Eli erakot, kotikisut ja luopiot
Kuolonklaanilaisten tarinat
» Nettinimi-kohtaan kirjoitat oman nettinimesi, ja Hahmosi nimi-kohtaan hahmosi nykyisen nimen.
» Tarinat kirjoitetaan imperfektissä eli menneessä aikamuodossa. [ Kävelen eteenpäin → Kävelin eteenpäin ]
» Voit kirjoittaa tarinasi yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa. Voit kokeilla molempia, mutta älä vaihtele muotoa kokoajan. Eri hahmoilla voit kirjoittaa eri muodoissa.
» Tarinassa täytyy olla vähintään 150 sanaa tai siitä ei saa lainkaan kokemuspisteitä. [ 45 sanaa = 1kp ] Ilmoita sanamäärä aina tarinan loppuun! Sanamäärän saat helposti liittämällä tarinasi tänne. Älä laske sanamäärään mukaan //-merkkien perässä olevia tekstejä!
» Mikäli tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, laita tarinan loppuun: //(hahmon nimi, jonka toivot jatkavan tarinaa).
» Voit käyttää tarinassasi muiden hahmoja, kunhan huomioit hahmojen luonteet. Et saa laittaa muiden/NPC-hahmoja kuolemaan, haavoittumaan tai esimerkiksi rikkomaan sääntöjä ilman kirjoittajan/ylläpidon lupaa.
» Tarinoiden kirjoittamisen opas
Vuodenaika: Lehtikadon loppu
Tarkemmat tiedot vuodenajasta löytyy Tarinat-sivulta tapahtumakalenterin alapuolelta!
Jos tarinasi ei näy heti sen lähettämisen jälkeen, älä lähetä sitä uudelleen, sillä silloin tarina tulee kaksi kertaa! Toisinaan tarinoiden näkymisessä voi kestää jonkin aikaa. Lähetä tarina uudelleen vain, jos ylläpito erikseen niin pyytää!
Etsi tiettyä tarinaa
Hakutoiminnon avulla voit etsiä tietyn hahmon ja pelaajan tarinoita tai tarinoita tietyltä päivämäärältä.
Varissulka
Auroora
Sanamäärä:
157
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.488888888888889
28. lokakuuta 2024 klo 17.10.00
Aaltosalaman purkaus hämmensi minua. Kuulosti aivan siltä kuin naaras olisi valmis luovuttamaan. Minua suretti se, että kumppanistani tuntui tältä, mutta samalla tunsin oloni hieman vihaiseksi. Eikö hän uskonut meihin? Eivätkö pennut olleetkaan hänelle niin tärkeitä, että soturi olisi vielä jaksanut yrittää?
"Sitten me yritämme vielä vähän lisää!" tiuskaisin tarpeettoman äksysti. "Meillä on varmasti ollut vain huono tuuri. Emmekä me tiedä, kuinka lähellä olemme. Emme voi luovuttaa nyt!"
En voinut uskoa, mitä kuulin hänen suustaan. Aaltosalama vaikutti kuvittelevan, että pennuttomuus oli Pimeyden Metsän tahto. Hän kuvitteli, ettei meidän ollut tarkoituskaan saada pentuja. Ja pöh: meistä tulisi varmasti hyvät vanhemmat. Miten yksikään Pimeyden Metsän kissa saattaisi kuvitella, ettei Aaltosalaman kaltainen kissa ansaitsisi pentuja?
"Äläkä sotke Pimeyden Metsää tähän. Ei tämä johdu mistään heidän tahdostaan. Aivan kuin Pimeyden Metsällä olisi sellaisia voimia", tuhahdin häntä ilmassa kiemurrellen. "Väitätkö, että me emme ansaitsisi pentuja? Eivät pennut synny Pimeyden Metsän tahdosta. Ja sinun on turha kiittää heitä yhtään mistään, kun viimein pentuja saamme."
//Aalto?
Aaltosalama
EmppuOmppu
Sanamäärä:
155
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.4444444444444446
27. lokakuuta 2024 klo 9.24.49
Kiukku, suru ja pettymys tuntuivat vain kasvavan entisestään Aaltosalaman sisällä, kun hän kuuli Varissulan naiivin toiveikkaat sanat. “Jos meidät olisi tarkoitettu vanhemmiksi, niin eikö Pimeyden Metsä olisi jo siunannut meitä pentueella? Eikö se vastaisi jo rukouksiimme ja antaisi meille haluamamme?” Hän nosti katkeran, oranssin katseensa kumppaniinsa. Varissulka hätkähti sitä.
“Me olemme yrittäneet niin kauan, että tämä alkaa tuntua ihan siltä, kuin meidän ei edes haluttaisi saavan pentuja ollenkaan”, sanat putoilivat raskaina ja myrkyllisinä Aaltosalaman suusta. “Meidän halutaan vain kärsivän ja kärsivän kerta toisensa perään. Entä jos pentuja ei tule, vaikka yrittäisimme kuinka monta kertaa? Mitä me sitten teemme?”
Hän tuijotti kumppaniaan jopa vähän haastaen. Riittäisikö kollin usko vielä sadannenkin epäonnistuneen yrityksen jälkeen? Riittäisikö rakkaus, vaikka Aaltosalama ei kykenisi koskaan antamaan tälle pentuja, joita he molemmat olivat niin kovasti odottaneet?
Kaikki tuntui niin epäreilulta, ja soturittaren oli vaikea pitää ajatuksiaan kirkkaina. Hän ei ollut enää kaukana hajoamispisteestään, eikä hän tiennyt, mitä siitä seuraisi, kun romahtaminen tapahtuisi.
//Varis?
Varissulka
Auroora
Sanamäärä:
162
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.6
27. lokakuuta 2024 klo 7.22.04
En tiedä kumpi minua hätkähdytti enemmän, Aaltosalaman äänen terävyys vai hänen sanoistaan välittyvä lannistuneisuus. Oli masentavaa kuulla hänen kokevan itsensä hyödyttömäksi pentujen takia. Tietysti hänestä oli hyötyä. Hänestä oli hyötyä pelkällä olemassaolollaan, sillä hän toi minun ja jokaisen muunkin hänen ympärillään olevan kissan elämään niin paljon.
Yritin etsiä kumppanini katsetta, mutta hän piti sen tiukasti muualla tassuja lipoessaan. Näkymätön muuri välillämme alkoi tuntua tassuin kosketeltavalta. En tiennyt, mitä sanoa. En halunnut Aaltosalaman syyttävän itseään tapahtuneesta, sillä ei pennuttomuus ollut hänen vikansa. Se saattoi olla myös minun vikani, tai sitten se ei ollut kenenkään vika.
"Älä puhu tuollaisia", murahdin kulmiani kurtistaen. "Ei sinun tarvitse käydä partiossa ollaksesi hyödyksi. Sinä annat minulle niin paljon vain olemalla olemassa."
Aaltosalama ei edelleenkään kohdannut katsettani, joten änkesin hänen eteensä, jotta soturin olisi pakko huomata minut.
"Ja me tulemme saamaan pentuja. Älä luovuta sen suhteen. En halua sinun syyttävän siitä itseäsi, sillä ei se ollut sinun vikasi. Meidän on vain yritettävä uudelleen. Me molemmat haluamme sitä, eikö niin?"
//Aalto?
