta, koska partiossa mukana olleet Tähtimötaivas ja Nokkospilvi näyttivät nauravan minulle. Rintaani puristi edelleen kauhu ja tuntui siltä, että tukehtuisin pian.
“Vien Käärmekullan leiriin lepäämään, jatkakaa te saalistamista”, Piiskujalka naukaisi muille partion jäsenille, jotka lähtivät sitten jatkamaan saalistamistaan. Minusta tuntui niin kamalalta. En halunnut siitä tietenkään suoraan sanoa, mutta paniikki ei tuntunut haluavan laantua. Edelleen tunsin kolon seinät turkillani ja kauhu aaltoili sisälläni.
Leiriin päästyäni Piiskujalka ohjasi minut parantajalle siltä varalta, että olisin mennyt shokkiin; en ollut. Kolli lähti pian sen jälkeen takaisin metsälle ja jätti minut lepäämään. Oloni oli kurja, henkisesti ja fyysisesti. En halunnut näyttää naamaani enää kenellekään. Kaikki varmasti nauraisivat minulle.
Suljin silmäni ja ajattelin kaikkea muuta. Kuitenkin koko ajan se pelon tunne ja ajatuskuvat siitä, miten olin jumissa tunnelissa täyttivät mieleni.
“Käärmekulta”, Vienotassun nauku herätti minut ajatuksistani.
“Niin?”
“Ota tästä mukaasi unikonsiemen ja mene sotureiden pesään lepäämään”, parantajaoppilas naukui ja antoi minulle siemenen. Nyökkäsin kiitokseksi, nappasin siemenen mukaani ja lähdin kohti sotureiden pesää.
Pujahdin nopeasti sisään pesään ja omalle pedilleni. Söin Vienotassun antaman unikonsiemenen ja sulkin silmäni, jotta nukahtaisin.

Avasin silmäni ja katsoin ympärilleni. Näin oudon tutun oloisen paikan, jonkin sorttisen luolan tai sen kaltaisen kolon. Tämä ei ollut sotureiden pesä. Missä minä oikein olin?
Pian kuulin ulkoa ääniä, riitelyä. Nousin ylös ja tassutin luolan suulle. Kauhukseni näin Lotan. Ensiksi en saattanut ymmärtää yhtään mistä oli kyse ja miksi hullu emoni oli siellä, kunnes asia alkoi valjeta minulle. Tämä oli unta. Sitä samaa unta, mitä olin nähnyt monesti pentuna, mutta vain hieman erilaisempi. Siihen aikaan olimme vielä asuneet väliaikaisleirissä nummella.
Näin isäni, Kääpäkorpin, joka yritti epätoivoisesti puhua emolleni järkeä, mutta ei onnistunut. Lotta sivuutti kaiken, mitä isäni hänelle sanoi. Hän pauhasi isälleni ja saatoin tunnistaa muutaman sanan hänen puheestaan. Hän puhui tietysti minusta, mistä muustakaan.
Raivo kiehui sisälläni ja halusin mennä sanomaan emolleni suorat sanat, mutta tassuni eivät liikkuneet. Huomasin, että vanhempieni kina oli loppunut ja emoni suuntasi nyt takaisin pesään. Siirryin kuin itsestään takaisin sammalvuoteelle, jonka jaoin Lotan kanssa. Tai unen aikaisella hetkellä hän taisi olla vielä Kaarnajalka.
“Tee tilaa rääpäle!” naaras sanoi raakkuvalla äänellään ja tökkäsi minut aivan vuoteen laitaan. Hän asettui itse toiseen laitaan. Oli selvää, että emoni ei pitänyt pennuista. Olisi ollut mukavaa tietää, miten hän oli koskaan edes päässyt isäni kumppaniksi niin kamalalla luonteellaan.
Suljin silmäni hetkeksi ja pian oli taas eri aika. Oli aikainen aamu tai myöhäinen ilta valon perusteella. Emoni oli kadonnut. Kuulin ääniä pesän suulta. Isäni tuli sisään. Hänellä oli suussaan hiiri, mutta hän pudotti sen katsellessaan ympärilleen.
“Kaarnajalka?” hän kysyi ihmeissään, kun katseli minua kohti. Katsoin isääni kyyneleet silmiini kihoten. Voi miten häntä kaipasinkaan.
“Voi Käärmepentu! Älä itke kultaseni, emosi palaa pian”, isäni sanoi ja kietoutui ympärilleni hellästi. Painauduin tiukasti häntä vasten. En halunnut menettää häntä. Se oli aina tuntunut niin kamalalta.
“Isä, älä lähde. En halua menettää sinua taas”, naukaisin hiljaa. Yllätyin kuullessani pennun äänen tulevan suustani. En ollut tuskin muistanut, että ääneni oli kuulostanut siltä ollessani pentu.
“Et sinä minua ole menettänyt, etkä tule menettämäänkään. Äläkä murehdi, olen tässä kanssasi siihen asti, että Kaarnajalka palaa. Ei siinä varmasti kamalan kauaa voi kestää”, Kääpäkorppi naukui. Huokaisin. Kunpa se olisikin vain niin.
Ei tuntunut kuluvan kuin silmänräpäys, kun yhtäkkiä isäni oli taas aukiolla ja kuulin hänen puhuvan jollekulle.
“Käyn etsimässä häntä vain nopeasti. Ei hän varmasti kaukana ole ja on mahdollista, että hänelle on sattunut jotain. En antaisi itselleni koskaan anteeksi, jos kumppanini kuolisi siksi, etten ollut saapunut paikalle tarpeeksi aikaisin!” kuulin hänen sanovan. Isä oli lähdössä kuolemaansa!
“Isä! Älä mene!” huusin avuttomana, mutta huutoni menivät kuuroille korville. Näiin vain, kun hän lähti tassuttamaan pois ja alkoi kadota näkyvistä. Lähdin juoksemaan hänen peräänsä nopeasti yrittäen saada hänet kiinni parhaani mukaan, mutta hän oli liian nopea ja alkoi kadota näkyvistä.
En ollut luovuttanut ja jatkoin vain matkaani isän perässä ja pian saavuinkin hänen kuolleelle ruumiilleen. Näin kuinka pieni kyykäärme lähti äkkiä pakenemaan paikalta, kun isäni makasi siinä käärmeen myrkyn voimakkuuden todisteena.
Suuttumus levisi sisälläni ja syöksyin käärmeen perään äkkiä. Se luikerteli äkkiä karkuun, mutta pian sain sen napattua ja tapettua. Päästin voitonriemuisen murahduksen ja nostin katseeni. Tajusin olevani ahtaassa tunnelissa.
“Ei! Ei taas!” parkaisin ja yritin kaivaa tunnelin seiniä, jotka alkoivat kutistua ympärilläni ja puristua kasaan imaisten minut sisäänsä. Yritin parhaani mukaan kaivaa tieni ulos sieltä, mutta se ei auttanut. Maa alkoi painaa koko kehoani kasaan ja paniikki valtasi minut.
Silloin heräsin. Hengitin raskaasti ja katselin ympärilläni nukkuvia sotureita. Sädesäihke oli vierelläni. Paniikin aiheuttamat kyyneleet vyöryivät silmistäni ja painauduin kumppanini vierelle nukkumaan. Painoin kehoni hänen kehoaan vasten ja annoin itseni nukahtaa uudelleen samalla edelleen peläten samanlaisen unen näkemistä.

Herään kirkkaassa auringon paisteessa ja nousen pystyyn. Minua ei väsytänyt yhtään! Päätin siis mennä etsimään sadeturkin ja kysyä tältä onko hänellä minulle jotain tehtävää. Kurkistetuani ulos pesästä tajuan että oli jo aurinkohuippu. Nukuinko oikeasti näin pitkään? Lähden nopeasti etsimään sadeturkkia ja hetken etsityäni löydän tämän ja loikin tämän luokse, tämä oli ollut aterioimassa tytäriensä kanssa.
"Hei sadeturkki! Onko sinulla mitään mitä voisin tehdä?" kysyn iloisena. Sadeturkki kehräsi ja nousi seisomaan.
"Ajattelin pitää sinulle huomenna saalistusharjoitukset mutta kun kerran olet noin innoissasi niin voimme toki mennä nyt harjoituksiin" sadeturkki kehräsi.
"Joo mennään!" kehrään ja pompin hetken mestarini ympärillä ennenkuin lähdemme ulos leiristä Olimme jo monen ketunmitan päässä leiristä ennenkuin sadeturkki pysähtyy.
"Noniin katsotaan ensin vaanimisasentosi" sadeturkki maukuu ja istuuttu.
Asetaudun nopeasti vaanimisasentoon häntä ilmassa ja heiluen edestakaisin.
"Häntä matalaksi ja liikumatta" sadeturkki huomautti oitis. Laskin häntäni hiirenmitan päähän maasta liikumatta.
"Hyvin meni, voimme nyt katsoa löydätkö yhtään helposti napataava saaliseläintä", sadeturkki kehottaa. Nostan oitis kuononi ilmaan ja miltei heti nenääni kantautui hiiren lämmin tuoksu.
"Hiiri!" kuiskaan.
"Hyvä, yritä nyt napata se" sadeturkki kuiskaa. Nyökkään nopeasti ja asetaudun vaanimisasentoon ja alan liikua eteenpäin hiirenhiljaa. Päästän pienen innokkaan kehräyksen ja se sai oitis hiiren huomion ja se nosti päänsä ja siirsi katseensa minuun ja päästi vinkaisun ennenkuin lähti käpälämäkeen; tai ainakin yritti. Loikaisin näet nopeasti sen päälle ja purin sen niskat nurin. Nostin sen sitten ilmaan ja tassutin sadeturkin luo pakahtumaisillani ylpeydestä.
"Hyvin meni! Voimme nyt palata leiriin" sadeturkki ilmoitti. Mitä ei! Ei vielä! Kuitenkaan en ehtinyt edes aloittaa vastustelua ennenkuin sadeturkki jo lähti leiriä päin ja minä lähdin perään tyytymätömänä. Leirissä olimekin alta aikayksikön ja pääsin pudotamaan hiiren tuoresaalis kasaan. Ja sitten sainkin vapaata sadeturkilta, paitsi että jouduin viemään vielä riistaa kimalaistoiveelle joten vein nopeasti hiireni tälle ja menin sitten oppilaiden pesään sukimaan itseäni kunnes laskeuduin maakuulle ja otin taas torkut. Tosin niiltä torkuilta heräsin miltei heti uudestaan ja aloin sitten ajankulukseni sukia turkiani uudestaan sillä unta en varmasti saisi enää.

Tassutan ulos pentutarhasta kuusikkopennun edellä. Nuori pentu oli pyytänyt että leikisin hänen kanssaan ja tottakai olin suostunut! Ulos olimme menneet koska kimalaistoiveen mielestä pentutarhassa ei ollut tilaa. Ulos päästyämme pysähdyn ja käännyn pienempää pentua päin hymyilen.
"Mitä haluat leikkiä?", kehrään nuorelle naaralle.
"Voidaanko leikkiä jotain sellaista missä sinä olet kuolonklaanin tunkeilija minä olen eloklaanin soturi? Tai ehkä päällikkö!" kuusikkopentu kysyy silmät suurina.
"Tottakai voimme-" aloitan mutta en ehdi loppuun ennenkuin kuusikkopentu jo loikkaa minua päin ja kaataa minut kyljelleen. Päästän pienen hämmentyneen ulvaisun ja alan sitten rimpuilla minua nuoremman pennun alla kunnes kierähdän ja kuusikkopentu jää aleni. minä kompuroin nopeasti pystyyn jotta kuusikkopentua ei ehtisi sattua.
"Noniin kuusikkotähti, noinko pienellä sinunlaisesi päälikkö rökitetään? Minä säihketähti kuolonklaanin päälikkö oletin että sinä osaat edes vähän taistella!" kehrään leikkimielisesti. Kuusikkopentu nousi seisomaan nolostuneen näköisenä korvat luimussa.
"En ole noin helposti voitettavissa!" naaras miukaisi ja oli jo yrittämässä kaataa minut taas. Kaadun nopeasti tramaatisesti maahan ja alan anoa armoa.
"Anteeksi! Voi anteeksi suuri kuusikkotähti! Minun ei olisi pitänyt pilkata sinua! Päästä minut menemään niin en enään ikinä hyökkää klaanisi!" ulisen muka peloissani. Kuusikkopentu vain murisi pienellä äänellä kunnes lopulta vastasi minulle iloinen pilke silmissään.
"Hyvä on päästän sinut, kunhan et enään ikinä tule takaisin.. Enää ikinä!" naaras vinkaisee ja päästää minut irti. Kompuroin nopeasti pystyyn ja tuijottan pentua kyyryssä muka pelokkaana.
"Teen mitä vain kunhan et satutta minua enään!" vastaan. Kuusikkopentu kehrää ylpeänä.
"Lähde sitten! Nyt ennenkuin muutan mieltäni", kuusikkopentu kehrää ja heiluttaa häntäänsä kuin merkiksi. Nyökkään ja luikin pois kuusikkopennun luota kohti pentutarhaa mutta pysähdyn ennenkuin sujahdan sisään vaan jään sen edustalle ja käännyn ympäri. En menisi pentutarhaan! Käännyn nopeasti ympäri ja lähden kohti tuoresaalis kasaa, mutta aikeenani ei ollut ottaa sieltä mitään. Minulla ei ollut nälkä. Kuitenkin päädyin nuuhkimaan uteliaana tuoresaalis-kasaa. Minun teki mieli ottaa sieltä jotain, niiden herkulinen haju sai veden kielelleni mutta kuitenkin käännyn ympäri enkä ottanut siitä mitään, minulla ei oikeasti ollut nälkä joten en ottaisi siitä mitään! Lähdin sitten tassutamaan kauemmas kasasta. Yllättäen mesitähti nousee ylös litteäkivelle mistä hän yleensä kutsuu kokouksen.
*hän varmaan huutaa nyt kokous-kutsun* ajatelen ja Höristelen uteliaana korviani ja oikeassa olin ollutkin! Mesitähti huusi näet kokontumis kutsun!
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne litteäkivelle klaanikokoukseen!" mesitähti ulvahti ja klaani alkoi kokoontua uteliasti supisten. Kimalaistoive tuli mustikkapennun kanssa pois pentutarhasta ja kuusikkopentu lyöttäytyi heidän seuraansa mutta minä vilkuilin ympärilleni etsien jänöpentua ja lopulta huomaan tämän alle ketunmitan päässä minusta. Loikin nopeasti veljen luo ja sitten tassuttamme yhdessä muun klaanin kanssa litteäkiven luo. Loimupentu tassutti meidän vierellemme sen näköisenä että oli haljetta innosta. Ehkä kolli oletti että hänet nimittettään? No saattoihan se olla mahdollista. Työnnyimme eturiviin kimalaistoiveen ja muiden pentujen vierelle. Nyt koko klaani oli koossa, se tarkoitti sitä että nyt saisimme tietää mistä oli kyse!
"Minun on ilo ilmoittaa että tänään nimitän klaanilleme kolme uutta oppilasta!" mesitähti kajauttaa Ja sai kimalaistoiveen sukimaan nopeasti minut ja loimupennun ja jänöpennun nopeasti puhtaiksi kuten meidän emot varmaan olisivat tehneet jos olisivat elossa -tai mistä sen tietää? Ehkä loimupennun emo onkin elossa muttei vain klaanissa!
"JänöPentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua jänötassuksi. Mestariksesi tulen minä mesitähti", mesitähti aloittaa veljestäni. Jänöpentu tai nykyinen jänötassu on tosi onnekas! Saada nyt itse päälikkö mestariksi! Veli näytti hetken hämmästyneeltä kun hän kosketti päälikkön neniä ja meni noin hännänmitan päähän päälikköstä. Loimupentu tuijotti veljeäni närkästyneenä ja mutisi jotain niin kovaan ääneen että kuulin vain juuri ja juuri kollin sanat.
"Minusta olisi pitänyt tulla päälikkön oppilas!" loimupentu mutisi närkästyneenä. Sitten oli loimupennun vuoro.
"Loimupentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Loimutassuksi. Mestariksesi tulee nokkospilvi. Odotan, että nokkospilvi välittää kaiken tietonsa sinulle." mesitähti ilmoitti. Loimutassu näytti aivan siltä kuin olisi juuri saanut kuula jotain kamalaa. Mitä pahaa nokkospilvessä oli? Kuitenkin kolli kosketti neniä mestarinsa kanssa ja tassuti tämän perässä takaisin klaaninsekaan mukisematta. Nyt olisi minun vuoroni! Tassutin eteenpäin jotta mesitähti erottaisi minut joukosta. Vilkaisen vielä jänötassua joka kököti lähellä litteäkiveä ja loimutassua joka istui nokkospilven vierellä todella petyneen näköisenä. Siirsin kuitenkin nopeasti katseeni takaisin päälikköön, nyt saisin tietää kenestä tulee mestarini!
"Säihkepentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua säihketassuksi. Mestariksesi tulee sadeturkki. Odotan, että sadeturkki välittää kaiken tietonsa sinulle." mesitähti ilmoitti. Sadeturkki? Toivottavasti hänestä tulee hyvä mestari! Kosketan nopeasti mestarini kanssa neniä ja sitten tassutan tämän perässä muiden luokse ja klaani alkaa huutaa meidän nimiämme.
"Loimutassu! Säihketassu! Jänötassu! Säihketassu! Loimutassu!" klaani huuteli.
"Kokous on ohi", mesitähti ilmoittaa kun klaani on hiljennyt. Sadeturkki katsoo minua hetken ennenkuin vie minut ulos leiristä jota voisi esitellä minulle reviiriä. Tästä tulisi jännittävää! Työnnän kyntteni esiin innosta mutta vedän ne nopeasti taas sisään ja seuraan mestariani. Sadeturkki esitteli minulle joen ja paljon muutakin: mutta minä en ollut kovinkaan kiinnostunut puolestakaan niistä, eniten minua kiinnosti joki. Olisi kivaa jos voisin opetella uimaan! En malta odottaa että sadeturkki opettaa minut uimaan.. Mutta minun pitää kyllä ensin odottaa että vesistö on taas tarpeeksi lämmintä! Toiseksi eniten minua kiinnosti kun sadeturkki esitteli rajat. Minua innostutti aivan kauheasti.
*ehkä vielä joskus olen päälikkö.. Ja menen joskus kuolonklaanin reviirille keskustelemaan rauhanomaisesti kuolonklaanin päälikkölle! Se on ainut tapa miten koskaan voisin nähdä miltä kuolonklaanin reviirillä näyttää! Mutta.. Minua kiinnostaa Heidän reviirinsä.. Ehkä voisin joskus mennä Heidän revirilleen tutkimusretkelle? Ei.. En! En rikko soturilakia sen takia että saisin tutkia toisten reviirejä!* ajattelee. Pian sitten olimmekin jo valmiit ja sadeturkki johdatti minua takaisin leirille. Olikohan jänötassukin käynyt tutkimusretkellä? Kyllä varmaan olisi! Yllätyksekseni Ennenkuin ehdin edes kunnolla tajuta olimme jo leirissä.
"Noniin, menepäs nyt sinun pitää mennä tekemään itsellesi makuualuset oppilaiden pesäsään, sen jälkeen saat ottaa jotain syötävää ja sitten saat vapaata loppupäiväksi, minulla on huomenna aamupartio, joten otan sinut huomenna mukaan" mestari kehotti.
*aamupartio? Pääsen siis partioon!* ajettelen ja nyökään sitten innokkaana. Sadeturkki hymyilli ja jäti minut yksikseen tassutaen matkoihinsa. Käännyn nopeasti ympäri ja lähden loikimaan kohti oppilaiden pesää. Tunkeuduin sitten sisään pesään ja huomasin siellä haukkatassun joka istuskeli sammalvuoteella sukimassa itseään.
"Hei haukkatassu, tiedätkö mihin saisin tehdä oman vuoteeni?" kysyin innosta kihisten. Haukkatassu siirsi katseensa minuun ja lopeti turkinsa sukimisen.
"Voisit tehdä sen minun maakualusteni vierelle tuohon?" haukkatassu ehdotti ja osoitti hännällään vieressääb olevaan tyhjään kohtaan.
"Sopii!" kehrään ja käännyn ympäri kohti parantajien pesää hakeakseni sammalta. Heti sisään päästyäni pysähdyn ja vilkuilen ympärilleni.
"Hei? Tulin hakemaan sammalta vuoteesseni oppilaiden pesään!" huhuilen ja tassutan sisemmälle pesään kunnes pysähdyn ennenkuin törmään vienotassuun.
"Hei, säihketassu! Tulit hakemaan niitä sammalia eikö?" parantajaoppilas kehräsi ja kääntyi ympäri.
"Odota siinä käyn hakemassa vähän sammalta!" naaras kehoti ja katosi pesän syövereihin. Istuudun maahan odottamaan että vienotassu palaisi. Ja pian hän palasikin sammalta mukanaan.
"Tässä", naaras kehräsi ja pudotti sammalet eteeni.
"Kiitos!" kehrään ja napaan sammalet suuhuni heilautan häntääni hyvästiksi ja loikin ulos pesäslevevda käännyn kohti oppilaiden pesää. Ja nopeasti jo sujahdankin sisään pesään. Tassutin hitaasti sen tyhjän kohdan luo haukkatassun maakuualusten viereltä ja alan rakentamaan sammalvuodeta itselleni. Lopulta sain vuoteen valmiiksi ja nousen ylpeänä seisomaan, käännyn sitten haukkatassun puoleen, naaras oli ollut siinä koko ajan ja löisin vaikka kuun punkkitarkastuksista vetoa että naaras oli tarkailut minua.
"No, haukkatassu menikö hyvin?" kehrään iloisena leveästi hymyillen. Haukkatassu vilkaisee minua hämillään.
"meni", naaras naurahtaa. Naurahdan vähän itsekin ja käännyn sitten toiseen suuntaan ja lähden tassutamaan ulos pesästä kohti tuoresaaliskasaa ei ei minulla nälkä ollut. En vain halunnut olla syömättä kun sadeturkki sentään oli siihen luvan antanut. Pysähdyn tuoresaalis kasan vierelle ja alan nuuhkia sitä ja kaivella sieltä jotain kunnes vedän sieltä laihan oravan ulos ja tassutan leirin reunalle nauttimaan oravaa rauhassa. Syön oravan nopein ja siistein haukauksin ja sitten lähden kohti oppilaiden pesää, koska minä menisin huomenna aamupartioon minun pitäisi levätä jota jaksaisin olla partiossa. Työnnyn nopeasti sisään oppilaiden pesään ja käperyin juuri tekemälleni sammalvuoteelle ja suljin silmäni nukahtaen nopeasti.