Aaltosalama
EmppuOmppu
Sanamäärä:
280
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
6.222222222222222
26. lokakuuta 2024 klo 6.55.46
Päivät valetiineyden paljastumisen jälkeen olivat olleet utuisia ja sulautuneet ajan sekamelskaksi Aaltosalaman mielessä. Hän ei ollut suostunut puhumaan saati katsomaan Hehkuaskeleen suuntaan tapahtuneen jälkeen, vaikka jossain syvällä sisimmässään hän tiedostikin, ettei parantajalle vihoittelu saisi heidän tilannettaan paranemaan. Hehkuaskel tuntui kuitenkin tässä hetkessä ainoalta loogiselta syypäältä hänen tuskaansa turhien toiveiden rikottua siipensä ja syöksyttyä maahan. Hänestä ei ollut tullut emoa.
Vaikka kumpikaan ei ollut sanonut sitä ääneen, tapahtunut oli vaikuttanut myös hänen ja Varissulan väleihin. Aaltosalama tunsi aina suunnatonta pettymystä itseensä nähdessään kumppaninsa, joka oli odottanut yhtä paljon kuin hänkin pääsevänsä tapaamaan heidän yhteiset jälkikasvunsa. Jälkikasvut, joita ei ollut koskaan edes ollut olemassa. Oli liian julmaa, että hänen oli annettu elätellä toiveita perheen perustamisesta pitkään kestäneen pennuttomuuden jälkeen.
Punertavaturkkinen soturinaaras palasi partiosta turkki kosteana räntäsateen jälkeen. Hän löysi kumppaninsa istumasta soturien pesästä ja meni puskemaan tätä päällään tervehdykseksi. Varissulka kyllä hymyili hänelle, mutta hän ei voinut sysätä syrjään sitä tunnetta, mikä hänelle tuli, kun hän näki kollin silmät ja niiden vaikeasti tulkittavan katseen. Se tuntui hänestä melkein yhtä pahalta kuin uutiset valetiineydestä. Mutta vain melkein.
Varissulka kyseli häneltä, miten partiossa oli mennyt ja huolehti, oliko hän rehkinyt partiossa liikaa. Aaltosalama tunsi ärsytyksen nostavan päätään sisällään, mutta pakotti sen alas, koska ei halunnut haastaa riitaa turhasta. Hän kävi istumaan ja rupesi pesemään tassujaan.
“En minä rehki yhtään sen enempää kuin ennenkään. Paitsi nyt tietenkin uskallan liikkua enemmän, kun tiedän, ettei mitään pentuja ole tulossa.” Naaras hätkähti itsekin hieman oman äänensä kärkkyyttä. Hänen pettymyksensä oli purkautunut voimakkaana tunnetilojen ailahteluna, mutta toistaiseksi hän oli onnistunut välttämään Varissulalle kimpaantumisen. “Klaani tarvitsee ahkeria sotureita, ja minä aion olla sellainen. Ainakin tällä tavoin minusta on hyötyä jollekulle.”
Hän vältteli kumppaninsa katsetta jatkaessaan tassunsa lipomista vähän turhan tarmokkaasti.
//Varis?
Varissulka
Auroora
Sanamäärä:
256
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
5.688888888888889
25. lokakuuta 2024 klo 15.32.08
Aaltosalama ei odottanutkaan pentuja. Siinä olivat uutiset, jotka olimme Hehkuaskeleelta saaneet jo jokin aika sitten. Pettymyksemme oli ollut sanoinkuvaamaton. Oli tuntunut suorastaan julmalta, että suunnattoman kärsivällisyytemme jälkeen tarjoutunut mahdollisuus päästä viimein perustamaan perhe oli noin vain kadonnut edestämme, ja olimme palanneet takaisin siihen pisteeseen, mistä olimme lähteneet.
Inhosin tätä. En pelkästään siksi, että jälkikasvumme tuntui nyt kaukaisemmalta kuin koskaan, vaan etenkin siitä syystä, etteivät välimme Aaltosalaman kanssa enää olleet samanlaiset. Vaikka olin vakuutellut hänelle ja hän minulle, ettei hänen valetiineytensä muuttaisi mitään, että jatkaisimme edelleen jälkikasvun yrittämistä ja jättäisimme pettymyksen taaksemme, tuntui pennuttomuus painavan molempien mieltä. Ilmapiiri välillämme tuntui kireältä ja toisinaan kiusalliselta. Emme nauraneet enää yhdessä samoin kuin ennen. Vihasin sitä, että toisinaan tunsin oloni jotenkin pettyneeksi, kun kumppanini saapui luokseni. Rakastin häntä edelleen suunnattomasti, mutta suhteemme ei ollut enää entisensä.
Minä koin suuria paineita viimein saada jälkikasvua, ja Aaltosalama tunsi varmasti samoin. Toivoin vain, etteivät välimme kävisi liian kireiksi. Toisinaan tunsin halua mäkättää hänelle siitä, että ehkä hänen ei kannattaisi tehdä niin paljoa soturin töitä, sillä se ei varmasti ainakaan auttanut asiaa, mutta olin tähän mennessä saanut pidettyä kuononi kiinni. Toivoin, että onnistuisin siinä jatkossakin.
Kuin ajatukseni lukien Aaltosalama asteli luokseni. Hän näytti juuri saapuneen partiosta, sillä naaraan turkki oli hieman kostea räntäsateesta. Täällä sotureiden pesässä, missä istuin, oli sentään melko kuivaa.
"Hei", punertava naaras tervehti ja puski päällään. Viritin kasvoilleni hymyn, vaikka pelkkä hänen näkemisensä muistutti minua ongelmistamme.
"Hei vain", vastasin ja kohensin asentoani sammalilla. Olin herännyt vähän aikaa sitten: yöpartion jälkeen olin päättänyt nukkua pidempään. "Miten partiossa meni? Et kai rehki liikaa?"
//Aalto?
Hiljaisuusvarjo
Käärmis
Sanamäärä:
338
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
7.511111111111111
25. lokakuuta 2024 klo 14.44.35
Oli jo jonkin aikaa siitä, kun Hiljaisuusvarjo oli jutellut Kamomillapyörteen kanssa. Kolli tunsi hieman huonoa omatuntoa siitä, että oli ollut naaraalle töykeä, mutta ei mahtanut asialle mitään. Hänen piti päästä kertomaan joskus omista ajatuksistaankin. Ei ollut reilua, että Kamomillapyörre vain seposti hänelle hänen tunteistaan ja ajatuksistaan ja mielipiteistään, mutta Hiljaisuusvarjo hiljenisi, kun puhe olisi hänen tunteistaan.
Hiljaisuusvarjo tassutti metsässä. Hän oli lähtenyt yksin saalistamaan, mutta häntä ei oikeastaan oikein huvittanut olla metsällä. Hän oli lähtenyt vain siksi, että pääsisi haukkaamaan hieman happea.
Hiljaisuusvarjo haistoi ilmaa. Hän ei haistanut oikein mitään. Ei ollut siis edes mitään mitä saalistaa. Hän huokaisi ja lähti hölkkäämään eteenpäin. Kuitenkin lumen peitossa oli melkoisen syvä kuoppa, jota kolli ei huomannut. Hänen tassunsa lipsahti sinne ja taittui epämukavasti niin, että se lähti pois paikoiltaan ja kollin koko tassuun levisi polttava kipu.
“Hiirenpapanat!” kolli sihahti itsekseen ja nosti kipeän tassunsa ylös. Hänen nilkkansa oli vääntynyt väärin ja siihen sattui kovaa. Hän lähti nilkuttamaan siis takaisin kohti leiriä parhaansa mukaan.
“Hiljaisuusvarjo? Oletko kunnossa?” kolli kuuli pian äänen takaansa. Hän käänsi päätään ja huomasi Kamomillapyörteen.
*Voi ei! Miksi juuri hän? Hän varmasti vihaa minua nykyään ja ilkkuu minua, kun olin niin huolimaton!* kolli ajatteli.
“Taitoin etutassuni”, Hiljaisuusvarjo mumisi nolona. Kamomillapyörre seisoi hetken paikoillaan, kunnes tuli kollin vierelle.
“Annas kun autan sinut leiriin”, naaras tarjoutui ja antoi valkoruskean kollin nojata itseensä. Edelleen nolostuneena Hiljaisuusvarjo nojautui ystäväänsä - jos häntä enää ystäväksi pystyi kutsua - vasten ja lähti kulkemaan kohti leiriä.
Pitkän kiusallisen matkan jälkeen valkoruskea kolli meni suoraan parantajan pesään, jossa Hehkuaskel alkoi tutkia häntä ja totesi, että hänen tassunsa oli lähtenyt paikoiltaan.
“Tämä sattuu vain hetken”, parantaja naukaisi, kun piti kiinni kollin tassusta ja napsautti sen omalle paikalleen suurta kipua aiheuttaen.
“Nyt sinun täytyy vain levätä muutama päivä ja sitten sinun pitäisi pystyä jo palaamaan normaaliin arkisiin askareisiisi”, parantaja kertoi.
“Selvä, kiitoksia”, Hiljaisuusvarjo sihahti hampaidensa takaa.
“Kamomillapyörre, ennen kuin lähdet, voisitko tuoda Hiljaisuusvarjolle lunta tai jäätä, jota hän voi pidellä tassuaan vasten?” Hehkuaskel naukaisi vielä. Hiljaisuusvarjo käänsi katseensa naaraaseen. Hän ei ollut edes tajunnut, että tämä oli jäänyt pesälle katsomaan.
//Kamo?
Lainetassu
Käärmis
Sanamäärä:
343
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
7.622222222222222
25. lokakuuta 2024 klo 14.15.30
Lainetassu tassutti Säihkytassun luokse hymyillen leveästi. Hän oli ajatellut kertoa jollekulle pienen tarinan. Hän olisi muuten kertonut sen sisaruksilleen, mutta heillä vaikutti koko ajan olevan kiire. Nyt oppilaiden pesässä oli täydellisesti hänen kanssaan Säihkytassu, jolle hän voisi helposti kertoilla tarinoitaan.
“Hei, Säihkytassu! Haluatko kuulla tarinan?” Lainetassu kysyi kolloppilaalta. Hän nyökkäsi hitaasti.
“Toki.”
“Hyvä. Minulla olisi tällainen karmea tarina sinulle, jos et siis ala pelkäämään liikaa”, siniharmaa naaras naukaisi ja virnisti hieman.
“Ei minua ala pelottamaan”, Säihkyassu sanoi rauhallisesti.
“Hmm. Noh, annas kun kerron sinulle tarinan Sielujen syöjästä. Hän oli kauan sitten elänyt kissa, joka ei vain pystynyt kuolla. Hän jäi hirviön alle, mutta eli. Hän joutui ketun kynsiin, mutta eli. Hän joutui veden varaan ja hengitti vettä keuhkoihinsa, mutta siitä huolimatta hän vain eli. Häntä ei ollut siis mahdollista tappaa, eikä häntä vastaan koskaan haluttu taistella, mutta joku yö, hän vain katosi. Kukaan ei tiennyt minne hän meni tai miksi, mutta häntä ei enää löydetty.
Eräs päivä kuitenkin, joku haistoi hänen tutun hajunsa. Hän kertoi siitä muille ja partio lähti etsimään kadonnutta ystäväänsä. Kuitenkaan, häntä ei löytynyt. Jokainen partion kissa sai kuitenkin oudon tuntemattoman taudin, jonka takia he päätyivät parantajan pesälle. Sitä tautia ei oltu koskaan ennen nähty koko klaanin historiassa! Kukaan näistä kissoista ei selvinnyt. He kuolivat yöllä päästäen kivuliaita huutoja.
Pian heidän kuolemiensa jälkeen, sielujen syöjän haju löydettiin taas. Taas kerran uusi partio lähti matkaan. Taaskaan kissaa ei löydetty ja jokainen heistä sairastui. Jokainen näistäkin kissoista kuoli, kuten aikaisemmatkin. Alettiin huhuta, että sielujen syöjä etsi aina uhreja. Se houkutteli heidät luokseen hajullaan ja sitten tappoi heidät kivuliaasti syöden heidän sielunsa.
Kaikista kauheinta tässä huhussa oli se, että yksikään näistä kuolleista kissoista ei koskaan matkannut Pimeyden metsään. Siksi sanotaankin, että sielujen syöjä söi heidän sielunsa, jotta saisi takaisin ikuisen elämänsä ja kuolemattomuutensa”, Lainetassu kertoili. Säihkytassu katsoi häntä rauhallisesti.
“Jos olisit kertonut tuon pentutarhan pennuille, olisit saanut varmasti monet kissat näkemään painajaisia”, kolli naukaisi. Hän siis viittasi siihen, että siniharmaan naaraan tarina ei ollut pelottava.
“Sinulla ei vain ole mitään arvostusta hyviä tarinoita kohtaan!” oppilas kivahti, nousi ylös ja marssi ulos pesästä suutuksissaan.
Pyräkkäpiru
EmppuOmppu
Sanamäärä:
242
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
5.377777777777778
18. lokakuuta 2024 klo 10.02.07
Kuu oli piiloutunut repalaisen pilviverhon taa ja sen valo hohteli aavemaisesti nukkuvan leirin yllä. Minä ja Hilleripilvi istuimme ulkona vartiossa. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta ilmapiiri tuntui poikkeuksellisen jännittyneeltä. Aivan kuin olisimme odottaneet jotakin pahaa tapahtuvan aivan näillä hetkillä.
Siitä sainkin loistavan idean.
“Juuri tällaisena yönä hänen huutonsa melkein kuulee”, henkäisin kylmään ilmaan. Huuru nousi ylöspäin pyörteillen, ennen kuin se katosi. Muutaman ketunmitan päässä sivullani istuva Hilleripilvi liikahti.
“Mitä ihmettä sinä oikein höpiset? Turruttiko pakkanen aivosi?” hiekanruskea soturi ilkkui.
“Ai, etkö ole muka kuullut sitä?” Käänsin kuononi hänen suuntaansa. Hilleripilven hännänpää nytkyi nopeammin. “Huutoa, joka seisauttaa veret suonissasi ja repii sydämen rinnastasi?”
“No en ole”, soturi ärähti. Kuulinko hänen äänessään levottomuutta? “Ei täällä kukaan huuda.”
“Et kai siis ole kuullut kyseistä tarinaakaan.”
“Mitä tarinaa?”
“Tarinaa soturista, joka livahti yksin ulos leiristä juuri tällaisena yönä, kuun piilotellessa pilvien takana. Klaanitoverit kertovat, etteivät he kuulleet soturista enää sen koommin, ja ainoa muisto, jonka hän jätti itsestään tuolta yöltä, oli metsässä kiirivä kauhunhuuto. Kun häntä lähdittiin aamun valjetessa etsimään, koko kissasta ei näkynyt jälkeäkään. Hänen henkensä kerrotaan jääneen jumiin tähän metsään, jossa hän vaeltaa vielä tänäkin päivänä tuskaansa valittaen, etsien uhria, jonka voisi viedä mukanaan ystäväkseen tuonpuoleiseen.”