Aukaisen silmäni kirkkaassa auringon valossa ja tajuan olevani joen rannalla. Nousen nopeasti pystyyn ja vilkuilen ympärilleni. Oli lämmintä ja puut olivat täynnä vihreitä lehtiä. Käännyn sitten joen puoleen. Tassutan joen luokse ja kosketan sitä tassullani, se ei ollut jäässä. Päätin kastautua jokeen ja laskin molemmat etukäpäläni jokeen ja lähdin sitten kahlaamaan syvemmälle kunnes ennenkuin ehdin hiirtä sanoa tassuni eivät yltäneet enään pohjaan ja aloin räpiköidä pakokauhuisena. Vesi joka oli juuri ollut peili tyyni muutui nopeasti, se alkoi pyörteillä. Ja yhtäkkiä kova virta napasi minut painoi minut pinnan alle ja alkoi viedä minua johonkin. Lopulta virtaus loppui; juuri ajoissa! Keuhkoni olivat äärirajoillaan ja minun pitäisi päästä pintaan. Kuitenkin kun yritin päästä pinnalle törmäsin jää peiteesseen ja tajusin että joki oli jäässä siitä kohdasta. Vesi alkoi tuntua jää kylmältä. Millainen joki se tämä oli? Yritin hetken rikkoa jäätä mutta luovutin pian; ei jää ollut aikeissa rikkoutua.. Keuhkoni olivat äärirajoilaan ja silmissäni alkoi jo pimetä. Lopulta valahdin pinnan alla veltoksi, virtaus alkoi taas ja painoi minut pohjaan. Silmissäni pimeni nopeasti ja olin varma siitä että nyt nyt minä hukuin. Aukaisin silmäni kauhusta suuriksi ja olin päästä säikähtäneen vinkaisun mutta sain juuri ja juuri tukitua suuni. Nousin hitaasti seisomaan ja tajusin että oli jo yö. Minua ei väsytänyt tippaakaan joten päätin hiipiö ulos pesästä katsomaan tähtiä. Tunkeudun nopeasti ulos pesästä ja siirän katseeni tähtiin. Mikä niistä oli emo? Katselin tähtiä niitä oli sadoittain! Nuuhkin koleaa ilmaa ja ajattelin että se oli varmaankin tähtien tuoksu. Ei oikeastihan se oli pakkasen tuoksu. Hetken tähtiä tuijoteltuani käännyn takaisin oppilaiden pesää kohti ja tunkeudun sisään tassutan varovasti maakualusilleni ja käperyn siihen ja suljen silmäni nukahtaen miltei heti.

Herään unenpöpperöisenä kun joku huhuili minua pesän suulla. Ravistelin päätäni selvitääkseni unisiksi jääneet ajatukseni ja ne selvitetyäni tajuan että huhuilija oli sadeturkki. Loikaan nopeasti pystyyn täysin hereillä ja tassutan mestarini luokse.
"Mennäänkö me nyt sinne aamupartioon?" kuiskaan. Sadeturkki nyökkää ja kääntyy ympäri. Lähdemme sitten yhdessä kohti muita aamupartion kissoja. Partossa oli minun ja sadeturkin lisäksi loimutassu ja tämän mestari nokkospilvi! En ollut edes tajunnut että kolli ei ollut oppilaiden pesässä! Partiossa oli kyllä vielä kaksi kissaa; aurinkoroihu ja irvikita! Sadeturkki tassuti muiden ja pahoitteli että olimme myöhässä ja sitten me jo lähdimmekin matkaan! Loikin innoissani partion mukana eteenpäin. Kuitenkin kun pysähdymme kuolonklaanin rajalla törmäsin päistikkää loimutassuun joka kompastuu ja kaatui kuonolleen maahan.
"Anteeksi en tarkoittanut loimutassu!" pahoitelen samalla kun loimutassu kompuroi pystyyn ja tuhahti.
"Ole onnellinen että ollaan partiossa muuten saisit samalla mitalla takasin!" kolli sihahtaa ja marsii kuno pystyssä nokkospilven luo. Kohautan vain lapojani ja loikin sadeturkin luo.
"Saanko asettaa rajamerkin?" kysyn sadeturkilta ja sain nopeasti myöntävän vastauksen ja sadeturkki näytti miten se tehdään ja sitten antoikin minun tehdä rajamerkin. Nopeasti olimme valmiit ja jatkoimme matkaa. Ja jonkin aikaa asiat sujuivat moiteetta mutta ennenaikaakaan pysähdyimme eri syystä kuin rajojen merkintään ja sen huomasin nopeasti kun näin kaksi täysi kasvuista kissaa jotka haiskahtivat oudolta. Tarkailin heitä sadeturkin viereltä ja tutkailin heidän turkkejaan. Toinen oli Pienikokoinen, mustavalkoinen kolli kastanjanruskeilla silmillä ja toinen Pienikokoinen ruskeankirjava naaras, jolla on suuret siniset silmät. Ilmeisesti he olivat erakkoja.
"Keitä olette ja mitä teette reviirillämme?" kuulin yllätäen irvikidan äänen.
"Minä olen kiki ja tuo tuossa on oreo", ruskeankirjava naaras kertoi. "Ja me vain eksyimme reviirillene pahoitellut" kiki lisäsi.
"Voitekko sitten poistua reviiriltämme?" irvikita kysyi.
"Tottakai!" kiki maukui ja kiki lähti oreo vanavedessään pois reviiriltämme.
"Miksi me häädetiin heidät eikö meidän olisi pitänyt viedä heidät mesitähden jutusille?" kysyn uteliaana ja tapitan sadeturkkia.
"Vain jos he pystyvät sitä", sadeturkki tuhahtaa huvituneena. Nyökkään ja olen loppu partion ajan hiljaa ajatelen tapahtunutta. Kun viimein olimme taas leirissä tajusin kuinka väsynyt olin.
"Sadeturkki saanko mennä oppilaiden pesään lepäämään?" kysyn.
"Saat" sadeturkki myöntää. Laahustan siis väsyneenä oppilaiden pesälle ja tajuan että loimutassu tuli perässä. Juuri ennenkuin työnnyn sisään pesään käännyn ympäri ja näen kuinka irvikita ja Aurinkoroihu menevät mesitähden pesään ilmoittamaan niistä erakoista. Käännyn sitten ympäri työnnyn sisään pesään ja menen nopeasti maakualusilleni ja käperyn niihin ja torkahdan nopeasti.

“En tarvitse enempää apua kiitos”, Jänötassu naukaisi veljelleen, kun tämä kysyi pedin valmistuttua, jos harmaanruskea oppilas tarvitsisi vielä jossain apua. Peti, joka oli koristeltu ja pehmustettu höyhenillä ja pehmeimmällä mahdollisella sammalella näytti oikein mukavalta paikalta nukkua.
“Voisinkin alkaa vähitellen mennä nukkumaan. Aika on kulkenut tänään erittäin nopeasti ja olisi hyvä, jos kerkeäisin saada vielä hieman unta, ennen kuin on jo seuraava päivä”, Jänötassu naukui. Sädesäihke nyökkäsi.
“Hyvää yötä”, oranssi kolli naukaisi ja lähti tassuttamaan pois.
“Hei hei ja kiitos avusta!” nuori oppilas huusi veljensä perään. Hän hymyili itsekseen, kun asettui sammalvuoteelleen ja laittoi silmänsä kiinni.

Jänötassu loikki metsässä Mesitähden kanssa. Päällikkö oli luvannut pitää hänelle saalistusharjoitukset. Nuori oppilas oli mielellään oppimassa uusia saalistustekniikoita ja tapoja parantaa omaa osaamistaan.
Jänötassu oli ollut oppilaana noin neljännesosakuun ja hän oli nauttinut jokaisesta hetkestä kuin viimeisestään. Hän oli jutellut ystäviensä kanssa, harjoitellut niin ahkerasti kuin vain saattoi ja yrittänyt parhaansa mukaan aina olla hyvä ja tottelevainen oppilas.
Jänötassu pysähtyi, kun Mesitähtikin pysähtyi hänen edellään. Nuori oppilas ei vieläkään oikein osannut prosessoida sitä, että hän oli päällikön oppilas. Se oli niin suuri kunnia, että oli vaikea uskoa, että hän oli saanut sen paikan itselleen. Loimutassu vaikutti edelleen kovin vihaiselta siitä, että hän ei ollut saanut Mesitähteä mestarikseen, mutta ei sentään pauhannut siitä jatkuvasti. Hän yritti edelleen sanoa olevansa paras ja näyttää eri taitoja, joita oli oppinut yrittäen uskotella olevansa kaikkein paras.
“No niin, Jänötassu”, Mesitähti aloitti saaden oppilaansa huomion itseensä. “Tänään kokeilemme jäniksen saalistamista. Ensiksi käymme lävitse, miten jänistä voi saalistaa, jonka jälkeen kokeilemme onneamme ja lähdemme nummelle etsimään jäniksiä. Jos löydämme yhtäkään, kokeilemme opittua ja koetamme saada jäniksen kiinni”, päällikkö naukui. Jänötassu nyökkäsi.
Seuraavaksi Mesitähti näytti Jänötassulle tavan vaania ja napata jäniksen. Oppilas yritti toistaa parhaansa mukaan perässä. Oli hänen yrityksissään jatkuvasti hiottavaa, mutta kyllä se siitä, kun päällikkö näytti uudelleen ja avusti häntä aina parantamaan pieleen menneitä asioita.
Pian Mesitähti antoi oppilaalleen merkin lopettaa harjoittelemisen. Jänötassu mietti oliko heidän määrä seuraavaksi kokeilla saalistamista, mutta hän ei onnistunut lukemaan päällikkönsä kasvoilta mitään.
“Nyt kokeilemme toista taktiikkaa saada jänis kiinni. Jos vaaniminen ei onnistu, on myös mahdollista napata jänis juosten. Se on yleensä vaikeampaa kuin vaaniminen, mutta onnistuu silti, jos vain osaa oikean tekniikan. Tässä tekniikassa nopeus on kuitenkin tärkeintä”, Mesitähti selitti. Jänötassu nyökytti ja kuunteli tarkaavaisena jokaisen sanan.
“Osaatko arvata mikä tämä taktiikka mahtaisi olla?” päällikkö kysyi oppilaaltaan. Jänötassu yritti pohtia päänsä puhki, mikä voisi olla toinen hyvä tapa napata jänis kuin sen yllättäminen.
“En, en keksi”, nuori kollioppilas totesi. Mesitähti nyökkäsi rauhallisesti.
“Siinä sinun tulee juosta jäniksen perässä. Se on helpompaa, jos on useampi kissa mukana. Tulisi vain peittää kaikki jäniksen mahdolliset pakotiet ja juoksuttaa sitä niin kauan, kunnes se on liian väsynyt enää juoksemaan ja sen saa kiinni”, valkea päällikkö selitti.
“Tuo on oikeasti hyvä idea!” Jänötassu sanoi innoissaan. Mesitähti kehräsi.
“Haluatko lähteä kokeilemaan nyt opittua?” päällikkö kysyi. “Vai haluatko ennemmin vielä harjoitella, ennen kuin kokeilemme?”
“Lähdetään kokeilemaan. Opitaanhan sitä yrityksen ja erehdyksenkin kautta”, Jänötassu naukaisi innokkaana. Mesitähti nyökkäsi ja lähti johtamaan oppilastaan kohti nummea.
Heidän päästyään nummelle, Mesitähti hidasti vauhtiaan ja kulki eteenpäin hyvin hitaasti.
“Haistatko yhtään jänistä?” tämä kysyi oppilaaltaan liikkuessaan hitaasti eteenpäin. Jänötassu haisteli tarkasti ilmaa ja pudisteli sitten päätään.
“Silloin jatketaan eteenpäin”, Mesitähti totesi.
Hetken päästä päällikkö toisti kysymyksen ja edelleen vastaus oli ei. Taas hetki kului ja hän kysyi sitä uudelleen, edelleen vastaus oli ei. Tämä jatkui niin kauan, kunnes Jänötassu haistoi viimein pienen häivähdyksen jänistä.
“Nyt minä haistan!” oppilas naukaisi kirkkaasti. Valkea kokeneempi kolli nyökkäsi määrätietoisen näköisenä.
“Hyvä. Seuraava tehtäväsi on jäljittää ja napata se. Saat valita kumpaa kahdesta tekniikasta haluat käyttää”, päällikkö sanoi katsoen oppilastaan vaalean vihreillä silmillään. Jänötassu nyökkäsi ja lähti seuraamaan hajua varovasti. Hän vilkuili jatkuvasti ympärilleen yrittäen katsoa, jos jänis olisikin oletettua lähempänä ja säikähtäisi hänen tuloaan.
Tovin päästä oppilas viimein huomasi valkean otuksen puputtamassa kasvien versoja lumen keskellä. Jänötassu pysähtyi, meni kyykkyyn ja lähti hiipimään hitaasti otuksen taakse. Kuitenkaan hän ei ollut yhtä hiljainen kuin oli olettanut. Pian jänis nimittäin käänsi päänsä hänen suuntaansa, huomasi häntä vaanivan kissan ja lähti pinkomaan pakoon.
Sihahduksen saattelemana Jänötassu pinkaisi eläimen perään, mutta oli selkeästi liian hidas verrattuna jänikseen, joka pinkoi jo ketunmittojen päässä hänestä. Surullisena siitä, että oli päästänyt saaliin karkuun hän pysähtyi ja jäi katsomaan jäniksen menoa.
“Se oli hyvä yritys. Lopetetaan tälle päivälle ja jatketaan taas toiste”, Mesitähti naukaisi saapuessaan oppilaansa vierelle.
“Selvä ja kiitos. Yritän ensi kerralla entistäkin kovemmin!” harmaanruskea kolli lupasi.
“Jänikset ovat nopeita ja ketteriä. On ymmärrettävää, ettet onnistunut napata yhtä ensimmäisellä yrittämällä, mutta asenteesi on kohdallaan. Ei kannata lannistua, pitää vain jaksaa yrittää uudelleen”, päällikkö sanoi ja lähti tassuttamaan pois nummelta kohti leiriä. Jänötassu loikki äkkiä hänen peräänsä.
Leiriin päästyään oppilas huomasi isoveljensä Sädesäihkeen vaihtavan nopeita sanoja kumppaninsa Käärmekullan kanssa, ennen kuin naaras alkoi suunnata partion kanssa ulos leiristä.
“Saanko ottaa tuoresaaliskasasta jotain?” Jänötassu kysyi Mesitähdeltä, ennen kuin tämä kerkesi lähteä.
“Toki, olet ansainnut sen ahkeran työsentelysi jälkeen”, päällikkö naukui ja lähti tassuttamaan toisaalle.
“Sädesäihke! Haluatko jakaa saalista kanssani?” oppilas kysyi loikkien veljensä luokse innoissaan.