Hilleripilven niskakarvat sojottivat pystyssä. Tunsin pientä mielihyvää, kun tuuli kuljetti hänen suunnaltaan pelkotuoksun vivahteita.
“Huijaat”, kolli sanoi silmiään siristäen. “Kyllä minä tuollaisen jutun olisin kuullut, jos se olisi totta.”
Kohautin lapojani. “Moni on liian peloissaan muistellakseen koko tapausta. He kai pelkäävät, että se tuo kadonneen soturin hengen sen luokse, joka siitä puhuu.”
Yritin pidätellä virnistystäni, kun huomasin Hilleripilven silmien takana välähtävän kauhun. En kuitenkaan ehtinyt myhäillä pitkään, sillä yhtäkkiä jostain kuului selkäpiitä karmiva rääkäisy. Hilleripilvi pomppasi tassuilleen sähähtäen, silmissään suorastaan vauhkoontunut katse.
“Kadonneen soturin henki! Sinä toit sen tänne!” soturi sihisi minulle sylki lentäen, turkki kaksinkertaistuneena.
“Rauhoitu, Hilleripilvi, etkö sinä ketun ääntä tunnista?” Minun oli vaikea piilotella huvittuneisuuttani, kun kollin naamalle leviävä ilme kertoi tämän tajunneen juuri erheensä. Hilleripilvi kävi takaisin istumaan karvojaan silotellen. Hän mulkaisi suuntaani selvästi närkästyneenä.
“Mitä jos et sano enää sanaakaan koko loppuyön aikana?”
“Se sopii. Sillä tavoin kuulemme paremmin, jos joku huutaa lähistöllä.”
Lepakkohuuto
Käärmis
Sanamäärä:
283
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
6.288888888888889
18. lokakuuta 2024 klo 4.46.01
Lepakkohuuto tuli juuri partiosta ja ensimmäisenä suuntasi sotureiden pesään. Häntä väsytti aivan kamalasti! Kuitenkin juuri ennen kuin hän meni sisälle, tummanharmaa kolli kuuli sisältä Rosmariinikynnen puhetta. Hän ei saanut siitä kamalan hyvin selvää, mutta ei sillä kai ollut väliä.
Lepakkohuuto änkesi sisään pesään ja hänen yllätyksekseen pesässä ei ollut tabbykuvioisen naaraan lisäksi ketään. Hän oli selkä Lepakkohuuton päin ja teki jotain kummallista samalla.
“Mitä ihmettä sinä teet ja kenelle oikein puhut?” tummanharmaa kolli kysyi kallistaen päätään sivulle ja katsoen naarasta, joka nopeasti värkkäsi jotain ja kääntyi kollia päin.
“En tiedä mitä tarkoitat, heh”, hän naukaisi. Lepakkohuuto kohautti lapojaan ja asettui omalle sammalpedilleen. Hän katsoi naarasta, joka vaikutti hieman hermostuneelta. Mitäköhän hänen mielessään saattaisi olla?
“Mitä olet tänään tehnyt?” kolli kysyi Rosmariinikynneltä.
“Partioinut pääasiassa”, naaras naukaisi. Lepakkohuuto nyökkäsi ja katseli sitten muualle pesään.
“Minä voisin itse asiassa mennä nyt levolle. On ollut pitkä päivä”, kolli sanoi ja painoi päänsä sammaliin ja sulki silmänsä.
Lepakkohuuto poistui soturien pesästä venytellen ja haukotellen raukeasti. Hän vilkuili ympärilleen leirissä ja hänen katseensa sattui oppilaiden pesään päin. Kolli tajusi, että hänen pitäisi jo pian lähteä kouluttamaan oppilastaan Poppelitassua. Hän lähes unohti aina sen, että hänellä oli oma oppilas ja siksi monesti jätti harjoitukset tajuamattaan pitämättä. Ehkä Poppelitassu ei kuitenkaan asiasta suuttuisi. Ei hän kuitenkaan oppilastaan ollut moneksi kuuksi jättänyt vaille koulutusta.
Tummanharmaa kolli antoi katseensa harhailla pois oppilaiden pesältä päin ja kohti tuoresaaliskasaa. Siellä olisi varmasti paljon tuoresaalista. Ainakin metsästyspartiot olivat jo lähteneet, mutta ei Lepakkohuuto täysin varma ollut siitä, olivatko ne vielä palanneet.
Lepakkohuuto lähti kohti tuoresaaliskasaa. Hän voisi lähteä oppilaansa kanssa harjoituksiin, kun olisi syönyt.
Tummanharmaa kolli lähti tuoresaaliskasalle ja alkoi heti tutkia mitä voisi syödä. Hän nappasi sieltä itselleen variksen ja meni leirin laitaan aterioimaan sitä.
Rosmariinikynsi
Saaga
Sanamäärä:
211
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.688888888888889
10. lokakuuta 2024 klo 13.38.49
Katsoin vihaisena Virtaviimaa. Hänen ilmeensä sai minut hieman hermostuneeksi ja viha alkoi muuttua turhautuneisuudeksi.
“Sinulla on jalat, miksi et voisi käyttää niitä ja väistää?” murahdin ja tungin naarassoturin ohi häntä heilahdellen. Virtaviima ärähti perääni vielä jotain mutten uskaltanut enää kiusata häntä takaisin.
Hölkytin Lepakkohuudon luo varovaisesti ja hiljaa. Hän ei ollut vielä huomannut minua vaikka istuin ihan hänen vieressään. Katsoin piinaavasti suoraan Lepakkohuutoon, ja kun tämä kääntyi tämä säikähti aivan hirveästi.
“Rosmariinikynsi, mitä ihm-” hän naukui mutta hinkuva nauruni sai hänetkin nauramaan.
“Naurusi on- kuin jollain vanhalla k-ketulla konsanaan!” kolli huohotti naurunsa seasta.
“Hei! Ei saa puhua noin toisista”, naukaisin “surullisesti” mutta jatkoin kuitenkin nauramista, kun näin Lepakkohuudon ilmeen. Hän näytti itkevän ja nauravan samaan aikaan.
Makoilin pesässäni. Olin piilottanut Kivimyrskyn omien makuualusieni väliin ja odottelin hetken muiden lähtöä ennen kuin otin hänet esiin.
“Hei”, nau’uin hiljaa ja kosketin kylmää kiveä nenälläni. Suljin silmäni ja hengitin sisään. Kuvittelin Kivimyrskystä oikean kissan. Naaras kääriytyi ympärilleni. Hän tuoksui kylmälle märälle kalliolle ja luolille.
“Minulla on ollut ikävä sinua”, kuiskasin Kivimyrskylle silmät edelleen kiinni ja nenä kiinni kivessä.
“Mitä ihmettä sinä teet ja kenelle oikein puhut?” Lepakkohuudon ääni herätti minut ajatuksistani. Säpsähdin ja piilotin Kivimyrskyn makuualusiini.
“En tiedä mitä tarkoitat, heh”, naukaisin ahdistuneesti. Jos kolli saisi tietää pienestä mielikuvitusystävästäni, hän varmaan pitäisi minua hulluna.
//Lepa?