//Säde?

Sädesäihke kehräsi katsellessaan pikkuveljensä käpälien säätämistä. Hänellä oli hieman vaikeuksia aluksi mutta nyt meni jo paremmin. Vanhempi kissa nousi seisomaan. Hän sai idean tuoda veljelleen hiukan höyheniä pesän pehmikkeeksi.
“Tulen kohta takaisin, jatka vain”, hän naukaisi ja pikaisi ulos pesästä. Soturi tassutti aukion laidalle. Siellä norkoili joitakin sotureita juttelemassa ja jotkut söivät. Sädesäihke äkkäsi Tähtimötaivaan ja Karjuvirneen juuri lopettelevan pulun syömistä ja hölkkäsi heidän luokseen.
“Saanko ottaa höyheniä tuosta pulusta?” hän kysyi kaksikolta. Karjuvirne nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Tähtimötaivaaseen. Naaras vain tuijotteli aika halveksuvasti Sädesäihkeen suuntaan. Nuorempi soturi ei kuitenkaan ottanut siitä itseensä vaan keräsi vain höyhenet mukaansa.
“Kiitoksia”, Sädesäihke naukui ja nosti höyhenet suuhunsa. Hän lähti takaisin oppilaiden pesään ja puikahti sisään. Kolli laski höyhenet jo valmistuneelle pesälle.
“Siitä saat hiukan pehmikettä, jotta selkä ei tule kipeäksi”, hän naukaisi veljelleen kiusoittelevasti. Jänötassu naurahti. Sädesäihkettä lämmitti sisältä. Hänestä oli mukavaa, kun pikkuveli ja pikkusisko olivat nyt oppilaita. Soturi toivoi pääsevänsä vielä Jänötassun kanssa metsälle ihan kaksin. Hänestä oli ihanaa, kun hänellä oli veli. Aikaisemmin kollilla oli ollut vain yksi sisko.
“Tarvitsetko vielä apua jossain?” Sädesäihke kysyi ja katsoi Jänötassua hymyillen.
//Jänö?

“Se kiipesi tuonne puuhun!” Kuutamolaine näki pörröhännän vilahtavan ylös runkoa pitkin.
“Anna sen mennä, älä seuraa perässä!” Hiilihampaan ääni kuului hänen takaansa. Naaras oli kuitenkin varma taidoistaan, eikä aikonut antaa tämän saaliin karata vain koska ei ollut seurannut tarpeeksi sinnikkäästi.
“Älä huoli, olen alhaalla ennen kuin ehdit oravaa sanoa”, hän huikkasi hänet juuri saavuttaneelle isälleen ja pinkaisi ylös puunrunkoa pitkin jäämättä inttelemään asiasta pidemmäksi aikaa soturin kanssa. Orava saattaisi ehtiä hypätä seuraavaan puuhun, jos hän jäisi odottamaan.
Neulaset pistelivät naaraan kuonoa ja silmiä, mutta hän jatkoi kapuamista oravan hermostuneen säksätyksen kuuluessa lähempää hänen yläpuoleltaan. Jyrsijä siirtyi oksalle keikkumaan, ja Kuutamolaine seurasi perässä itsepintaisesti.
“Kuutamolaine, tule pois sieltä!” Kuutamolaine oli liian keskittynyt oravaansa, että jätti huomiotta alhaalla huutelevan isänsä ahdistuneen äänensävyn. Tämä huolehti liikaa. Ei hän sentään ensimmäistä kertaa puuhun kiivennyt…
Oksa taipui nuoren soturin painon alla, kun hän eteni varovasti sen päässä keikkuvaa oravaa kohti. Orava oli ahdistettu nurkkaan, seuraava puu oli liian kaukana hypättäväksi. Kuutamolaine tunsi jo voitonriemua; hän kuvitteli maistavansa kielellään saaliin lämpimän veren.
Silloin tapahtui jotakin, mihin hän ei ollut valmistautunut. Orava päättikin yrittää ylitystä ja ponnisti oksan kärjestä puuta kohti. Hän ei ehtinyt nähdä, miten sille kävi, sillä hän itse tajusi pian horjahtaneensa alas heiluvalta oksalta ja putoavan maata kohti osuen matkan varrella jokaiseen oksaan.
Hänen tajuntansa tavoitti TÖMPS-ääni, jota seurasi päässä soiva tinnitus, kun hän vajosi nopeasti pimeyteen.

“Tähtiklaanin kiitos!” Kuutamolaine tunsi karkean kielen pesevän korviaan. Hän raotti jyskyttävästä päänsärystä siristellen silmiään ja haistoi samalla hetkellä kaikki parantajan pesän yrtit, joiden hajut tunkivat nenäänsä yhtä aikaa.
“Ei hätää, kaikki on hyvin”, kuului helpotuksesta särkyilevä ääni hänen toiselta puoleltaan. Hän käänsi päätään hieman ja näki emonsa makaavan vieressään. Hiilihammas oli hänen toisella puolellaan ja suki hänen korviaan kovaan ääneen kehräten.
“Säikäytit meidät pahanpäiväisesti”, Korppisiipi huokaisi ja kosketti tyttärensä otsaa kuonollaan. Kuutamolaine räpytteli yhä tokkuraisena silmiään, yrittäen saada ajatuksiaan selkeämpään muotoon. “Leimusilmä sanoi, että olit onnekas, kun et saanut pieniä ruhjeita vakavampia vammoja. Sinun on kuitenkin hyvä jäädä parantajan pesälle tarkkailuun aivotärähdyksen varalta.”
Kuutamolaine odotti hänen isänsä ryhtyvän saarnaamaan siitä, miten holtittomasti hän oli toiminut kiivetessään oksalle varmistamatta sen tukevuutta ensin, mutta kolli vain jatkoi hänen pesemistään ääneti. Vanhemman soturin silmät kiilsivät, ikään kuin tämä olisi pidätellyt kyyneleitä. Kuutamolaine tunsi syyllisyyden kouraisevan vatsassaan.
“Anteeksi, isä. En enää tee niin. Lupaan sen.”

Jonkin aikaa kerkesimme vielä jutella, kunnes Mesitähti kutsui klaanin koolle ja lähdimme seuraamaan sitä. Jänöpentu, Säihkepentu ja Loimupentu nimitettiin oppilaiksi. Se oli kovin hienoa. He olivatkin jo kaikki kuusi kuuta vanhoja.
Kun kokous oli ohitse, Sädesäihke säntäsi heti pikkusisarustensa luokse. Katsoin hänen peräänsä hieman kaihoisasti. Olisipa minullakin samanlainen onnellinen perhe. Olisi rakastavat vanhemmat ja vanhempia ja nuorempia sisaruksia. Mutta ei. Sen sijaan minulla oli perhe, jossa isäni oli kuollut ja emoni halusi vain murhata minut kaikkien niiden kuiden jälkeen, jotka hän oli itse jättänyt minut yksin!
Huokaisin ja nousi ylös. Olisin halunnut mennä onnittelemaan Jänötassua ja Säihketassua, mutta jotenkin minun sisälläni kytevä outo kateuden tunne omaa kumppaniani kohtaan esti minua. Kurkkuni tuntui kuivalta ja tuntui siltä, että siellä oli jumissa suuri tuoresaaliin palanen.
Suuntasin sisään sotureiden pesään. Minusta tuntui siltä, että olisin töykein kissa koko klaanissa. En halunnut oikeasti lähteä sillä tavoin onnittelematta kumppanini sisaruksia, mutta en mahtanut sille mitään. Olisin itse niin kovasti toivonut, että minulla olisi ollut edes sisaruksia.
Liihistyin omalle sammalpedilleni ja kääriydyin palloksi. Halusin nyt vain nukkua. Kai se olisi tällä hetkellä minulle parhaaksi.

Jänötassu seurasi veljeään kohti oppilaiden pesää makuualus tarvikkeet mukanaan. Hänen mielessään vieläkin pyöri veljensä vastaus hänen kysymykseensä.
“Me emme ole vielä päättäneet haluammeko pentuja ja meillähän on paljon aikaa odottaa ja päättää milloin on oikea aika”, Sädesäihke oli sanonut. Hän oli vaikuttanut hieman kummalta, kun oli puhunut asiasta, mutta sen jälkeen vaihtanut toiseen aiheeseen. Ehkä se olisi parhaaksi.
Jänötassu tiputti mukanaan kantamansa tarvikkeet maahan, kun he pääsivät oppilaiden pesälle. Sädesäihke asettui kohtaan, jossa oli tilaa ja viittilöi veljensä vierelleen.
“Annas kun näytän sinulle, miten tämä tehdään”, hän naukaisi ja alkoi asetella eri materiaaleja kasaan. “Sinun täytyy käyttää tähän melkoisen rutkasti aikaa. Jotta sammal muotoutuu hyvin, joudut painelemaan sitä aika paljon”, oranssi kolli ohjeisti. Jänötassu tassutti tämän vierelle ja alkoi tehdä perässä, kun hän näytti mitä tehdä.
“Tämä on vaikeampaa, mitä voisi kuvitella”, vaaleanruskea kolli totesi purren hammasta samalla, kun yritti kasata petiään veljensä kanssa. Hän ei ollut lähellekään yhtä nopea kuin hänen isompi veljensä, joka tuntui olevan niin näppärä tassuistaan, kun puhuttiin petien rakentamisesta, mutta eihän nuori oppilas tosi asiassa voinut tietää, jos klaanissa oli joitain häntäkin huomattavasti parempia pesän rakentajia.

//Säde?

Sädesäihke pudisti päätään. Hän niiskaisi nenäänsä ja mietti kuinka selittäisi asian pikkuveljelleen. Kolli vilkaisi Käärmekullan suuntaan ennen kuin avasi suunsa. Hän yrittäisi sanoa asiansa paljastamatta kumppaninsa pelkoja.
“Me emme ole vielä päättäneet haluammeko pentuja ja meillähän on paljon aikaa odottaa ja päättää milloin on oikea aika”, soturi naukui hieman vaikeana. Jänötassu näytti hieman huolestuneelle mutta rentoutui oranssiturkkisen veljensä lisätessä pienen hymyn lauseensa loppuun.
“Mutta tänään on sinun päiväsi! Haluatko, että autan sinua tekemään pesän oppilaiden pesään?” Sädesäihke kysyi innostuen taas. Hänen tavallinen hilpeä hymynsä palasi hänen kasvoilleen ja tuo alkoi kehrätä. Hän palautui takaisin siihen iloon ja onneen pikkusisarustensa nimitysten jälkeen. Hän piti ilontunteesta sisällään ja siitä kuinka se tuntui hänen vatsassaan ja sai hänet tuntemaan olonsa kevyeksi.
"Voisithan sinä auttaa, en ole aivan varma kuinka pätevä olen siinä vielä", Jänötassu naukaisi. Sädesäihke nyökkäsi ja lähti kävelemään kohti parantajien pesää.
“Sitten minä opetan. Seuraa minua!” soturi naukui ja tassutti hilpeästi parantajien pesälle. Siellä oli säilössä pesäntekotarpeita. Tuore oppilas seurasi nappasi suuhunsa kantoon sammalia. Hänen isoveljensä noppasi loput tarpeelliset jutut maasta ja seurasi Jänötassua oppilaiden pesälle.
//Jänö?

Jänötassu kääntyi ympäri kuullessaan ripeitä askelia takaansa. Sädesäihke oli tulossa häntä ja Säihketassua kohti. Vanhempi kolli näytti olevan innoissaan ja se sai Jänötassunkin kehräämään.
Kun Sädesäihke selitti, että oli hyvin ylpeä heistä ja he saivat hyvät mestarit Jänötassu ei oikein osannut muuta kuin nyökytellä. Hän hymyili, kehräsi ja nyökytteli veljelleen.
“Kiitoksia onnitteluista. Minäkin olen meistä molemmista kamalan ylpeä!” Jänötassu sanoi tohkeissaan ja katsoi veljeään iloisesti.
“Kiitos minunkin puolesta”, Säihketassu naukaisi ja vilkaisi sitten lapansa yli. “Taidan mennä juttelemaan Sadeturkille hieman”, hän naukaisi vielä ja lähti tassuttamaan muualle.
“Hei hei Säihketassu!” Jänötassu huusi sisarensa perään ja kääntyi taas Sädesäihkeen puoleen. Hän huomasi kollin takana vähän matkan päässä Käärmekullan, joka käveli sisälle sotureiden pesään.
“Miten Käärmekullan kanssa on mennyt? Oletteko jo pohtineet tulevaisuutta? Kenties tulevia pentujanne ja näiden nimiä?” harmaanruskea kolli kysyi kehräten ajatukselle, että kaksi soturia pälpättivät innoissaan tulevista pennuistaan ja suunnittelivat jo kovasti tulevaa.
“Olisi niin mukavaa leikkiä ja viettää aikaa heidän kanssaan myös”, Jänötassu jatkoi vielä hymyillen. Hänen isoveljensä ilme ei ollut kuitenkaan yhtä iloinen, joka sai nuoren oppilaan huolestumaan. Oliko jokin vialla?

//Säde?

Sädesäihke yllättyi kumppaninsa flirttailusta ja tunsi kuinka hänen turkkinsa alla alkoi kihelmöidä ja kuumottaa. Käärmekulta jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut vaikka vinkkasikin kumppanilleen silmää nopeasti. Kolli kehräsi tälle punastellen. Hän nyökkäili kuitenkin ymmärtäväisesti kumppaninsa seuraavalle kommentille ja päätti sitten yrittää keksiä vastauksen tämän uuteen kysymykseen. Käärmekulta kertoi, että hänen lempi harjoituksensa olivat olleet saalistusharjoitukset ja kieltämättä kolli oli samaa mieltä.
“En oikein tiedä. Pidin myöskin saalistusharjoituksista sinun kanssasi kyllä valtavasti”, Sädesäihke kertoi pohtivalla äänellä. Hänestä tuntui, että voisi edelleen sännätä Käärmekullan kanssa metsään vain saamaan häneltä saalistusopetusta.
“Vastaus on kyllä edelleen sama. Voisimme ottaa saalistusharjoitukset uudelleen milloin vain”, oranssiturkkinen soturi naurahti. Käärmekultakin naurahti.
“Olet nyt soturi. Sinun täytyy hyväksyä se ettemme enää harjoitte yhdessä”, naaras naukui. Sädesäihke nyökkäsi tälle.
“Niin kai sitten”, hän naukui ja katsoi maata. Käärmekulta pukkasi lapaani.
“Oli mukava käydä kävelemässä ja jutella. Mieti kuinka paljon mahdollisuuksia meillä on nyt, kun olet soturi”, hän naukui. Sädesäihke nyökkäsi.
“Niinpä”, kolli sanoi. Hänen päähänsä tuli mielikuva heistä kahdesta juoksukisaa nummilla ja kiipeilemässä puissa. Hän hymähti.
“Klaanikokous!” Mesitähti huudahti ja kaksikko siirsi automaattisesti katseensa Litteäkivellä seisovaan kolliin.
“Olemme tänään kokoontuneet nimittämään kolme pentua oppilaiksi”, Eloklaanin päällikkö ilmoitti kissojen kokoontuessa ympärilleen. Sädesäihkeen sydän löi kovempaa. Hänen pikkusisaruksensa nimitettäisiin varmasti sotureiksi! He pääsisivät vihdoin metsään tutkimaan.

Sädesäihke pyyhälsi Jänötassun ja Säihketassun luokse heidän nimitystensä jälkeen. Myös Loimutassu oli saanut oppilasnimensä. Jänötassun mestariksi oli valittu itse Mesitähti! Säihketassu taas oli saanut Sadeturkin. Molemmat tuoreista oppilaista olivat saaneet oikein kelpo mestarit, Sädesäihke pohti ohitelessaan kissoja. Hän oli jättänyt kumppaninsa aukion laidalle yksin. Tuo kyllä ymmärsi.
“Onnea Jänötassu ja Säihketassu!” Sädesäihke naukui kaksikolle innoissaan. Hän oli niin ylpeä heistä. Omista pikkusisaruksistaan. Kolli tiesi, että myös heidän emonsa - edesmennyt Sypressikuiske - oli todella ylpeä kahdesta tuoreesta oppilaasta, jotka nyt seisoivat oranssiturkin edessä.
“Olen niin ylpeä teistä! Saitte kummatkin hyvät mestarit!” kolli hössötti innoissaan. Hän ei voinut uskoa onneaan.
//Jänö?

Sädesäihkeellä oli sama lempipaikka kuin minulla! Hän piti metsistä ja jokien rannoista kuten minäkin! En saattanut selittää kuinka onnellinen olin, kun meillä oli samanlaisia lempiasioita. Kollin lempiväri olikin vaaleanpunainen. Se oli minusta ehkä hieman yllättävää, toki se oli kyllä hieno väri, että ehkä se oli melko ymmärrettävää.
Seuraavaksi kolli kysyi minulta lempiväriäni ja samalla myös lempi kukkaansa samalla kertoen, että hänen lempi kukkansa oli vanamo. Ne olivat kyllä aivan ihania kukkia. Muistin kun joskus nuorempana olin ollut aivan tohkeissani aina, kun olin nähnyt vanamoita. Ne näyttivät joskus vain niin maagisilta.
“Minun lempivärini on ollut jo kauan sininen, mutta ehkä se on muuttunut. Ehkä lempivärini on nykyään sinun silmiesi väri”, naukaisin iskien leikilläni kumppanilleni silmää. Huomasin miten hän punastui hieman ja alkoi sitten kehrätä.
“Ja siitä lempi kukasta. En ole aivan varma. Vanamo oli kauan suosikkini, mutta olen alkanut tykästyä kovasti orvokkeihin”, naukaisin ja muistelin taas sitä, miten olin joskus kerännyt vanamoita sekä muita kasveja isäni haudalle. Se oli ollut joskus lempi puuhaani.
“Mikä oli sinun lempi oppilas askareesi, kun olit vielä oppilas, ja luuletko sen olevan nykyään eri?” kysyin taas seuraavan kysymyksen. Muistelin itse omaa oppilas aikaani. Olin pitänyt silloin monesti saalistusharjoituksista. Erityisemmin en ollut tosin tykännyt uintiharjoituksista. Pidin uimisesta toki, mutta harjoitukset olivat monesti kovin ärsyttäviä mielestäni, kun olin ollut oppilas.

//Säde?

“Minäkin pidän kyllä lehtisateesta. Silloin ei ainakaan ole liian kuuma”, oranssiturkkinen kolli naukaisi mietteliäänä. Hän hymyili odotellessaan kumppaninsa seuraavaa kysymystä.
“Entä, onko sinulla ehkä jotain lempiväriä tai lempipaikkaa, jossa olla?” Käärmekulta kysyi. Sädesäihke hymähti. Hän mietti eri värejä ja paikkoja.
“Minä pidän vaaleanpunaisesta. Se on tosi kaunis väri kaikissa kasveissa ja muissa”, kolli kertoi. Hän todella piti kaikista vaaleanpunaisista kukista, ne olivat niin kauniita. Vanamot olivat ehkä kuitenkin hänen lempikukkiaan. Ehkä kolli voisi kysyä kumppaninsa lempikukkaa seuraavaksi.
“Ja niin, se lempipaikka. Minä pidän metsästä ja jokien rannoista!” Sädesäihke jatkoi ja katsoi kumppaniaan. Käärmekulta nyökytteli.
“Minäkin pidän metsästä ja jokien rannoista!” hän naukui. Sädesäihke hymyili. Hänestä tuntui hyvälle, kun hänellä ja Käärmekullalla oli jotain samoja lempiasioita.
“Mikä on sinun lempivärisi?” kolli kysyi vuorostaan. Hän halusi myös kysyä jotain kumppaniltaan eikä vain vastailla. Ainiin se lempikukka!
“Ja mikä on lempikukkasi? Minun lempikukkiani ovat vanamot. Ne ovat kauniin vaaleanpunaisia. Ehkä se vaikuttaa myös lempiväriini”, Sädesäihke lisäsi kysymyksen ja vastasi siihen itse, jotta hänen kumppaninsa ei tarvitsisi kysyä kysymystä takaisin. Käärmekulta katsoi maahan mietteliäänä. Oranssiturkkinen kolli oli ilmeisesti pistänyt aika pahat kysymykset kehiin.
//Käärme?

Nuori harmaanruskea kolli kuunteli meripihkanväriset silmät suurina, kuinka Kimalaistoive kertoi tarinaa siitä, miten oli osallistunut hiirenkorvan alun suuriin harjoituksiin joskus oltuaan oppilas. Se innostutti pientä Jänöpentua. Hänen ja Säihkepennun ei tarvitsisi odottaa enää kauaa ja heistä tulisi viimein oppilaita. Hiirenkorvakin oli aivan nurkan takana, eli heillä olisi mahdollista olla mukana hiirenkorvan harjoituksissa, mikäli sellaiset järjestettäisiin. Pieni kolli ei voinut peittää innostustaan. Se olisi mitä mainioin asia. Hän haluaisi todella päästä mukaan sinne, jos sellaiset vain mahdollisesti pidettiin!
“Minä haluan olla mukana hiirenkorvan suurissa harjoituksissa!” Jänöpentu ilmoitti iloisesti.
“Minä myös!” Säihkepentukin sanoi.
“Minä voittaisin varmasti kaikki. Kellään muulla ei olisi mitään mahdollisuuksia”, Loimupentu sanoi pesän perukoilta. Vanhempi pentu oli ollut siellä viskelemässä sammalpalloa itsekseen ja tekemässä kaikenlaista muuta. Hän oli piilottanut asioita ympäriinsä, jotta voisi itse etsiä ne. Jänöpentu ei saattanut ymmärtää sitä. Kolli oli vaikuttanut hieman säälittävältä järjestäessään itselleen leikkejä, jos totta puhuttiin…
“No, katsotaan pidetäänkö niitä lainkaan tällä kertaa. Koskaan ei tiedä, jos jokin tuleekin tielle. Mutta jos ne todella järjestetään, yrittäkää parhaanne”, Kimalaistoive kehräsi ja nousi sitten ylös. “No niin tulevat soturit, menkäähän ulos kuluttamaan hieman virtaa”, naaras sanoi hätistellen pentuja ulos pesästä. Jänöpentu kipitti Loimupennun ja Säihkepennun vierellä ulos pesästä leiriin.
Jänöpentu katseli leirissä hetken ajan ympärilleen ja Säihkepentu saapui hänen vierelleen. Naaras seisoi veljensä vierelle hetken ajan aivan hiljaa sanomatta sanaakaan tälle. Jänöpentukaan ei sanonut mitään hetkeen. Hän vain katseli kissoja hiljaa tutkien heidän tekemisiään katseellaan.
“Mitä tehtäisiin?” Säihkepennun nauku havahdutti Jänöpennun pois ajatusmaailmastaan. Hän katseli hetken ajan sisartaan hölmistyneenä ja hiljaa ja hymyili sitten tälle lempeästi. Jotenkin hänellä oli kumman rento olo.
“Voisit vaikka mennä leikkimään Mustikkapennun ja Kuusikkopennun kanssa. He varmasti ilahtuisivat siitä”, kolli ehdotti.
“Etkö sinä aio tulla?” pennun sisar kysyi kallistaen päätään hieman sivulle.
“En. Ajattelin pohdiskella nyt hetken ajan itsekseni. Jotenkin on nyt sellainen olo, että tekee mieli”, Jänöpentu sanoi lempeästi ja rauhallisesti.
“Kuulostat aivan vanhukselta!” Säihkepentu naurahti. Jänöpentu kehräsi. Hänen sisarensa oli oikeassa. Hänestä ei tuntunut niin pentumaiselta. Hänestä tuntui jotenkin nyt niin kypsältä.
“Menehän jo. Anna nuoren vanhuksen levätä”, hän naurahti ja tökkäsi sisartaan hellästi etutassullaan kylkeen. Naaras urahti ja nauraen läpsäisi häntä kynnet sisällä pehmoisesti lapaan.
“Nähdään kohta”, Säihkepentu sanoi ja lähti tassuttamaan toisaalle.
“Nähdään!” Jänöpentu huusi hänen peräänsä nopeasti ja jäi nyt istuskelemaan yksin. Hän hengitti syvään ja katseli hiljaa vielä klaanin touhuja. Kissat kulkivat edestakaisin, juttelivat toisilleen ja näyttivät nauttivan ajastaan. Se rauhoitti Jänöpennun mieltä. Heillä ei ollut elämässään kiire. Ei ollut Jänöpennullakaan. Hän oli vielä pentu - ehkä jopa pian oppilas - eikä hänellä ollut minkäänlainen kiire päästä elämässään eteenpäin.
Jänöpentu nousi ylös huomatessaan isänsä Aurinkoroihun. Soturi tallusteli leirissä huokaillen ja pieni kollipentu saattoi vain päätellä tämän olevan surullinen ja/tai hermostunut. Hän ajatteli, että voisi koettaa kohentaa hänen mielialaansa.
“Hei Aurinkoroihu!” pentu tervehti tassuttaessaan isäänsä kohti. Kolli käänsi nopeasti katseensa Jänöpentuun ja hymyili hänelle lempeästi.
“Hei Jänöpentu!” Aurinkoroihu tervehti takaisin. Hän levitti kasvoilleen selkeästi pakotetun hymyn ja Jänöpentu tuijottikin tästä syystä häntä huolestuneena.
“Onko jokin vialla, isä?” pieni kolli kysyi. Aurinkoroihu katsoi häneen hetken ajan hiljaa.
“Olen vain huolissani Sädesäihkeestä. Sypressikuiskeen menetyksen jälkeen lähes suoraan taisteluun. En sanoisi sen olevan kenellekään hyväksi”, kolli naukui. Jänöpentu räpäytti hitaasti silmiään.
“Niin. Olen minäkin hänestä huolissaan, mutta on hänellä sentään parantajat auttamassa ja Käärmekulta seuranaan. He ovat tulleet viime ajat erittäin hyvin toimeen keskenään”, pentu naukui rauhoittelevasti ja hymyili lempeästi isälleen.
“Kuule Jänöpentu. Jotenkin vaikutat aina niin kypsältä. Muista, että olet vielä pentu ja sinun on tarkoitus leikkiä ja pitää hauskaa”, Aurinkoroihu naukui. Jänöpentu hieroi päätään hänen tassuaan vasten.
“Älä minusta murehdi. On mukavaa olla välillä hieman kypsän oloinen”, hän sanoi ja sulki silmänsä hetkeksi. “Olisi kuitenkin mukavaa, jos emo olisi täällä vielä.”
“Ymmärrän. Et päässyt juuri tuntemaan häntä, mutta hän katsoo meitä aina Tähtiklaanista käsin”, pienen kollin isä naukaisi ja nuolaisi tämän päälakea pari kertaa.
Tiedän. Olisi vain mukavaa, jos voisin näyttää hänelle kuinka paljon olen kasvanut aivan itse. Olisi mukavaa kuulla hänen äänensä, nähdä hänen ylpeä katseensa, haistaa hänen ihana tuoksunsa ja tuntea hänen häntänsä kosketus, kun hän silittäisi kylkeäni ylpeänä. Joskus mietin, miksi Tähtiklaani ei koskaan antanut minulle mahdollisuutta tavata häntä kunnolla. Olen joutunut elämään pelkän mielikuvan kanssa. En koskaan tule tarkalleen tietämään millainen hän on”, Jänöpentu mutisi hiljaa katsellen maata. Aurinkoroihu painautui tiukasti poikaansa vasten kietoen häntänsä suojelevaisesti tämän ympärille ja kehräten rauhoittavasti.
“Tiedän, että se voi tuntua kamalalta. Jos se alkaa vaivata sinua, voit aina jutella minulle. Olen kanssasi mielelläni enkä halua sinun tuntevan oloasi hylätyksi”, soturi naukui hiljaa rauhoitellen poikaansa. Jänöpentu päästi pienen huokauksen.
“Olen onnistunut elämään asian kanssa aina tähän asti. Välillä se vain tuntuu typerältä. Se tuntuu siltä, että en välittäisi ja se harmittaa minua. Kyllä minä välitän, välitän paljonkin!” pentu vikisi hiljaa.
“Älä murehdi. Kyllä me tiedämme, että välität. Se on kaikki mitä tarvitset”, Aurinkoroihu sanoi. Jänöpentu kehräsi hiljaa.
“Kiitos, isä”, hän sanoi ja painoi päänsä isänsä turkkiin. Hetken ajan he istuivat hiljaa kylki kyljessä, kunnes Jänöpentu nousi ylös ja venytteli raukeasti.
“Taidan mennä etsimään Syreenisumun. Haluaisin jutella hänelle taas”, pentu naukaisi. Aurinkoroihu katsoi häntä kiintyneenä ja hymyili hänelle hetken ajan hiljaa.
“Mene vain. Muista aina varmistaa, että hänellä on kaikki hyvin. Minun pitäisi varmaankin alkaa valmistautua partioon sillä välin”, soturi naukui ja nousi itsekin ylös. Hetken ajan hän vain seisoi katsellen miten Jänöpentu tassutti kauemmas, kunnes itsekin lähti pois paikaltaan.
Jänöpentu vilkuili ympärilleen etsiskellen katseellaan Syreenisumua. Aluksi hän ei nähnyt naarasta missään, mutta sitten hän huomasi tämän juuri lähtevän Nopsaliekin luota. Kolli jäi istuskelemaan yksin sillä aikaa, kun Syreenisumu tassutti kohti sotureiden pesää.
“Syreenisumu!” Jänöpentu huudahti loikkien kohti isosisartaan ennen kuin tämä kerkeäisi sisään pesään asti. Naaras käänsi katseensa ja kohdisti sen lähes saman tien Jänöpentuun samalla hymyillen pennulle, joka ravasi leirin poikki häntä kohti.
“Hei, Jänöpentu! Mahtoiko sinulla olla minulle jotain asiaa, kun tulit noin kiireellä luokseni?” naaras kysyi hymyillen lempeästi veljelleen. Jänöpentu heilutteli häntäänsä hitaasti.
“Halusin vain tulla juttelemaan. Miten sinulla on mennyt viimeaikoina?” pentu naukui.
“Sypressikuiskeen kuolema surettaa edelleen, mutta elämä jatkuu. Minulla on mennyt siis ihan hyvin viimeaikoina”, soturitar sanoi. Jänöpentu nyökytteli.
“Haluaisitko leikkiä kanssani jotain?” pentu ehdotti. Syreenisumu pohti hetken ja nyökkäsi sitten hitaasti.
“Enköhän minä voisi. Minulla ei ole partioita vielä hetkeen, joten enköhän minä voi kanssasi hetken ajan leikkiä, kunnes lähden”, naaras naukui. Jänöpentu kehräsi ja heilutteli häntäänsä innoissaan.
“Noh, mitä haluat leikkiä?” Syreenisumu kysyi, kun he olivat molemmat vain seisoskelleet hetken ajan hiljaa.
“Miten olisi, jos leikkisimme kissaa ja hiirtä. Minä voin olla hiiri!” Jänöpentu huudahti ja lähti ravaamaan heti leirin poikki. Märkä maa sai hänen tassunsa lipsumaan hänen juostessaan, mutta kolli onnistui pitämään tasapainonsa. Hän kipitti eteenpäin ja luikki kissojen ohitse, alitse ehkä jopa ylitse, jotta Syreenisumun olisi vaikeampaa saada hänet kiinni. Kuitenkin pian naaraan kosketus tuntui hänen turkillaan ja Syreenisumu nosti hänet niskasta ilmaan.
“Sainpas! Nyt minä syön sinut!” naaras kehräsi kovaäänisesti. Jänöpentu nauroi kovaan ääneen ja rimpuili sisarensa otteessa, kunnes hän laski pennun maahan.
“Nyt sinä olet hiiri!” Jänöpentu huudahti ja odotti, että Syreenisumu oli lähtenyt hölkkäämään kauemmas, kunnes lähti tämän perään. Hän ravasi niin nopeasti kuin pienillä tassuillaan vaan mahdollisesti pääsi. Hän piti katseensa koko ajan sisaressaan ja harppoi eteenpäin väistellen muita kissoja ja yrittäen kaartaa naaraan eteen. Kuitenkin Syreenisumu oli niin nopea verrattuna pieneen pentuun. Hänen yrityksensä epäonnistuivat jatkuvasti ja hänen ilonsa alkoi vähitellen muuttua turhautumiseksi.
“Hidasta vähän! En jaksa juosta noin lujaa!” pentu puuskutti ja alkoi hidastaa vauhtiaan hengästyneenä. Syreenisumukin alkoi hidastaa ja pian pysähtyi kääntyen taas katsomaan veljeään.
“Anteeksi. An tajunnut, olen niin pahoillani Jänöpentu!” Syreenisumu pyyteli anteeksi ja saapui Jänöpentua päin. Pienen kollin täytyi pitää itsensä kasassa täydellä voimalla, jotta ei olisi alkanut itkemään silkasta turhautumisesta, kun ei voinut saada sisartaan kiinni. Hän oli hetken hiljaa, räpytteli silmiään ja hengitti syvään.
“E- Ei se haittaa. K- Kyllä mi- minä ymmärrän s- sen”, pentu takelteli estellen itseään itkemästä. Syreenisumu kosketti hänen otsaansa nenällään.
“Jos on huono-olo, näytä se vain. Kukaan klaanissa ei ala sinua moittimaan siitä. On ihan ymmärrettävää, että turhauttaa”, naaras naukui, kuin olisi lukenut veljensä ajatukset. Jänöpentu oli kuitenkin vielä hetken hiljaa, kunnes itkun tulon tunne oli kaikonnut.
“Tiedetään”, hän sanoi hiljaa. “Voisinkin mennä nyt nukkumaan päiväunia”, pieni kolli sanoi vielä, nousi ylös ja lähti astelemaan kohti pentutarhaa.
“Hei hei Jänöpentu! Leikitään pian uudelleen!” Syreenisumu huusi hänen peräänsä, kun hän työntyi sisään pentutarhaan. Jänöpentu vain heilautti hänelle nopeasti häntäänsä heipaksi ja meni sisään pentutarhaan asti.
Jänöpentu suuntasi heti ensitöikseen kohti makuualusiaan. Hän huomasi, että pesässä ei ollut hänen lisäkseen sillä hetkellä ketään. Kaikki pennut olivat ulkona leikkimässä ja Kimalaistoive mahtoi olla haukkaamassa happea. Ainakin Jänöpentu saisi rauhassa nukkua ilman, että kukaan tulisi mölyämään hänen korvansa juureen.