Virtaviima
EmppuOmppu
Sanamäärä:
189
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.2
5. lokakuuta 2024 klo 15.23.21
Aamu oli kulunut pitkästyttävän hitaasti. Minut oli määrätty mukaan partioon, joka kiersi sille määrätyn reitin ja merkkauspisteet tutun kaavan kautta: pysähdy, merkkaa, toista. Kukaan järkevä kulkuri tai kotikisu ei yrittäisi niin voimakkaasti toisilta kissoilta haisevan rajan yli, ellei sitten mielinyt saada kunnon selkäsaunaa. Se oli sinänsä harmi, sillä toimettomuus kävi tylsäksi.
Eilen sentään oli ollut jonkinlaista draamaa, kun isoisäni Henkäystähti oli teloituttanut petturi-Leppävarjon klaanin nähden. Kovasti kolli oli yrittänyt vakuutella syyttömyyttään, mutta kukapa tätä olisi uskonut? En ainakaan minä. Jonkun nimittäin oli täytynyt auttaa eloklaanilaisia vapauttamaan eloklaanilaiset panttivangit, eikä minun isoisäni koskaan ollut väärässä.
Olimme juuri tulleet leiriin partiosta. Pysähdyin melko lähelle sisäänkäyntitunnelia mietteisiini vaipuneena, kun yhtäkkiä tunsin jonkun törmäävän minuun takaapäin. Käännähdin katsomaan Rosmariinikynttä närkästyneenä ja käskin tylysti tätä katsomaan, mihin oikein astui. Olin jo aikeissa jättää nuoremman soturin omaan arvoonsa, kun tämä yllättäen ryhtyikin tulkuttamaan vastaan.
Siirsin hitaasti kylmän, sinivihreän katseeni takaisin naaraaseen, jonka silmissä paloi tuli. En pitänyt siitä tavasta, jolla hän minua mulkoili. Ihan kuin minä muka olisin ollut se ongelma tässä!
“Suuta soukemmalle, kakara”, sihahdin hampaitteni välistä ja nostin vähän huuliani varoitukseksi. “Sinulla on silmät päässä - käytä niitä ensi kerralla, niin et kävele pahki.”
//Rosmariini?
Lainetassu
Käärmis
Sanamäärä:
181
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.022222222222222
5. lokakuuta 2024 klo 11.36.33
Tuiskutassu vaikutti olevansa aivan poissa tolaltaan ja Lainetassu päätti sitten jättää hänet rauhaan. Hän poistui parantajan pesästä varovasti ja lähti sitten kohti oppilaiden pesää. Hänen olisi vain parempi antaa sisarensa olla rauhassa, jotta tämä voisi parantua paremmin.
Lainetassu katseli hymyssä suin, kun Leppävarjon ruumista vietiin pois. Jos tämä tosiaan oli ollut petturi, joka oli auttanut eloklaanilaiset pakoon, hän ansaitsi teloituksen täysin. Vielä hetki sitten soturi oli seisonut Henkäystähden edessä yrittäen vakuutella hänelle, että oli viaton, mutta miksi päällikkö olisi sitä uskonut. Edes Lainetassu ei olisi uskonut. Kuka vain olisi siinä tilanteessa sanonut itseään viattomaksi.
“Olisit ajatellut seurauksia ennen, kuin ryhdyit petturiksi”, siniharmaa naaras mumisi kollin perään hiljaa. Hänen eripari silmiensä katse siirtyikin seuraavaksi muihin kissoihin klaanissa. Leppävarjon sukulaiset eivät vaikuttaneet kamalan iloisilta siitä, että kolli oli kuollut, mutta minkäs sille mahtoi, että hän oli petturi. Kuka nyt sellaisen klaaniinsa halusi.
Lainetassu katsoi nyt kohti päällikön pesää, jonne Henkäystähti oli kadonnut. Oli niin hienoa olla niin suuren päällikön oppilas. Hän ei koskaan tulisi pettämään häntä, vaikka mitä kävisi. Ihan sama, vaikka se pelastaisi hänen sisaruksensa. Uskollisuus klaanille oli tärkeintä, ei mikään muu.
Hiljaisuusvarjo
Käärmis
Sanamäärä:
461
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
10.244444444444444
5. lokakuuta 2024 klo 10.29.56
Kamomillapyörre tuli jopa Hiljaisuusvarjon luokse ja pyytänyt anteeksi, mutta sen pidemmäksi aikaa naaras ei ollut oikein jäänyt. Hän oli vain sanonut jättävänsä kollin rauhaan ja astellut muualle. Hiljaisuusvarjo ei oikein osannut sanoa oliko asiasta helpottunut vai ärtynyt. Olisihan naaras voinut todella näyttää edelleen edes jotenkuten välittävänsä Hiljaisuusvarjosta, mutta hän vain lähti. Tosin kai se oli vain kaikkien hyväksi, että kollin ei tarvinnut enää ajatella naarasta sen enempää.
Hiljaisuusvarjo nousi ylös ja tassutti sotureiden pesälle. Hän näki sen edustalla Nelikkasydämen ja kehräsi iloisesti tämän nähdessään.
“Hei vain! Miten voit?” kolli kysyi naaraalta.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Entä sinä? Millainen on vointi?” Neilikkasydän kysyi.
“Ihan hyvä. Saimme sovittua Kamomillapyörteen kanssa ainakin. Nyt minua väsyttää. Voisinkin mennä nukkumaan”, kolli sanoi. Neilikkasydän nyökkäsi ja antoi kollin mennä.
Hiljaisuusvarjo istui leirin laidalla seuraamassa Leppävarjon teloitusta. Ei hänellä ollut syytä mennä lähemmäksi seuraamaan. Kuolemaa kuoleman jälkeen. Ei se kollia miellyttänyt, eikä häntä siis kamalammin houkutellut mennä katsomaan yhtään sen lähemmäksikään sitä kaikkea. Hän vain kuuli klaanitovereidensa puheen ja osien kauhistuneet huudahdukset ja älähdykset, kun kolli viimein sai surmansa. Hiljaisuusvarjoa ei tosiasiassa kiinnostanut, mikä syy tämän kuolemalle oli. Jos hän ei sitä voinut estää, ei hänen tarinnut tietää yhtään sen enempää.
Hiljaisuusvarjo näki, kun kuolleen kollin ruumista lähdettiin raahaamaan ulos leiristä ja kissat alkoivat hajaantua taas pois paikalta. Kollia alkoi inhottaa, kun hän huomasi Lainetassun ja tämän silmissä jonkinlaisen kamalan innostuksen kiillon. Oliko tämä iloinen siitä, että heidän klaanitoverinsa oli teloitettu?
HIljaisuusvarjo meni makuulle lumiseen maahan. Hän seurasi muiden kissojen touhuja ja mietti samalla kuuluisiko hänenkin mahdollisesti mennä ilmoittautumaan paritoon. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun Kamomillapyörre pian tassutti hänen luokseen. Naaraan silmät olivat itkemisestä punertuneet ja hän näytti yhtä väsyneeltä, kuin kissa, joka ei ollut nukkunut kokonaiseen kuuhun!
"Hiljaisuusvarjo.. Minä tarvitsen sinua.. Minä tarvitsen sinua.." naaras naukui itkuisena. "En vain voi sulattaa isän menestystä emon ja Tulisielun menetyksen lisäksi.. Yksin" hän jatkoi vielä. Hiljaisuusvarjo katsoi häntä jonkin aikaa hiljaa. Oliko naaras todella tullut hänen luokseen itkemään isänsä teloituksesta.
“Ja miksi mahdat tulla minun luokseni? Sinulla on sisar, joka sinua ymmärtää paremmin kuin minä voisin koskaan ja myös se hiirenmielinen, mutta mielestäsi niin ihana Syöksyaskel”, kolli sanoi hieman happamasti ja katsoi Kamomillapyörteeseen. Hän katsoi epäuskoisena kollia, joka oli periaatteessa juuri käskenyt hänen lähteä pois.