Jänöpentu nosti päätään unisena. Oli vielä hämärää, mutta hän näki pentutarhassa liikettä. Kolli siristeli silmiään ja räpytteli niit, jotta saisi ne tottumaan pimeään. Pian hän jo tunnisti hahmon, joka väkersi pesässä.
“Kimalaistoive? Mitä sinä teet?” pentu kysyi väsyneellä äänellä. Naaraan katse kääntyi häneen hyvin nopeasti.
“Koristelen pentutarhaa. Löysin hienoja sulkia ja kauniita pikkukiviä ja ajattelin, että pitäisitte niistä. Voitte jopa leikkiä niillä, mutta nyt voit vain jatkaa uniasi”, kuningatar naukui. Jänöpentu kuitenkin vain nousi istumaan ja alkoi sukia turkkiaan.
“En toki voisi mennä nyt nukkumaan. Puhdistaudun nopeasti ja voin auttaa sinua sen jälkeen”, pentu naukui.
“Hyvin kilttiä, mutta ihan tosi, sinun pitäisi nukkua. Tarvitset unta, jotta jaksat”, Kimalaistoive naukui lempeästi.
“Mutta haluan auttaa! Haluan tehdä niin paljon asioita yhdessä, kuin vain mahdollista! Ei sitä tiedä, jos en ehdikään enää olla kanssasi tekemisissä sen jälkeen, kun minusta tulee oppilas”, Jänöpentu naukui lopettaen sukimisen hetkeksi. Kimalaistoive katsoi häntä hetken ajan hiljaa.
“Olet niin huomaavainen, mutta ihan tosi. Kyllä minä pärjään, mene vain takaisin nukkumaan”, kuningatar sanoi.
“En minä edes saisi enää unta. Kaiken lisäksi minä haluan auttaa. Se olisi hauskaa”, pentu naukui ja katsoi tiiviisti kuningatarta. Lopulta tämä huokaisi ja nyökkäsi.
“Hyvä on, mutta jos alkaa yhtään väsyttää, menet heti takaisin nukkumaan”, Kimalaistoive naukui. Jänöpentu loikkasi ylös ja loikki tämän luokse.
“Lupaan sen!” pentu lupasi. Hän katseli hetken ajan, kun Kimalaistoive ripusti höyheniä varovasti pentutarhan seinämille ja alkoi sitten tehdä perässä.
Pentu ripusti höyheniä yksi kerrallaan varovasti seinille ja oli jo pian niin väsähtänyt, että sitä ei millään voinut peittää.
“Sinun taitaa olla aika täyttää lupauksesi ja mennä nukkumaan”, Kimalaistoive naukui pennulle lempeästi. Jänöpentu käänsi katseensa häneen ja aikoi sanoa, ettei häntä väsyttänyt, mutta silloin haukotteli suuresti.
“Hyvä on”, hän naukui alentuvasti, kun Kimalaistoive kehräsi huvittuneena hänelle. Jänöpentu kääntyi ympäri ja lähti omille makuualusilleen Säihkepennun vierelle. Hän käpertyi sisarensa turkkia vasten pieneksi palloksi ja nukahti nopeasti.

Jänöpentu katseli partioiden lähtöä. Hän suoraan sanottuna ihaili Korppisiiven työtä. Varapäällikkönä oli varmasti rankkaa, mutta hän tuntui hoitavan hommansa niin hyvin kaikesta huolimatta. Se oli pennun mielestä suoraan sanottuna ihmeellistä. Hänen taitonsa oli suurenmoiset. Naaras saattoi määrätä kissoja ja tietää tarkalleen kuinka monta kissaa minnekin tarvittiin. Jänöpentu ei koskaan osaisi sellaista.
Pentu nousi seisomaan ja tassutti kohti parantajan pesää. Olisikohan siellä jotain kiinnostavaa tekemistä? Kuitenkaan pentu ei kerennyt sinne asti, kun hänet jo käännytettiin toisaalle tekemään muuta ja jättämään parantajat ja potilaat rauhaan. Ei nuori kolli olisi heitä häirinnyt, mutta ihan miten vain.
Jänöpentu huomasi leiriaukion laitamalla kissan. Tämä kissa oli Eloklaanin vierailija. Jänöpentu ei ollut juurikaan kerennyt jutella hänen kanssaan, mutta raidallinen kolli vaikutti kiinnostavalta seuralta. Hän lähti kollia kohti. Hän näytti hieman vauhkolta ja hänen katseensa harhaili koko ajan.
“Hei! Nimesi mahtoi olla Rontti, eikö vain? Miten voit ja miten olet sopeutunut Eloklaaniin?” pentu kysyi tepsuttaen nuoren ruskean raidallisen kollin luokse. Tämä käänsi ruskean katseensa nopeasti nuoreen pentuun ja katsoi tätä kauhistuneen näköisenä.
“Onko jokin hätänä?” Jänöpentu kysyi varovasti.
“O- Onko se to- totta?” vanhempi kolli takelteli ääni väristen.
“Onko mikä totta?” pentu kysyi takaisin.
“Että- että era- erakko hyökkäsi kahden kissan kimp- kimppuun?” raidallinen kolli kysyi. Jänöpentu katsoi häntä hieman hämillään. Oliko kissa niin peloissaan yhdestä hölmöstä ja kajahtaneesta erakosta?
“Kyllä, kyllä se on totta”, harmaanruskea kollipentu kertoi.
“Voi ei!” vanhempi raidallinen ja arpinen kolli voihkaisi. Jänöpentu vaivautui taas hieman.
“Ei kai se sinua pelota? Klaani kyllä pitää sinusta huolta, vannon!” pentu kiirehti naukumaan, mutta vanhempi raidallinen kolli ei vaikuttanut rauhoittuvan.
“Miten näin saattaa käydä! Olen niin kamala kissa!” kolli voihki pienellä äänellä ja meni maahan makuulle niin, että peitti päänsä etutassuillaan. Jänöpentu kallisti huolestuneena ja hölmistyneenä päätään sivulle.
“Mitä tarkoitat? Miten *sinä* olisit kamala kissa?” Jänöpentu uteli. Raidallinen kolli katsoi häntä silmät suurina ja pudisti päätään.
“Et ymmärrä pieni kissa. Et vain saattaisi ymmärtää!” kolli naukui paniikissa ja hengitti nopeasti. Jänöpentu katsoi häntä huolissaan.
“Odota, haen parantajan rauhoittamaan sinua”, pentu naukaisi, mutta kissa loikkasi karvat sojollaan pystyyn.
“Ei! En tarvitse apua! O- olen täysin kunnossa! Tur- turhaan käytätte ka- kallisarvoisia yrt- tejänne minuun ja- ja…” kolli hengitti nopeasti ja alkoi sitten selkeästi rauhoitella itseään.
“Jos tosiaan niin tahdot. Mutta jos tämä menee pahempaan päin, sinä tarvitset apua, ei sillä sen väliä kuinka paljon yrttejä on ja kehen niitä käytetään”, Jänöpentu naukui ja katsoi häntä hieman suurempaa kollia.
“Kiitos… ja anteeksi”, kolli naukui.
“Anteeksi mistä?”
“Että huolestutin sinut turhaan ja kulutin aikaasi”, kolli sanoi hiljaa.
“Ei se mitään Rontti - sehän oli nimesi, eikö vain?”
“Kyllä. Olen Rontti”, kissa sanoi hiljaa ja katseli tassujaan.
“Minä olen Jänöpentu, jos et sitä muistanut”, Jänöpentu kertoi.
“Kyllä- kyllä minä tiedän. Olen opetellut kaikki kissat. En- en halua vaikuttaa töykeältä tai pahalta”, Rontti naukui. Jänöpentu nyökkäsi hitaasti.
“Aika vaikuttavaa, jos totta puhutaan. Et ole ollut täällä kauaa ja muistat jo kaikkien nimet”, pentu ihaili.
“En minä aivan kaikkia muista, mutta suurimman osan toki”, raidallinen kolli sanoi. Jänöpentu nyökytti päätään.
“On se silti vaikuttavaa, kun ajattelee, että olet ollut täällä vasta vähän aikaa”, pentu sanoi. Rontti katseli muualle vaivaantuneen oloisena ja pieni kollipentu nousi ylös aikeenaan lähteä ja jättää raidallinen erakko rauhaan.
“Oli mukavaa jutella, mutta uskoisin, että minun kannattaisi nyt lähteä”, Jänöpentu sanoi ja lähti pois. Rontti ei sanonut mitään, jäi vain istumaan paikalleen. Pentua hieman harmitti, että kolli jäi yksin. Hän ei vaikuttanut kamalan puheliaalta tai sosiaalliselta kissalta. Jänöpentu olisi kovasti halunnut, että hän uskaltaisi puhumaan muiden kanssa.
Jänöpentu käänsi ajatuksensa ja huomasi Sädesäihkeen, joka tepasteli leirissä hiljaa kohti parantajan pesää. Kolli ei näyttänyt huomaavan pientä pentua, joka kipitti häntä kohti kovaa vauhtia.
“Sädesäihke!” Jänöpentu huudahti, kun pääsi lähemmäksi. Hänen isoveljensä hätkähti ja kääntyi pian häntä kohti.
“Mitä asiaa?” Sädesäihke kysyi nopeasti.
“Miksi olit menossa parantajan pesään? “ Jänöpentu kysyi. “Et kai ole haavoittuntu pahasti? Eihän mitään ole sattunut!?”
“Ei hätää. Olen vain menossa katsomaan miten Käärmekulta voi”, vanhempi kolli sanoi. Jänöpentu huokaisi helpotuksesta. Oli hyvä kuulla, että kaikki oli kunnossa.
“Onko Käärmekulta kunnossa?” pentu kysyi.
“Hän paranee, mutta en osaa täysin sanoa. Sinun pitäisi sitä itse kysyä”, Sädesäihke naukui. Jänöpentu nyökkäsi ja katseli ympärilleen. Eipä hänellä oikein muuta ollutkaan.
“Haluatko leikkiä?” pentu kysyi veljeltään varovasti. Sädesäihke pudisti päätään.
“Menen nyt Käärmekullan luokse, kuten sanoin”, kolli naukaisi ja lähti vain pois. Jänöpentu pohti mahtoiko tällä olla huono päivä. Ei hän kuitenkaan niin äreä yleensä ollut.
Jänöpentu töllötti hetken veljensä perään, kunnes viimein päätti vain lähteä pois. Kissat eivät vaikuttaneet kamalan puheliailta tai sosiaallisilta juuri silloin.