“Anteeksi, jos olen hieman töykeä ja ärsyttävä mielestäsi, mutta en vain saata ymmärtää sinua välillä! Tunnut tulevan luokseni vain, jos sinulla ei ole ketään muuta, jonka luokse mennä! En halua, että tulet luokseni vain silloin. Haluan, että todella valitset minut kaikkien kissojen joukosta. Varmasti tällä välin olet jo puhunut Syöksyaskeleelle, jolla oli varmaan jotain muuta tekemistä ja Rormariinikynnelle, joka haluaakin olla nyt yksin. En varmasti ollut ensimmäinen kissa, jonka luokse halusit tulla tämän jälkeen”, Hiljaisuusvarjo naukui synkeästi. Niin hän todella ajatteli, että hän oli se ‘varakissa,’ jonka luokse tultiin vain, kun muita ei ollut.
//Kamo?
Lepakkohuuto
Käärmis
Sanamäärä:
524
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
11.644444444444444
5. lokakuuta 2024 klo 8.54.34
Partio palasi takaisin leiriin. Lepakkohuuto huomasi Hiljaisuusvarjon, joka jutteli Aamuraidan kanssa. Kaksikosta oli tullut viimeaikoina melkoisen läheisiä. Pian myös Neilikkasydän saapui kaksikon seuraan. Pian he juttelivat kiivaasti kolmestaan ja heidän iloiset äänensä raikuivat leirissä, kun he puhuivat innoissaan keskenään.
Lepakkohuuto käänsi kuitenkin katseensa ja lähti tassuttamaan kohti sotureiden pesää. Hän huomioi leirissä olevat kissat tarkoin. Lainetassu, johon Lepakkohuudolla ei ollut mitään kamalan suurta mielipidettä paitsi se, että hän ajatteli itsestään aivan liikoja vain siksi, että oli päällikön oppilas.
Tummanharmaa kolli ei kuitenkaan jäänyt ajattelemaan sitä vaan tassutti sisään pesään. Hän huomasi siellä muita sotureita hyvän määrän. Pesässä oli muun muassa Syöksyaskel, Tattihalla, Pikkukaaos, Latvaruusu sekä Kärppämyrsky. Soturit tuskin puhuivat keskenään. Pari heistä nyökkäsi hiljaiset tervehdykset Lepakkohuudolle, kun hän saapui sisään pesään. Kolli nyökkäsi takaisin ja meni omille makuualusilleen.
Lepakkohuuto odotti leirin sisäänkäynnin sivussa partiota. Hän oli kyyryssä piilossa odottamassa, että he saapuisivat takaisin leiriin.
Koko aamun kollin oli tehnyt mieli tehdä jekkuja Rosmariinikynnelle. Naaras oli kuitenkin lähtenyt partioon, joka oli pilannut hänen suunnitelmansa.
Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Lepakkohuuto oli iloinen siitä, että hän oli pienikokoinen. Hän saattoi piilotella hyvin pienen kulmauksen takana, kun hänen pientä kehoaan ei siitä niin helposti huomaisi.
Lepakkohuuto jännittyi, kun yhtäkkiä sisäänkäynniltä alkoi kuulua ääniä. Hän odotti innoissaan häntäänsä maata pitkin viuhtoen, että partio saapuisi sisään. Hän pääsisi säikäyttäämään Rosmariinikynnen. Hänen ilmeensä tulisi varmasti olemaan näkemisen arvoinen.
Pian ensimmäiset partion jäsenet ilmestyivät näkyviin. Tummanharmaa kolli katsoi silmät kimmeltäen, kun kissa toisensa perään saapui sisään leiriin. Pian hän tunnisti Rosmariinikynnen, joka asteli pahaa aavistamattomana sisään leiriin. Lepakkohuuto keräsi takatassuihinsa ensin voimaa ja ponnisti sitten naaraan eteen. Tabbykuvioinen naaras rääkäisi säikähtäneenä.
Lepakkohuut purskahti nauruun ja pian Rosmariinikynsi tömähti hänen päällensä painaen häntä selälleen maahan. Kolli ei vieläkään saattanut lopettaa nauramista.
“Olisitpa… Olisitpa nähnyt… naamasi”, kolli nauroi. Naaras katsoi häntä ensin äreästi, mutta sitten hänen ilmeensä alkoi pehmetä.
“Et varmasti pääse pälkähästä ilman kostoa. Odota vain”, hän sanoi, kun nousi pois kollin päältä ja lähti sitten suuntaamaan kohti sotureiden pesää. Kolli vain pudisteli päätään hitaasti virne kasvoillaan.
Hän meni tuoresaaliskasalle, otti sieltä itselleen hiiren ja alkoi sitten mutustamaan sitä onnellisesti. Hän kehräsi itsekseen ajatellessaan Rosmariinikynnen säikähtänyttä ilmettä ja yritti saadaitsensä rauhoittumaan.
Kun kolli oli syönyt, hän lähti Rosmariinikynnen perään sotureiden pesään. Hän työnsi päänsä sisään ja näki naaraan käpertyneen makuualusilleen ja näytti nukahtaneen. Lepakkohuuto hymyili kevyesti. Naaras näytti aika suloiselta. Hän kuitenkin pudisteli päätään. Ei hänen sillä tavoin kuulunut ajatella.
Lepakkohuuto meni omalle makuusijalleen, asettui makaamaan ja pomppasi sitten ylös kivusta rääkäisten. Rosmariinikynsi ponnahti heti pystyyn nauraen. Lepakkohuuto kääntyi katsomaan makuusijaansa ja huomasi siellä pari pientä ja terävää kiveä. Hän murahti ärtyneenä, mutta hänen huvittuneena väpättävät viiksensä paljastivat hänenkin huvittuneisuutensa.
“Senkin riiviö! Mutta taidamme olla nyt sujut”, kolli naukui ja meni tökkimään Rosmariinikynttä etutassuillaan. Naaras murahti, nauroi ja alkoi tökkiä takaisin.
“Senkin jäniksenpapana!” naaras nauroi.
“Ketä sinä oikein kutsut jäniksenpapanaksi?!” Lepakkohuuto naurahti ja loikkasi naaraan päälle nauraen.
Hetken ajan soturi kaksikko sekoili siinä nauraen, kunnes he vetäytyivät kauemmas toisistaan ja menivät molemmat omille makuusijoilleen rauhoittumaan - Lepakkohuuto tietysti otti pikkukivet sieltä ensiksi pois. Hän hymyili ja laski päänsä tassujensa päälle hymyillen itsekseen. He olivat olleet ehkä kovin pentumaisia, mutta mitä väliä sillä oli? Heillä oli hauskaa. Hän hymyili vielä hetken ja sulki sitten silmänsä nukahtaen.
Pyräkkäpiru
EmppuOmppu
Sanamäärä:
226
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
5.022222222222222
4. lokakuuta 2024 klo 9.27.07
Eloklaanilaiset olivat mielestäni varsin mielenkiintoisia kissoja. Ei kauaakaan sitten he olivat olleet vielä Kuolonklaanin vallan alla ja heidän päällikkönsä ja parantajansa olivat olleet panttivankeina meidän reviirillämme. Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt luhistua kasaan kuin huonosti kaivettu tunneli, mutta jollakin ilveellä klaani oli yhä pystyssä kovista koettelemuksista ja menetyksistä huolimatta. He olivat kuin nuoria pajuja, jotka taipuivat, mutta eivät katkenneet.