Jänöpentu harhaili leirissä yksin. Siellä oli hiiren hiljaista ja pieni pentu ihmetteli kovasti, missä kaikki olivat. Leirissä oli hiiren hiljaista ja kaikki vaikutti olevan jotenkin kamalan kummaa.
“Onko täällä ketään?” pentu huhuili hiljaa tyhjään leiriin. Vastausta ei kuulunut.
“Missä kaikki ovat?” kolli naukui vielä apeana ja vilkuili pelokkaasti ympärilleen. Leirissä ei ollut ristin sieluakaan ja kaikkialla oli hiljaista. Tuoresaaliskasassa oli vain pari säälittävää saaliinpalaa ja tuuli puhalsi leirin yllä.
Yhtäkkiä tuuli alkoi puhaltaa entistä kovempaa. Kaikki tuntui jotenkin kumman vaikealta, seisominen, hengittäminen ja liikkuminen. Kaikki tuntui ylitsepääsemmättömän hankalalta tehdä. Tuuli vain puhalsi niin kovaa vastaan, että se tuntui puskevan pienen pennun vielä nurin. Se tuntui myös siltä, että tempaisisi pentu rukan mukanaan ja tämä lentäisi kauas taivaan tuuliin.
Jänöpentu värähti ja meni kyyryyn. Hän painoi pienet terävät kyntensä syvälle maahan kiinni ja puristi silmiään kiinni ja hampaitaan yhteen. Hän painautui vasten maata niin kovaa kuin vain saattoi. Hän ei voinut päästää irti! Jos kolli hellittäisi otettaan, hän olisi varmasti kuollut.
Jänöpentu luimisti korviaan, kun tuuli alkoi viheltää kovaa. Se oli jotain niin luonnotonta koko asia. Puut narisivat ja keikkuivat tuulessa huolestuttavasti ja pieni kolli pelkäsi, että vielä jotain kamalaa kävisi. Litteäkivi pennun takana alkoi myös päästellä ääniä. Se kuulosti siltä, että se oli irtoamassa maasta!
Jänöpentu parkaisi, kun vilkaisi taakseen ja näki, miten litteäkivi lähti irti maasta ja lähti liukumaan häntä päin. Pentu parahti, nousi ylös ja aikoi lähteä karkuun, mutta yritys jäi lyhyeksi, kun tuuli tempaisi hänet mukaansa ja pian litteäkivikin osui häntä suoraan selkään hänen lentäessään ilmassa.
Pentu huomasi nyt, että tuuli oli muodostanut oudon väärinpän olevan kolmion muotoisen pyörteen. Jänöpentu muisti kuulleensa niistä. Kukaan kissa ikinä ei ollut oikeastaan sanonut nähneensä tai kokeneensa sellaista, mutta tuo tuulen luoma pyörre oli tornado! Kaiken kukkuraksi Jänöpentu oli vetäytymässä sitä päin!
Jänöpentu parkui kovaan ääneen, kun tuuli riepotteli häntä mukanaan ja tornadon mukaan lähteneitä puita ja kiviä lenteli häntä päin. Pieni kollipentu ei edes voinut tehdä mitään väistelläkseen niitä. Hänellä ei ollut sellaista voimaa, että hän saattaisi vastustella tornadon voimaa millään tavoin.
Pieni pentu alkoi tuntea olonsa väsyneeksi. Hän ei jaksanut enää pinnistellä tornadon otteessa. Hän antoi olla ja sulki silmänsä. Hänen voimansa valuivat pois ja pian hän oli nukahtanut… tai ehkä kuollut.
Kun Jänöpentu avasi taas silmänsä, hän huomasi olevansa pentutarhalla. Koko tornado tapaus oli siis ollut silkkaa unta. Pentu ei ollut joutunut tornadon uhriksi ja lähes kuollut. Hän oli turvassa pentutarhassa, jossa Kimalaistoive piti hänestä huolta ja Säihkepentu oli hänen kanssaan. Hänellä oli kaikki hyvin.
Jänöpentu nosti nyt katsettaan korkeammalle ja huomasi, että Aurinkoroihu oli juttelemassa Kimalaistoiveen kanssa pesän suulla. Pentu innostui nähdessään isänsä. Aurinkoroihun kanssa oli aina niin mukavaa olla!
“Aurinkoroihu, isä!” pentu huudahti innoissaan ja katsoi silmät säkeillen kohti isäänsä, joka nyt suuntasi katseensa kohti sammalalusta, jonka päällä Jänöpentu makasi Säihkepentu vierellään. Säihkepentu nukkui vielä. Jänöpentu ihmetteli suuresti, miten tämä ei ollut vielä herännyt. Hän tökki sisartaan hellästi ja pian tämä nosti pätään unisena.
“Mi- häh? Mitä nyt?” naaraspentu kysyi katsellen ympärilleen unisena.
“Isä on täällä!” Jänöpentu sanoi innoissaan, nousi ylös ja loikki Aurinkoroihun luokse. Soturi laski päätään pentunsa tasolle ja nuolaisi tämän päälakea.
“Olettepas kasvaneet!” hän sanoi ihmeissään ja katseli vuorollaan Jänöpentua ja Jänöpennun vierelle tullutta Säihkepentua.
“Voitko leikkiä meidän kanssa, jooko!” Säihkepentu pyysi ja katseli silmät suurina anelevasti Aurinkoroihua. Jänöpentu vilkuili sisartaan ja yritti kopioida tämän ilmettä mahdollisimman hyvin. Aurinkoroihu kehräsi huvittuneena.
“Hyvä on, hyvä on. Leikin teidän kanssanne, mutta teidän täytyy keksiä leikki sovussa. Jos tappelette ollenkaan, en suostu mukaan”, soturi naukui. Jänöpentu kehräsi.
“Olemmeko me muka koskaan tapelleet?” hän kysyi ja virnisti. Aurinkoroihu kehräsi.
“Ettepä ole tainneet, mutta kerta se on ensimmäinenkin”, hän sanoi ja tökkäsi hellästi etutassullaan Jänöpentua rintaan.
Jänöpentu kääntyi Säihkepennun puoleen. Hänen kasvoillaan oli ‘päätä sinä’ ilme kun hän katsoi sisartaan. Säihkepentu hymyili ja vilkaisi Aurinkoroihua. Hän ei vaikuttanut tajuavan, mitä oli tekeillä. Jänöpentu tiesi, että Säihkepentu tiesi, että hänelle kelpaisi mikä vain muu, kuin leikkitappelu.
“Miten olisi, jos leikkisimme sammalpalloa. Minä ja Jänöpentu vastaan isä”, naaraspentu ehdotti. Jänöpentu kehräsi iloisena.
“Mainio idea!” hän sanoi onnellisesti. Säihkepentu hymyili hänelle mielissään ja pennut käänsivät katseensa isäänsä.
“Selvä sitten. Käyn pyytämässä parantajilta hieman sammalta ja menemme sitten leiriin leikkimään, käykö?” hän kysyi.
“Käy se minulle”, Jänöpentu myöntyi.
“Minulle myös”, Säihkepentu vastasi.
“Selvä. Siinä tapauksessa lähden hakemaan sammalta nyt”, Aurinkoroihu naukui ja lähti ulos pesästä. Jänöpentu vilkaisi Säihkepentua ja lähti isänsä perään ulos pentutarhasta.
Jänöpentu näki, kun Aurinkoroihu katosi parantajan pesälle. Säihkepentu katseli myös sinne päin.
“Kumpa hän olisi nopea”, Säihkepentu naukaisi levottomasti innosta liikahdellen. Jänöpentu nyökkäsi.
“Niin. Haluan jo päästä pelaamaan. Voitamme varmasti kahdestaan kenet tahansa!” kollipentu ilmoitti innoissaan. Säihkepentu kehräsi.
“Samaa mieltä!” naaras naukaisi innokkaasti.
Pian Aurinkoroihu ilmestyi parantajan pesältä. Hänellä oli mukanaan hyvä tukko sammalta, jota hän kantoi reippaasti suussaan, kun tassutti kohti pentujaan. Jänöpentu katseli innoissaan, kun hänen isänsä lähestyi häntä askel askeleelta ja olikin pian jo hänen ja hänen sisarensa edessä.
“No niin. Käydäänpä säännöt nopeasti lävitse. Tässä on maali” - Aurinkoroihu osoitti tassuillaan kahta kiveä - “ja tässä toinen maali” - hän jatkoi osoittaen uutta kahden kiven välistä koloa. “Teidän tehtävänne on saada sammalpallo noiden kivien välistä toiselle puolelle ja minun näiden kivien. Se tiimi, joka saa ensimmäisenä viisi kertaa pallon maalista, voittaa!” kellertävä soturi naukui.
“Ymmärretty, aloitetaan jo!” Jänöpentu naukaisi ja katseli innoissaan sammalpalloa. Aurinkoroihu kehräsi, meni kyykkyyn ja lähti ryntäämään palloa tassuillaan tökkien kohti kahta kiveä.
“Ota kiinni!” Säihkepentu kirkaisi lähtiessään isänsä perään. Jänöpentukin lähti hänen peräänsä. Hän kikatti samalla, kun juoksi isänsä perään, joka kuljetti sammalpalloa eteenpäin yrittäen vältellä kompastumista liukkassa maassa. Säihkepentu otti häntä kiinni vähitellen ja pian oli isänsä vierellä.
“Jänöpentu, nappaa!” naaraspentu huudahti, syöksähti nappaamaan sammalpallon ja löi sen veljeään kohti. Jänöpentu loikkasi sitä kohti, löi sitä ja liukastui. Pentu muksahti maahan naamalleen ja sai rutkasti kuravelliä kuononsa ympärille.
“Jänöpentu, oletko kunnossa?” Aurinkoroihu sanoi ilmestyen saman tien pentunsa vierelle. Jänöpentu nousi istumaan hieroen kuonoaan tassullaan.
“Kunnossa ollaan. Ei tässä mitään”, Jänöpentu naukaisi. Hän tarrautui sammalpalloon tassullaan ja heitti sen toisesta maalista sisään.
“Ja näin pennut voittavat!” hän huudahti ja kellahti selälleen maahan.
“Hei! Senkin pikku juonija!” Aurinkoroihu naurahti.
Jänöpentu nousi ylös.
“Jatketaan jo peliä”, hän kehräsi.

Siitä oli jo pari päivää, kun Jänöpentu oli pelannut sammalpalloa isänsä ja siskonsa kanssa. Nyt hän istuskeli pentutarhalla katsellen ulos. Vettä satoi ja kovaa. Leirissä juoksi vain harvoja kissoja, jotka olivat joko hakemassa ruokaa tai menossa taikka tulleet partiosta.
“Mitäs mietit?” Kuusikkopentu kysyi saapuen Jänöpennun luokse. nuori harmaanruskea kollipentu käänsi katseensa pesätoveriinsa ja hymyili tälle lempeästi.
“Kunhan vain katselen. Toivon, että vesisade loppuisi jo. En haluaisi joutua syömään märkää saalista tai kastua mennessäni ulos. En myöskään haluaisi olla kaiket päivät sisällä”, kollipentu naukui pesätoverilleen.
“Vai niin. Minäkin kyllä toivoisin, että sade loppuisi jo”, Kuusikkopentu sanoi. Hän katsoi hetken ajan Jänöpentua hiljaa ja katsoi sitten toisaalle.
“Ehkä voisin pyytää Kimalaistoivetta kertomaan minulle jonkin tarinan”, Jänöpentu totesi, nousi ylös ja lähti tassuttamaan kohti ikikuningatarta.
“Kimalaistoive, voisitko kertoa minulle jonkun tarinan?” Jänöpentu pyysi. Naaras käänsi katseensa häneen ja hymyili lempeästi.
“Tietysti. Ota hyvä asento, minulla on jo hyvä tarina mielessä”, kolmijalkainen kuningatar sanoi. Jänöpentu otti itselleen hyvän asennon ja jäi kuuntelemaan, kun naaras kertoi tarinaa siitä, miten Eloklaani syntyi. Pentua kiinnosti todella kuunnella, miten kaikki Eloklaanissa sai alkunsa.
“Onko tuo totta? Siis tuo kaikki?” Jänöpentu kysyi ihmeissään. Kimalaistoive nyökkäsi hellästi. Pentu katsoi häntä silmät suurina. Hän ei olisi voinut koskaan uskoa, että Eloklaani oltiin saatu pystytettyä pelkistä kulkukissoista ja kotikisuista. Tämähän tarkoitti sitä, että hänenkin suvussaan oli varmasti edes hieman erakkoverta tai kotikisuverta!
“Kiitos tarinasta, menen nyt tekemään omia asioitani”, Jänöpentu naukaisi kohteliaasti, nousi ylös ja tassutti omille makuualusilleen Säihkepennun vierelle. Naaras oli kääriytynyt palloksi ja hänen kylkensä kohoili tasaiseen tahtiin hänen hengityksensä mukana. Hän asettui sisartaan vasten varovasti ja rytmitti hengityksensä tämän hengityksen kanssa. Pian hänkin nukahti sisarensa kylkeen painautuneena.

Jänöpentu tassutti leirissä. Märkä maa tuntui hytkyvän hänen tassujensa alla hänen kulkiessaan leirissä. Pentu ei ollut varma miksi oli leirissä, mutta oli siellä joka tapauksessa. Hän vilkuili ympärilleen ja pian hänen katseensa osui yhteen oppilaista. Se oli Haukkatassu! Jänöpentu ajatteli, että voisi mennä juttelemaan naaraalle. Hän ei ollut oikein koskaan viettänyt aikaa tämän kissan kanssa, joten se olisi varmaankin melkoisen mukavaa. Jänöpennusta oli aina mukavaa kokeilla uusia asioita.
Jänöpentu suuntasi kohti oppilasta. Haukkatassu oli keskittyneenä juuri muuhun, joten hän ei huomannu pientä kollia, ennen kuin tämä oli vain parin hännänmitan päässä. Silloin naaraan kasvoille levisi leveä hymy.
“Hei vain nuorukainen! Onkos sinulla minulle jotain asiaa?” Haukkatassu kysyi.
“Hei Haukkatassu! Ajattelin vain tulla juttelemaan. Minulla on hieman tylsää, joten uskoin, että ehkä sinun kanssasi keksisin jotain tekemistä”, Jänöpentu naukaisi.
“Ehdottomasti! Minusta on aina mukavaa leikkiä tai vain oleskella teidän pentujen kanssa”, naaras naukui ja siristeli sitten silmiään. “Ja kukas teistä sinä sitten olitkaan?” hän kysyi vielä.
“Jänöpentu”, pieni kollipentu kertoi. Haukkatassun ilme kirkastui ja hän hymyili leveästi pienelle kollille.
“Aivan! Tietysti! Noh Jänöpentu, mitäs haluaisit tehdä?” naarasoppilas kysyi.
“En tiedä, voisimme vaikka vain jutella asioista, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen. Ei minulla oikein muutakaan ideaa ole”, Jänöpentu ehdotti.
“Selvä! Se käy minulle”, Haukkatassu naukaisi ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille.
“Noh… millaista oppilaskoulutus on?” Jänöpentu kysyi.
“Mukavaa. Mehiläislento on hyvä mestari”, naaras kertoi.
“Mikä on lempi asiasi oppilaana?” pentu kysyi.
“Hmm… tykkään kaikesta! On hienoa olla oppilas, vaikka se tuokin hyvän määrän vastuuta ja sääntöjä joita seurata. Tietysti pentunakin on paljon sääntöjä, en toisin yritä väittääkään, mutta kun ajattelee sitä, että saa lähteä ulos leiristä jo, on kovin ärsyttävää välillä, että sinne ei saa lähteä siltikään yksin, mutta tietysti se on oman hyvinvointimme turvaamiseksi”; Haukkatassu kertoi. “Entä, mitä sinä odotat oppilaaksi tulemisessa eniten?” naaras kysyi vielä. Jänöpentu pohti asiaa hetken ajan.
“Odotan sitä, että pääsen viimein näkemään reviiriä leirin ulkopuolella! Myöskin se, että saan viimein auttaa klaanin askareissa on mukavaa! Eniten haluan jo päästä auttamaan klaaninvanhimpia, kuningattaria ja pentuja”, kollipentu kertoi.
“Vai että odotat klaaninvanhimpien, kuningattarien ja pentujen auttamista? Eli haluat siis vaihtaa makuualusia ja etsiä kirppuja ja punkkeja?” Haukkatassu kysyi hieman epäuskoisena. Jänöpentu nyökytti.
“Näin on.”
“Vai niin… monesti kissat vihaavat sitä hommaa ja välttelevät sitä mielellään niin paljon kuin vain mahdollista. On hieman outoa tavata sellainen kissa, joka aidosti nauttii siitä”, Haukkatassu selitti. Jänöpentu nyökytteli.
“Toki, olisihan myös saalistaminen ja partioiminen mukavaa”, hän sanoi vielä.
“Ei taisteluharjoitukset?”
“Ei kiitos. En halua upottaa kynsiäni ja hampaitani toisiin kissoihin. Ennemmin vain eläisin rauhassa ja sopusoinnussa heidän kanssaan”, Jänöpentu naukaisi.
“Aivan, käy järkeen. En minäkään oikeastaan niinkään taistelemista ihannoi. Ennemmin haluaisin vain rauhaa kuten sinäkin”, Haukkatassu sanoi. Jänöpentu kehräsi. Hänestä oli mukavaa tavata joku sellainen, joka osasi edes jotenkuten samaistua häneen.
“Rauha on mukavaa. On mainiota, kun ei tarvitse stressata muiden kissojen hyökkäyksestä tai nurkan takana vaanivasta kuolemasta ja väijytyksestä”, pentu naukui. Haukkatassu nyökytteli. Jänöpentu hymyili iloisena. Haukkatassu oli mukava kissa.
“Oletko jo jutellut Rontin kanssa?” pentu kysyi yllättäen osoittaen hännällään kohti raidallista kollia, joka istuskeli yksin leirin laidalla katsellen hiljaa taivasta.
“En ole. Hän kyllä vaikuttaa aika yksinäiseltä, jos minulta kysytään”, oppilas myönsi ja katsoi myötätuntoisesti Eloklaanin vierailijaa.
“Onkohan hän sitten ollut tekemisissä sen toisen vierailijan kanssa? Hänen nimensä taisi olla Kalla”, Jänöpentu kysyi odottamatta varsinaisesti vastausta kysymykseensä.
“En todella tiedä. Pitäisikö meidän mennä juttelemaan hänelle?” Haukkatassu kysyi edelleen katsellen nuorta raidallista kollia. Jänöpentu kohautti lapojaan.
“Hän vaikutti ainakin viime kerralla hyvin stressaantuneelta kissalta ja ei kovin sosiaalliselta”, pentu tokaisi.
“Ehkä hän on vain yksinäinen?” oppilas ehdotti.
“Mennäänkö juttelemaan hänelle? Ehkä seura auttaisi häntä asettumaan Eloklaaniin paremmin kodiksi?” pentu ehdotti. Haukkatassu nyökkäsi ja nousi seisomaan. Naaras lähti tassuttamaan kohti Ronttia ja Jänöpentu lähti loikkimaan perään.
“Tervehdys, Rontti! Haluaisitko kenties jutella?” Haukkatassu kysyi raidalliselta ja arpiselta kollilta, kun he pääsivät lähemmäksi. Rontti hätkähti ja käänsi saman vauhkon katseen kaksikkoon, kuin silloin aikaisemmin Jänöpennulle.
Rontti avasi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen sitten eikä sanonut mitään. Hän tuijottii Jänöpentua ja Haukkatassua hiljaa ja näytti siltä, että sanoisi mielellään ei, mutta ei vain uskaltanut sanoa sitä muille kissoille.
“Jos haluat olla yksin, se on täysin ymmärrettävää ja jätämme sinut rauhaan. Pudista tai nyökytä vain päätäsi kysymyksemme vastaamiseen”, pentu naukaisi. Rontti katsoi häntä jonkin ajan hiljaa ja pudisti sitten hellästi päätään.
“Selvä, me lähdemme. Nähdään taas pian!” Haukkatassu naukaisi lempeästi, kääntyi ympäri ja lähti tassuttamaan poispäin.
“Hei hei Rontti!” Jänöpentukin sanoi ja lähti sitten naaras oppilaan perään.
“Rontti parka. Hän ei vaikuta kovinkaan viihtyvän täällä. Hän näyttää aina niin vauhkolta ja stressaantuneelta. Toivon todella, että elämä alkaa rullaamaan hänellä”, Jänöpentu naukui apeana saatuaan Haukkatassun kiinni.
“Niin. Toivottavasti ajan kuluessa hänen olonsa helpottuu”, oppilas naukaisi.
“Niin. On inhottavaa nähdä hänet niin surkean näköisenä”, pentu jatkoi ja käveli Haukkatassun vierellä, kunnes tämä viimein pysähtyi ja meni istumaan.
“Haluatko vielä jutella jostain?” naaras kysyi. Jänöpentu jäi miettimään. Hän lopulta vain kohautti lapojaan ja istahti hetkeksi aikaa alas.
“Kai me voisimme. Ei tässä oikein muutakaan tekemistä ole”, pentu mutisi.
“No, mikä on lempiriistasi?” Haukkatassu kysyi käärien häntänsä tassujensa ympärille ja katsoi Jänöpentua lempeästi.
“Pidän kaikesta. Ei sen väliä mitä syön, kunhan vain saan syödyksi”, pieni kollipentu naukaisi. Haukkatassu nyökkäsi.
“Entä mikä on sinun lempiriistasi?” Jänöpentu kysyi.
“Jaa… Pidän kaikista linnuista. Ne ovat hyvin makoisia. Syön niitä mielelläni, jos saan valita tuoresaaliskasasta jotain syötävää itselleni”, oppilas kertoi.
“Selvä. Linnut kyllä ovat makoisia. Niiden liha on maukasta ja höyhenet hyviä esimerkiski petiin tai koristeluun”, Jänöpentu sanoi. Haukkatassu nyökytteli.
“Nimenomaan! Ne ovat hyvää ja niiden höyhenet hyödyllisiä ja kauniita! Linnut ovat niin hyvää riistaa!” oppilas sanoi innoissaan. Jänöpentu hymyili. Hän katseli ympärilleen leirissään, jos keksisi jotain muuta puhuttavaa.
Jänöpennun silmään osui Vienotassu, joka katseli häntä ja Haukkatassua parantajan pesän edustalta. Hän näytti tuijottavan ennemmin Haukkatassua, mutta kun huomasi Jänöpennun katsovan, käänsi katseensa ja alkoi väkertää jotain tassullaan.
*Outoa. Mitäköhän hänen mielessään on?* Jänöpentu pohti, mutta ei jäänyt kauaksi asiaa ajattelemaan. Hän kääntyi taas katsomaan Haukkatassua. Naaras tökki maata etutassullaan. Hän ei selkeästi keksinyt oikein mitään puhuttavaa.
“No… mikä on lempipaikkasi?” Jänöpentu kysyi.
“Ai, öö… en itse asiassa tiedä. Tuo on hyvä kysymys. Tykkään olla todella monissa paikoissa, joten en osaa sanoa yhtä paikkaa, joka olisi ehdoton lempparini, mutta entä sinun? Mikä on siis sinun lempipaikkasi olla?” oppilas naukui.
“Hmm… Se taitaa olla pentutarha. Vaikka se vaikuttaakin tylsältä, siellä on ihanan lämmintä ja hämärää ja siellä on mukaavaa olla”, Jänöpentu vastasi kohteliaasti. Haukkatassu nyökytti.
“Haukkatassu! Lähdetään rajapartioon!” kuului kutsu. Haukkatassu käänsi päätään huudon suuntaan.
“Mehiläislento kutsuu, täytyy mennä. Jutellaan taas pian!” naaras naukaisi, nousi ylös ja lähti mestarinsa perään.
“Näkemiin!” Jänöpentu huusi hänen peräänsä ja jäi paikalleen istumaan. Olisipa hänkin jo oppilas. Hän pääsisi jo ulos mestarinsa kanssa ja tutkimaan reviiriä. Samaten hän pääsisi auttamaan klaania sen jokapäiväisissä askareissa. Se miellyttäisi pientä kollia.
Jänöpentu nousi seisomaan ja lähti maleksimaan kohti pentutarhaa, vilkuillen samalla ympärilleen toivoen löytävänsä jotain tekemistä, jotta hän voisi mennä sinne sen sijaan, että palaisi jo takaisin pentutarhalle. Ei sillä, että kolli ei pentutarhasta pitäisi, hän hän nautti siitä paikasta ja se oli yksi hänen lempipaikoistaan leirissä, mutta hänellä oli niin kamalan tylsää monesti.
Jänöpennun katse osui Perhotassuun, joka tuli juuri selkeästi saalistuspartiosta. Hän kantoi suussaan oravaa, jonka hän sitten laski tuoresaaliskasaan. Jänöpentu hymyili itsekseen ja lähti suuntaamaan oppilasta kohtaan.
“Hei Perhotassu! Hieno saalis!” pentu kehui, kun pääsi lähemmäksi.
“Ai, tervehdys Jänöpentu! Ja kiitoksia. Olen itsekin yllättynyt, että onnistuin nappaamaan tuo oravan”, oppilas naukaisi iloisesti.
“Teit kyllä hienoa työtä. Olisiko sinulla nyt kenties aikaa minulle? Haluaisin mielelläni tehdä jotain, mutta en oikein keksi mitä tekisin”, Jänöpentu naukaisi.
“Toki! Voisimme vaikkapa leikkiä jotain, vai haluatko ennemmin vaikka vain jutella?” Perhotassu kysyi.
“Mielelläni leikkisin juuri nyt”, harmaanruskea kolli vastasi. Perhotassu nyökkäsi.
“Miten olisi, jos leikkisimme kopittelua?” oppilas ehdotti. Jänöpentu nyökkäsi.
“Toki. Pentutarhalla on jo yksi sammalpallo, jota voimmekin käyttää”, pentu sanoi. Vanhempi naaras nyökkäsi ja lähti Jänöpennun kanssa pentutarhalle.
Jänöpentu nappasi sammalpallon pentutarhan seinän viereltä, kun oli päässyt sisälle. Kolli käännähti sitten ympäri ja lähti ulos pesästä Perhotassu mukanaan.
“No niin, mene sinä vähän matkan päähän niin minä heitän tämän sinulle”, Jänöpentu naukaisi. Naaras oppilas nyökkäsi ja lähti tassuttamaa hieman kauemmas. Sillä välin harmaanruskea kollipentu alkoi valmistautua ja heti, kun oppilas oli valmiina, Jänöpentu viskasi sammalpallon täydellä voimalla ilmaan.
Jänöpentu seurasi, kun Perhotassu nappasi sammalpallon hienosti ilmasta ja viskasi sen sitten pentua päin. Pieni kolli liikkui pallon mukaan ja onnistui melkein nappaamaan sen suoraan ilmasta.
“Hyvä yritys. Koetan ensi kerralla heittää hieman hennommin”, Perhotassu naukaisi. Jämöpentu nyökkäsi ja viskasi taas sammalpalloa. Perhotassu nappasi sen helposti ja viskasi sen takaisin pienelle kollille, joka tällä kertaa onnistui saamaan sen kiinni.
Tämä jatkui ja jatkui, kunnes molemmat olivat jo niin väsähtäneitä, että pallo tuskin edes lensi. Silloin kaksikko päätti viimein lopettaa.

Jänöpentu oli huomannut Käärmekullan ja Sädesäihkeen olevan entistäkin enemmän keskenään. Pentu tiesi, että heidän välillään täytyi olla jotain. He olivat koko ajan keskenään, sukivat toistensa turkkeja, jakoivat riistaa keskenään, kävivät partioissa yhdessä, juttelivat yhdessä ja Jänöpennun kuuleman mukaan he jopa nukkuivat yhdessä!
Jänöpentu asteli kohti Käärmekultaa ja Sädesäihkettä. Hänen täytyi saada tietää! Jos Sädesäihke väittäisi, että hiedän välillään oli vain ystävyyttä, se olisi niin selkeä valhe - ja myöskin kamala rike! Jänöpentu kiihdytti askeliaan.
Jänöpentu ilmestyi veljensä ja tämän seuralaisen eteen ja katsoi heitä silmät suurina. Hän katsoi veljeään, sitten Käärmekultaa ja sitten taas Sädesäihkettä. He tervehditvät häntä, mutta se ei nyt ollut niin tärkeää.
“Oletteko te nyt kumppaneita?” pentu henkäisi hiljaa. Käärmekullan viikset väpättivät huvittuneesti, kun hän katsoi Jänöpentua.
“Kyllä me olemme”, Sädesäihke vastasi. Pennun suu loksahti auki samaan aikaan innosta ja ihmetyksestä - vaikka ei heidän kumppanuutensa niin suuri yllätys ollut Jänöpennulle. Into kupli pienestä pennusta. Hän ei saattanut uskoa onneaan! Hän oli niin onnellinen kaksikon puolesta. Sädesäihke oli niin onnekas, kun oli saanut Käärmekullasta kumppaninsa. Naaras oli fiksu, kaunis ja niin mukavakin. Sädeäihkeelläkin oli toki paljon antaa. Hän oli lojaali, urhea, mukava ja niin taitava kaikessa! He olivat täydellinen pari!
“Mitä! Ihanko todella! Hienoa! Minähän sanoin, että te sovitte yhteen! En malta odottaa, että pääsen leikkimään teidän kanssanne yhdessä!” pentu pälpätti erikoisen innoissaan. Hän ei vain mahtanut asialle mitään. Se oli täydellisin asia maailmassa. Hänen veljellään oli viimein kumppani! Käärmekulta nauroi pennun käytökselle ja Sädesäihke hymähti hieman hänelle.
“Voimme tottakai leikkiä jossain kohtaa keskenämme mutta nyt me menemme Käärmekullan kanssa kävelylle”, oranssi kolli naukaisi hymyillen. Sitten vanhempi kolli sipaisi hännällään Jänöpennun kylkeä.
“Hei sitten! Nähdään pian”, pennun isoveli naukaisi.
“Heippa! Pitäkää hauskaa!” Jänöpentu huudahti kaksikon perään innoissaan ja lähti sitten polkuanturat innosta kihelmöiden pois. Hän ei osannut selittää intoaan, mutta oli kamalan innoissaan veljensä ja Käärmekullan kumppanuudesta. Hän halusi ilmoittaa siitä kaikille, mutta ei siinä olisi ideaa.
“Mikäs noin innostuttaa?” vastaan tullut Perhotassu kysyi. Hänellä oli mukanaan Ahmatassu, joka katsoi Jänöpentua silmät hieman sirillä.
“Ei mikään ihmeellinen, veljeni on vain saanut kumppanin”, pentu selitti hymyillen. Perhotassu kehräsi.
“Mukavaa. Me olimme tässä juuri menossa Ahmatassun kanssa syömään jotain, joten en voi nyt jäädä hirveämmin juttelemaan, mutta törmäillään kuitenkin!” naaras oppilas naukui ja lähti tassuttamaan ystävänsä rinnalla toisaalle. Jänöpentu seurasi heidän kulkuaan hetken katseellaan ja lähti sitten pentutarhalle.

Jänöpentu näki unta. Hän oli leirissä, jossa hänen muihin uniin erottuen oli muita kissoja. Kuitenkaan kukaan näistä kissoista ei ollut pienelle pennulle kilttejä ja antoivat vain hänelle vihaisia mulkaisuja kulkiessaan hänen ohitseen.
“Keitä te olette? Missä kaikki klaanitoverini ovat?” pentu kyseli puoli paniikissa. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään tai tullut tarkistamaan pelokkaan pennun tilannetta. Jänöpentu vain seisoi siinä keskellä leiriä silmät suurina.
Yhtäkkiä joku törmäsi harmaanruskeaan pentuun ja sai tämän kellahtamaan kipeästi kuonolleen. Jänöpentu vinkaisi ja yritti nousta pystyyn, mutta suurempi häneen törmännyt kissa painoi käpälänsä pennun päälle ja painoi häntä märkää maata vasten.
“Varo vähän, rääpäle! Jos vielä törmäilet minuun, kynin sinut täysin!” kissa sähähti.
“Mutta sinähän se minuun törmäsit!” Jänöpentu valitti, mutta hiljeni, kun kissa työnsi kyntensä ulos ja painoi ne pennun nahkaan.
“Alatko väittämään vastaan minulle, pentu? Sanoin, että et saa enää törmäillä minuun!” kissa sähähti, päästi Jänöpennun otteestaan ja lähti lampsimaan matkoihinsa. Harmaanruskea kollipentu katsoi hänen peräänsä meripihkanväriset silmät suurina.
“Oletko kunnossa pikkuinen!” kuului ääni pennun takaa. Hän käänsi katseensa kissaan, joka oli juoksemassa häntä kohti. Se oli nuori harmaa naaras vihreillä silmillä. Hän oli kiinnittänyt korvansa taakse pari, kolme höyhentä.
“O- olen minä. Ei huolta”, Jänöpentu naukaisi hiljaa. Naaras katsoi häntä silti hieman huolissaan.
“Kuka olet? En ole nähnyt sinua täällä ennen”, harmaa naaras kysyi.
“Jänöpentu, entä sinä?” pentu vastasi.
“Olen Kirkas Kukka”, naaras sanoi.
“Kirkas kukka…” Jänöpentu makusteli nimeä. “Ei kovinkaan klaani nimi.”
“Klaani nimi? Mitä oikein tarkoitat? Mikä ihmeen klaani?” Kirkas Kukka kysyi.
“Klaani, niinkuin Eloklaani ja Kuolonklaani. Minä asun Eloklaanissa. Leirimme olisi täällä, mutta kukaan muu klaanitovereistani ei ole täällä… eikä täällä edes haise enää Eloklaanille”, Jänöpentu naukui haistellen ilmaa.
“En ole koskaan kuullutkaan mistään ‘klaaneista’. Sinun täytyy vitsailla. Ja onko sitten Jänöpentu joku ‘klaanin nimi’? Entä sitten, kun sinusta tulee täysikasvuinen? Oletko Jänökissa?” Kirkas kukka kysyi selkeästi epäillen Jänöpennun tarinan todellisuutta. Pentu huokaisi hiljaa. Tämä ei siis voinut olla totta. Ei hän voisi olla enää pentu, jos aikaa olisi kulunut niin kauan, että klaanit olisivat tuhoutuneet jo täysin.
“En. Silloin loppuliite olisi päällikön päättämä. Myöskin, ennen kuin minusta tulisi soturi, olisin oppilas, jolloin nimeni olisi Jänötassu”, pentu selitti naaraalle.
“Ihan hupsua. Taidat olla aika kekseliäs, kun olet keksinyt tuollaisen leikin. Että olisi ‘päällikköjä’ ja ‘sotureita’ ja ‘oppilaita’. Mitä vielä, alaisia?” naaras kysyi piikittelevästi. Jänöpentu katsoi häntä kuitenkin rauhallisesti.
“Kuule, minä ihan tosi olen Eloklaanista. Et ehkä tiedä siitä mitään tai usko sen olemassaoloon, mutta kun viimein herään, olen taas kotona klaanini luona. Kirkas Kukka, et ehkä tiedä sitä, mutta juttelet täydellisen muukalaisen kanssa. Olen aivan muualta ja emme luultavasti tule enää tapaamaan”, pentu naukaisi. Kirkas Kukka katsoi häntä sauhallisesti ja räpäytti silmiään hitaasti.
“Selvä sitten, pentu. Ehkä joku päivä minäkin voin sitten vierailla sinun ‘Eloklaanissasi’”, hän sanoi. Jänöpentu hymyili hieman.
“Toivottavasti”, kollipentu sanoi ja lähti Kirkkaan Kukan luota. Hän meni leiriaukion laitaan. Kun hän tarkkaili leiriä, kotiaan, hän tajusi, että se ei ollut samanlainen kuin hänen valvemaailman kotinsa. Tämä oli vain muokattu versio Eloklaanin leiristä.
Jänöpentu huokaisi hiljaa, meni makuulle ja sulki silmänsä. Eiköhän hän pääsisi unestaan vain nukahtamalla unessaan?
Jänöpennun avatessa silmänsä hän saattoi vain juhlia sitä, miten oikeassa oli ollut. Hän oli taas pentutarhalla ja siellä häntä ympäröivät tutut turkit ja hajut, jotka tuntuivat antavan hänelle turvaa. Hän ei ollut koskaan ennen edes tajunnut, miten hullun pelottavalta se voisikin tuntua, kun ei pääsisikään kotiin, kun olisi jumissa paikassa, joka oli kuin koti, mutta ei silti lähellekään se sama. Kun melkein saattaisi haistaa ystäviensä ja perheensä hajut, mutta ei kuitenkaan. Miten muiden silmissä näytti hullulta, kun kertoi oikeasta kodistaan ja joutui elämään aivan uutta, erilaista elämää.
“Jänöpentu? Oletko hereillä?” Säihkepentu kysyi hänen viereltään rikkoen Jänöpennun ajatuksen kuplan.
“Olen”, kollipentu vastasi hiljaa.
“En saa unta. Meidät nimitetään varmasti lähipäivinä, enkä malttaisi millään odottaa sitä”, Säihkepentu myönsi. Jänöpentu kehräsi hiljaa.
“Minäkin olen innoissani, mutta en niin innoissani, ettenkö saisi unta. Siitä puheen ollen, juuri näkemäni uneni oli aika hassu. Olin leirissä, mutta se ei kuitenkaan ollut sama. Kukaan tutuista kissoista ei ollut siellä; et sinä, isä, Sädesäihke, Syreenisumu, Kimalaistoive, ei edes Loimupentu!” kollipentu kertoi sisarelleen. Säihkepentu oli hetken hiljaa.
“Kuulostaa kamalalta”, hän sanoi lopulta hiljaa.
“Se osittain olikin. Kyllä minä tajusin nopeasti, että se oli unta ja onnistuin heräämään, mutta hetken ajan paniikki meinasi ottaa minusta vallan. En koskaan haluaisi menettää sinua, Säihkepentu. En sinua, enkä ketään muutakaan.”