Inho taisi olla molemmin puolista. Sekä eloklaanilaiset että kuolonklaanilaiset pörhistelivät toisiaan mulkoillessaan karvojaan. Kaikki paitsi tämä yksi kolli, joka näytti erehdyttävästi Eloklaanin päälliköltä. Kollin vihreissä silmissä oli vaikeasti tulkittava katse, mutta vihamieliseksi sitä ei olisi missään nimessä voinut kuvata. Olisin halunnut tietää, mitä kissan pään sisällä liikkui, kun hän katseli meitä.
“Hoidetaan merkkaus loppuun ja jatketaan sitten matkaa”, häntäänsä nytkyttelevä Pikiturkki kääntyi murahtamaan meille. Naaras ei suonut eloklaanilaisille enää silmäystäkään.
Me tottelimme ja siirryimme uusimaan hajumerkkejä rajan tuntumaan. Eloklaanilaiset jatkoivat omia puuhiaan omalla puolellaan, mutta huomasin heidän vilkuilevan meidän suuntaamme varautuneesti, aivan kuin ollakseen varmoja siitä, ettemme yrittäisi mitään. Samanlaista käytöstä oli havaittavissa myös omissa klaanitovereissani. Lepakkohuuto oli merkkaamassa erästä nuorta puuta, ja koko sen ajan vähintään toinen hänen korvistaan oli suunnattuna eloklaanilaisia päin. Minä hoidin oman vastuualueeni nopeasti pois alta ja siirryin sen jälkeen edemmäksi liikkuneen Pikiturkin perään.
Lopulta kaikki merkit oli saatu uusittua ja partio lähti jatkamaan matkaa sovittua reittiä pitkin. Vilkaisin vielä lapani yli rajalle. Näin valkoisen kollin katsovan meidän peräämme vihreillä silmillään.
Kamomillapyörre
Ampiainen
Sanamäärä:
1200
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
26.666666666666668
1. lokakuuta 2024 klo 13.40.58
Loikoilen raukeana soturien pesässä, olin päässyt vähän aikaa sitten parantajien pesältä pois. Minä en ollut vielä pyytänyt hiljaisuusvarjolta anteeksi hiirenaivoisuuttani.. Pyytäisin sitä tänään anteeksi, en voi antaa kollin uskoa että vihaisin häntä. Nousin siis seisomaan valmiina etsimään kollin. Tassutin ulos soturien pesästä mutta ennenkuin ehdin lähteä etsimään hiljaisuusvarjoa syöksyaskel tuki tieni.
"Hei kamomillapyörre! Minulla on tärkeää asiaa johon sinun pitää vastata nyt", kolli maukuu. Mikä saattoi olla niin tärkeää?
"Hyvä on, mitä asiaa sinulla on?" tuhahdan. Kolli kehräsi ja saatteli minut kauemmas muista sotureista, lopulta päädyimme hiljaiseen paikaan leirin nurkassa, näin sieltä hiljaisuusvarjon aamuraidan Kanssa, hän varmaan juttusteli ystävänsä kanssa. Toivottavasti syöksyaskelleen asialla ei kestäisi kauan.
"Kamomillapyörre, minä kysyn nyt haluatko tulla kumppanikseni? Sinulla on mahdollisuus olla parhaan soturin kumppani tai etsiä jonkun surkimuksen kumppaniksesi kuten vaikka hiljaisuusvarjon" kolli maukuu. Oliko kolli täysi hiirenaivo? Kolli oli pelastanut minut maahan putoamisesta.. Mutta ei se kertonut kannataisiko minun olla hänen kumppaninsa! Työnnän kyntteni lumeen tiesin että typerys ei antaisi minun mennä mihinkään jollen ensin vastaa tämän kysymykseen. Minulla siis ei olisi valinnanvaraa, minun pitäisi kuin vastata.
"Voin kyllä olla kumppanisi, tämä tuli kuitenkin hyvin aikaisin, en olettanut että tekisit sen.. Näin? Mutta todellakin haluan olla kumppanis!" kehrään. Syöksyaskel kehrää iloisena.
"Vihdoinkin sain hänet yksin minulle.." kuulin kollin mutisevan epäselvästi mutta sain kuitenkin selvää tämän sanoista joita kolli ei selvästikkään ollut tarkoitanut minun kuultavakseni.
*mitä hän tuolla tarkoittaa..? Yksin minun.. Miksi hän niin sanoi? En ole kenenkään*, ajattelin.
"Noo.. Saanko mennä nyt?" kysyn.
"Ai mitä sanoit?" kolli kysyi vähän poissaolevan näköisenä. "Ai joo saat" kolli lisäsi.
"Minun itseni täytyy mennä rajapartioon joten nähdään kamomillapyörre!" kolli maukui vielä ennenkuin lähti matkoihinsa. Aloin heti kollin lähdettyä epäillä että olin tehnyt suuren virheen suostuessani tuon kumppaniksi. Siirsin kuitenkin huolen taka-alalle ja tassutan hiljaisuusvarjoa kohti.
"Hiljaisuusvarjo!” huudahdan tälle saadakseni tämän huomion. Nostin sitten toisen etukäpäläni ilmaan ja heiluttelin sitä hetken ilmassa kuin tervehdykseksi.
“Hei Kamomillapyörre!” Hiljaisuusvarjo vastasi nopeasti. “Näytät hyvältä tänään!” kolli vielä lisäsi. Kollin sanat saivat minut hetksessä hämmenyksiin. Vilkaisin nopeasti turkiani se oli takkussa sillä en ollut ehtinyt sukia sitä. Kolli taisi vain heittää vain jonkun kehun mikä tuli mieleen. Jäin hetkeksi seisomaan paikkalleni jota en keskeyttäisi aamuraidan ja hiljaisuusvarjon juttua.
“Hei! Hänellä on jo Syöksyaskel, ei hän minua tarvitse!” kuulin yllätäen kollin sanat jotka viilsivät sydäntäni. Hän oli osunnut liian lähelle totuutta! En minä häntä ollut valinnut koska en halunnut hiljaisuusvarjoa vaan koska epäilin että hän ei olisi päästänyt minua pois jollen olisi vastannut myöntävästi! Yllätäen kaikki epäilykset syöksyaskeeleesta tulivat sekoittaamaan ajatuksiani. Hiljaisuusvarjo hyvästeli nopeasti aamuraidan ja tämä siirtyi sitten vähän matkan päähän istumaan ja sukimaan turkiaan. Karvani nousivat hitusen pystyyn mutta silotin ne nopeasti. Tassutan lähemmäs kollia.
"Hei, hiljaisuusvarjo anteeksi sanani parantajan pesällä" pahoittelen. "Saanhan anteeksi typeryyteni?" lisään toiveikkaana. Hiljaisuusvarjo käänsi katseensa minua kohden.
"Saat kyllä anteeksi mutta-" kolli aloitti mutta loput meni minulta täysin ohi. Mutta mitä?
"Anteeksi.. En kuullut voisitko toistaa" pahoittelen. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi toisti sanansa.
"Saat kyllä anteeksi mutta teen nyt selväksi että minun ja aamuraidan välillä ei ole mitään muuta kuin ystävyyttä" hiljaisuusvarjo toisti.
"Tiedän, olen pahoillani siitä että väitin teidän välilläne olevan jotain.. Anteeksi" mauun.
"Sanoin jo saat anteeksi" hiljaisuusvarjo moukuu.