Jänöpentu heräsi aikaisin ja katseli ulkona olevaa kaunista aurinkoista ilmaa. Hänen ja Säihkepennun nimityksen täytyisi olla näinä päivinä. He olivat täyttäneet kuusi kuuta ja olisivat valmiita aloittamaan oppilaan koulutuksen.
Pennun ajatukset keskeyttivätkin Mesitähden kutsuhuuto klaanille. Kaikki kissat lähtivät kokoontumaan aukiolle litteäkiven äärelle ja Kimalaistoivekin alkoi paimentaa juuri heränneitä pentuja ulos pesästä leiri aukiolle kuulemaan päällikön sanat.
Into kupli nuoressa Jänöpennussa, kun hän lähti kipittämään muiden klaanitovereidensa seuraan pesätovereidensa mukana. He istahtivat kissaryhmän eteen, Loimupentu, Jänöpentu ja Säihkepentu edessä ja Kuusikkopentu sekä Mustikkapentu hieman taaempana.
Jänöpentu seurasi Mesitähden katsetta, kun hän näytti varmistavan, että klaani oli koolla ja, että hän voisi aloittaa kokontumisen. Klaani vaikutti olevan jo koolla. Sotureita oli ripoteltuna sinne tänne litteäkiven ympärille. Oppilaat istuivat tiukasti mestariensa vieressä. Varapäällikkö Korppisiipi istui litteäkiven juurella katsoen tarkasti Mesitähteä. Parantajaoppilas Vienotassu oli mestarinsa Leimusilmän vierellä kissajoukkion laitamalla katsomassa ja kuuntelemassa. Kalla oli jossain kissojen seassa ja Rontti seisoi reunassa pelokkaan näköisenä, kun kissat olivat kokoontuneet yhteen.
“Olemme tänään kokoontuneet nimittämään kolme pentua oppilaiksi”, Mesitähti aloitti viimein. Jänöpentu joutui tekemään kaikkensa, jotta ei olisi loikannut innosta pystyyn ja juossut suoraan päällikön luokse innoissaan siitä, että pääsisi viimein oppilaaksi.
“Jänöpentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Jänötassuksi. Mestarinasi tulen toimimaan minä, Mesitähti”, päällikkö naukui aloittaen harmaanruskeasta kollipennusta, joka jo itsessään hämmästytti pientä kollia. Myöskin se, että päällikkö halusi hänestä oman oppilaansa oli ennenkuulumatonta!
Kimalaistoive, joka istui Kuusikkopennun ja Mustikkapennun vierellä Jänöpennun, Säihkepennun sekä Loimupennun takana tuuppasi hellästi etutassullaan Jänöpentua.
“Mene koskettamaan neniä uuden mestarisi kanssa”, kuningatar naukui hiljaa. Nuori kolli teki työtä käskettyä. Hän nousi ylös, tassutti litteäkiven juurelle, johon Mesitähti oli laskeutunut ja kosketti tämän kanssa neniä.
Jänötassun palattua muiden nimitettävien seuraan, hän kuuli Loimupennun mutisevan ärtyneesti siitä, että hänestä olisi pitänyt tulla päällikön oppilas eikä Jänötassusta.
“Loimupentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Loimutassuksi. Mestarinasi tulee toimimaan Nokkospilvi. Odotan, että Nokkospilvi välittää kaiken tietonsa sinulle”, Mesitähti ilmoitti seuraavaksi. Loimutassu ei näyttänyt kovinkaan innostuneelta, kun kuuli kuka toimi hänen mestarinaan. Jänötassu ei ymmärtänyt hänen alakuloaan. Nokkospilvihän oli hieno soturi.
Loimutassu tassutti koskettamaan neniä uuden mestarinsa kanssa ja meni sitten tämän vierellä istumaan hieman kauemmaksi Jänötassusta ja tämän sisaresta. Jänötassu kääntyi katsomaan Säihkepentua. Tämä nimitettäisiin seuraavaksi.
“Säihkepentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Säihketassuksi. Sinun mestarinasi tulee toimimaan Sadeturkki. Odotan, että Sadeturkki välittää kaiken tietonsa sinulle”, päällikkö naukui vielä. Säihketassu nousi ylös ja siirtyi koskettamaan neniä uuden mestarinsa kanssa. Jänötassu oli siskostaan kamalan ylpeä. Oli hän itse asiassa ylpeä myös itsestään.
Klaani alkoi huurrata uusien oppilaiden nimiä kovaan ääneen ja Jänötassu oli puhjeta riemusta. Hän suuntasi katseensa taivaalle ja toivoi, että Sypressikuiske oli seuraamassa hänen ja Säihketassun nimitystä.
“Kokous on ohitse”, Mesitähti ilmoitti lopuksi, kun hurraukset alkoivat hiljetä. Jänötassu katsoi uutta mestariaan silmät suurina. Oli hienoa olla päällikön oppilas! Mesitähdellä oli niin paljon kokemusta, että Jänötassu ei muuta halunnutkaan kuin kuulla tämän tarinoita menneistä!
“Mitä me teemme ensiksi?” Jänötassu kysyi siirryttyään lähemmäs Mesitähteä. Päällikkö katsoi häntä hymyillen.
“Rajakierros on ensimmäinen asia, mitä hoidamme. Sinun täytyy oppia missä klaanin rajat kulkevat ja mistä voi esimerkiksi ylittää joet”, Mesitähti naukaisi ja katsoi oppilastaan. Jänötassu ei saattanut ymmärtää ilonsa määrää. Hän oli vain niin suunnattoman onnellinen.
“Lähdemmekö me heti?” harmaanruskea oppilas kysyi. Mesitähti kuitenkin pudisti päätään.
“Lähdemme huomenna aamunkoitteessa. Tänään saat hoitaa oppilaiden pesään itsellesi sammalpedin ja viettää rennon vapaapäivän. Huomenna sitten pidämme reviirikierroksen. Uskon, että se on tarpeeksi rankkaa yhdelle päivälle, joten huomenna ei ole vielä mitään harjoituksia”, päällikkö selitti. Jänötassu nyökkäsi ja lähti suuntaamaan kohti Aurinkoroihua, joka katseli häntä ylpeänä.
“Onneksi olkoon, Jänötassu! Olen niin kamalan ylpeä sinusta ja sisarestasi! On myös varmasti mahtavaa päästä päällikön oppilaaksi. Muista sitten käyttäytyä hyvin ja hoitaa kaikki tehtäväsi mukisematta, vaikka en kyllä usko, että siinä tulisi olemaan sinulle ongelmaa”, Aurinkoroihu naukui hieroen kuonollaan Jänötassua.
“Kiitos ja muistan kyllä käyttäytyä, älä minusta huoli. En ajatellut tehdä heti ensitöikseni huonoa vaikutelmaa ja ryhtyä pelleilemään”, tuore oppilas naukaisi.
“Uskon kyllä. Jos Sypressikuiske olisi täällä, hänkin olisi kamalan ylpeä”, kollin isä naukui vielä.
“Hän katsoo meitä Tähtiklaanista. Hän on varmasti hyvin ylpeä meistä siellä”, Jänötassu naukaisi ja hymyili isälleen lempeästi. Hän välitti isästään niin kovasti. Aurinkoroihu oli vain niin mainio isä ja soturi!
“Niin, niin hän varmasti katsoo. Uskon, että Sypressikuiske tulee varjelemaan teitä ja pitämään huolta teistä, kun harjoittelette sotureiksi. Hän tulee seuraamaan teidän tekosianne ja tulee olemaan niin äärettömän ylpeä. Toivon, että tulevaisuudessa pääsette tapaamaan häntä vaikka unissanne. Jos tapaisitte hänet unissanne, hän varmasti kertoisi kuinka ylpeä on teistä, mutta vaikka hän ei tulisi uniinne, hän välittää teistä silti.
Jänötassu nyökkäsi.
“Minun täytynee nyt mennä. Korppisiipi järjestää partioita. Nähdään taas pian pieni soturini!” Aurinkoroihu naukaisi ja lähti tassuttamaan toisaalle.
“Hei sitten, isä!” Jänötassu huusi hänen peräänsä. Hän katsoi, miten Aurinkoroihu katosi kissojen massan sekaan ja mietti lähtisikö etsimään vaikka Perhotassua. Naaras olisi varmaankin mielissään, kun he pääsisivät nyt viettämään aikaa yhdessä oppilaina. Kuitenkaan hän ei päättänyt lähteä etsimään naarasta.

Palattuamme leiriin siirryimme kumppanini kanssa syömään lintua. Kerroin hänelle pitäväni linnuista ja hänkin sanoi pitävänsä linnuista. Oli mukavaa löytää jotain yhteistä meiltä. Siitä keksinkin! Voisin esittää kumppanilleni erilaisia kysymyksiä siinä toivossa, että löytäisimme enemmänkin yhteisiä asioita!
“Voinko kysellä sinulta joitain kysymyksiä?” kysyin kumppaniltani varovasti.
“Tietysti, kunhan et tee niistä vain liian hankalia”, kolli naurahti. Kehräsin leppoisasti. Sädesäihke oli ihana. Miten olinkaan kestänyt niin kauan elämääni niin, ettemme olleet kumppanieta? Se oli minusta niin kummallista. Rakastin kollia niin paljon!
“Aloitetaan tällaisella yleisellä normaalilla kysymyksellä. Mikä on sinun lempi vuodenaikasi?” kysyin ja otin edessämme olevasta linnusta palasen.
“Ei minulla ole virallista lempivuodenaikaa, mutta pidän toki viherlehdestä, tai kuka siitä ei nyt pitäisi”, oranssi kolli naukaisi.
“Selvä. Minä pidän ehkä eniten lehtisateesta. Se on mielestäni mukava”, kerroin kumppanilleni. Tämä nyökkäsi ja näytti painavan asiaa mieleensä. Aloin kehrätä. Muistin tuon ilmeen. Aina, kun olin opettanut hänelle jotain uutta, kun hän oli ollut oppilas, hän oli keskittynyt juuri samalla tavalla.
“Entä, onko sinulla ehkä jotain lempiväriä tai lempipaikkaa, jossa olla?” kysyin seuraavaksi.

//Säde?

Sädesäihke nyökkäsi. Tästä oli hyvä idea mennä takaisin leiriin. Kävelyllä oli ollut mukavaa mutta kolli toivoi, että vielä joskus kaksikko pääsisi kävelylle ilman suurta painavaa surua ja kaipuuta, joka tuntui aina hieman latistavan tunnelmaa.
“Oletko syönyt jo tänään?” oranssiturkki kysyi kumppaniltaan. Käärmekulta pudisti päätään.
“Haluatko ehkä ottaa jotain yhdessä?” hän kysyi taas. Kolli tassutti sisäänkäyntitunnelin suusta sisään toivoen kumppaninsa seuraavan perästä. Ilmeisesti Käärmekulta seurasikin, koska tämä vastasi Sädesäihkeen kysymykseen.
“Käy minulle. En ehdota kalaa, älä huoli”, Käärmekulta tokaisi naurahtaen pienesti. Sädesäihkekin naurahti ja tassutti sisään leiriin. Hän kääntyi ympäri mutta hänen kumppaninsa käveli vain ohi suoraan tuoresaaliskasalle. Tuolla mahtoi sitten olla kova nälkä.
“Sopisiko tämä lintu? Minä pidän linnuista”, naaras naukui ja näytti pääskystä. Sädesäihke nyökkäsi. Hänkin piti linnuista kovasti.
“Minäkin pidän linnuista”, kolli naukui ja katsoi, kun hänen kumppaninsa nosti linnun suuhunsa ja vei sen aukion laidalle. Sädesäihke tassutti perästä hilpeänä. Käärmekullan parantunut mieliala sai hänetkin iloiseksi. Kolli istahti kumppaninsa vierelle ja alkoi syömään mehevää pääskystä.
//Käärme?

Sädesäihke sanoi, ettei halunnut jäädä yksin ja lähti siis mukaani isäni haudalle. Kipeä kaipuu iski, kun muistelin niitä kaukaisia vähäisiä hetkiä, joita olin hänen kanssaan kerennyt olla. Kyyristyin isäni haudalle ja koskin maata hiljaa nenälläni kuin yrittäen päästä lähemmäs häntä.
Hetken ajan surin isäänsä, mutta sitten surun tielle iski viha ja kiukku. Muistin edelleen isänsä kuoleman syyn. Ei se toki ollut minä, kuten Lotta saattoi väittää vaan sen sijaan se oli Lotta! Isäni oli lähtenyt hänen peräänsä vihoissaan siitä, että hän oli jättänyt meidät sillä tavoin ja kuollut sitten ilmeisesti käärmeelle. Emoni tuntui olevan kaiken pahan alku ja juuri. Hänen takiaan olin melkein kuollut ja minun isäni oli kuollut!
Nousin ylös tassut vapisten vihasta. Katselin maata ärtyneenä ja häntäni huiski edestakaisin vihasta.
“Lotta ei ansaitsisi elämäänsä. Hänen takiaan olen menettänyt isäni”, mumisin hiljaa.
“Mitä sanoit?” Sädesäihke kysyi.
“En mitään tärkeää”, totesin. Kumppanini ei näyttänyt kamalan vakuuttuneelta, mutta antoi olla. Katsoin kumppaniani hiljaa. Hän oli niin ihana ja hyväsydäminen.
“Lähdetään takaisin leiriin”, naukaisin.

//Säde?

Sädesäihke kyyristyi emonsa haudan äärelle. Hän painoi päänsä alas ja antautui mietteilleen. Ikävä emoa kohtaan oli suuri. Sädesäihkeen teki mieli itkeä mutta yhtäkään kyyneltä ei tullut. Hän laski etutassunsa pienelle kummulle ja koitti ajatella koskettavansa Sypressikuiskeen turkkia. Hän muisti tarkalleen emon turkin tekstuurin ja yhtäkkiä emon tuttu haju muistui taas hänen mieleensä. Sädesäihke oli luvannut emolleen pysyä urheana. Eikö hän ollutkin ollut aika urhea viime aikoina? Toivottavasti hän oli ollut tarpeeksi urhea.
“Jatketaanko? Voin myös mennä edeltä ja odottaa sinua siellä, jos haluat olla tässä hieman kauemmin”, Käärmekulta ehdotti. Sädesäihke nousi takaisin seisomaan.
“Ei, mennään vain. En tahdo jäädä yksin”, hän naukui ja seurasi kumppaniaan hänen isänsä haudalle. Kolli pysyi vaitonaisena ja kunnioittavan matkan päässä Käärmekullasta, kun tämä meni Kääpäkoiven haudan äärelle. Sädesäihke ei ollut ikinä päässyt tapaamaan Käärmekullan isää ja hänen kuulemansa mukaan Käärmekultakaan ei kunnolla päässyt tutustumaan tähän mutta Sädesäihke oli silti varma, että Käärmekullan isän täytyi olla todella mukava. Kun toinen vanhempi oli kuin Lotta, oli ihan varmaa, että toinen vanhempi sitten oli kiltti, kun heidän tyttärensä oli kerta niin ihana ja lempeä naaras kuin Käärmekulta.
//Käärme?