"Kiitos.." mauun hymyillen kiitolisena kollille.
"Jätän sinut nyt rauhaan hiljaisuusvarjo", mauun ja peräänyn kollin luota pois. Käännyn nopeasti ympäri ja loikin nopeasti pois. Tassutan kohti soturien pesää ja työnnyn sisään. Käperyn makuualusilleni ja lasken kuononi etukäpälien päälle ja suljen silmäni ja torkahdan.
Tunsin kuinka joku tökki minua. Tuhahdin ja aukaisin silmäni. Näin edessäni syöksyaskelleen. Miksi kolli oli herättänyt minut?
"Heräsithän viimein" kolli tuhahtaa. "Sinut ja minut on määrätty saalistuspartioon kärppämyrskyn, tämän oppilaan ja pikkukaaoksen kanssa" kolli kehrää. Miksi minut oli määrätty kollin kanssa samaan partioon? En halunnut olla juuri nyt tekemisissä kollin kanssa. Nousin kuitenkin vastahakoisesti pystyyn ja seurasin kollia ulos pesästä ja mainitujen kissojen luo. Tassutimme ulos leiristä ja syöksyaskel oli Vetänyt minut lähes Kiinni tämän turkiin ja piti minut siinä lähettyvillä aivan koko partion ajan tassutamassa, paitsi silloin kun meidän piti merkitä hajumerkki rajaa. Eloklaanilaisia ei ollut tullut yli, ja heidän hajustaan päätellen rajalla oli juuri äskettäin ollut eloklaanin partio. Mutta ei sen väliä. Miksi olisi? Lähdimme sitten tassutamaan takaisin leiriin ja syöksyaskel veti minut taas kiinni tämän turkiin. Mutta heti leiriin päästyämme sain kollin irottamaan otteensa ja loikin matkoihini. Huomasin yllättäen leppävarjon ja tassutan isäni luo kehräten.
"Hei! Miten menee isä?" kehrään leppävarjolle. Leppävarjo käänsi katseensa minuun.
"Voi kamomillapyörre! Loistavasti!" isä kehräsi. Istuudun maahan ja kietaisin häntäni käpälieni päälle. En ollut hetkeen puhunut isäni kanssa.
"Sepä hyvä", kehrään. Heti sen sanottuani henkäystähti kutsui klaanin koolle. Käännyn tätä kohti ja lähden tassutaaman isä perässäni lähemmäs päälikköä. Istuuduttuani isän vierelle eturiviin ja rosmariinikynnen tultua leppävarjon toiselle puolelle.
"Tuskin kovinkaan moni teistä on unohtanut sitä, että riveissämme elelee tyytyväisenä petturi, joka tuhosi suunnitelmamme ja vapautti eloklaanilaiset panttivankimme. On ilo ja kunnia kertoa, että olen viimein saanut petturin kiinni. Kuten olen sanonut: jos käännyt klaaniasi vastaan, vastaat siitä hengelläsi" henkäystähti aloitti kokouksen. Kukakohan se petturi oli?
"Leppävarjo", päällikkö lausui kylmällä äänellä ja käänsi katseensa kohti isääni. Sydäntäni viilsi, ei isäni voinut olla petturi! Ei ei! Ei! En voinut menettää häntäkin! Minulta meni seuraavat henkäystähden sanat sivusuun mutta ajatukseni kirkastuivat kuullessani isäni sanat.
"Ei, ei, tässä on käynyt väärinkäsitys! Enhän minä ole petturi!" isä puolusteli silmät suurina. Sydämeni tuntui ratkeavan. Tiesin että isä oli mennyttä.. Vaikka isä mitä tekisi henkäystähti veisi hänet minulta.. Ensin emo.. Sitten tulisielu... Ja nyt leppävarjo! Aikooko henkäystähti viedä vielä loputkin minulle tärkeät kissat?? Isä nousi vastahakoisen näköisenä seisomaan ja lähti tassutamaan kohti päällikköä.
*EI! ÄLÄ! ÄLÄ! EIIIII!! ÄLÄ JÄTÄ MEITÄ! ISÄ... EN VOI MENETTÄÄ SINUAKIN!* huusin mielessäni ja purskahdin itkuun.
"Ole kiltti, älä tee tätä. Minä vannon kautta Pimeyden Metsän, että olen syytön!" isä anoi vielä hengessä säästämiseksi ääni väristen, kun hän oli päässyt Henkäystähden eteen... Miksi... Miksi..? Isä ei voinut olla petturi.. Ei vain voinut! Henkäystähti vie minulta aivan KAIKEN!
“Jätä selitykset esi-isillemme”, päälikkö maukui tunteetomalla äänellä. Ei EI! tiesin että päälikkö aikoisi tehdä syöksyn isäni kurkuun. Suljin silmäni sydän syrjällään kiinni en halunnut nähdä kun leppävarjo kuulin isäni anovan päällikköä lopettamaan, mutta turhaan... Ei kolli lopetta. Lopulta kun aukaisin silmäni näin isäni maassa makaamassa ja tämä oli lakannut liikkumasta ja siirtynyt esi-isien metsästysmaille. Kolli makasi liikkumattomana Henkäystähden jalkojen juuressa silmät ammollaan. Päällikkö tönäisi kollia käpälällään kerran lapaan, kunnes käänsi sille selkänsä. Minun olisi tehnyt mieli juosta isän luo hyvästelemään mutta tiesin että minun ei annettaisi tehdä niin. Sydän särkyneenä kuuntelin henkäystähden sanat.
"Sähkötuho, Lehtituuli ja Lammikkoloikka: viekää petturin ruumis klaanin rajan ulkopuolelle. Me emme hautaa pettureita klaanimme rajojen sisäpuolelle", Henkäystähti murahti. Silmäni täytyivät kyyneleistä. Henkäystähti ilmoitti kokouksen loppuneen. Tassutan soturien pesään ja heti päästyäni maakualusille lysähdän siihen makaamaan ja työnnän naamani käpälieni väliin ja itken, enkä voi lopettaa itkemistä. Lopulta kuitenkin nousen itkuisena jaloilleni ja tassutan mieli maassa ulos pesästä. Tassutan sydän syrjällään kohti hiljaisuusvarjoa tarvitsin nyt tältä lohtua. Istuudun ystäväni eteen ja laskeudun vielä maahan makaamaan ja nyyhkyttämään isän perään. Mutta lopulta kuitenkin rauhoitun vähän jota voin puhua hiljaisuusvarjon kanssa. Katson tätä sydän syrjällään ja silmät suurina ja itkuisina.
"Hiljaisuusvarjo.. Minä tarvitsen sinua.. Minä tarvitsen sinua.." mauun sydän syrjäällään ensimmäiset sanat mitkä tulivat mieleeni.
"En vain voi sulattaa isän menestystä -emon ja tulisielun menetyksen lisäksi.. Yksin" mauun silmät sumuisina ja itkuisina.
*henkäystähti on vienyt minulta niin paljon... Ja tulee varmasti viemään kaiken muunkin minulta*, ajattelen murheissani. Miksi henkäystähti oli niin julma?
//hiljune? :(
Lätäkkölempi
Elandra
Sanamäärä:
388
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
8.622222222222222
1. lokakuuta 2024 klo 9.03.45
"Et voi rangaista muita omista virheistäsi. Oli sinun virheesi alun alkaen poistua Lehtikuusilaaksosta. Sinä ja sinun tekosi ovat syypäitä sille, että jaarittelemme tässä edelleenkin ja jäämme takuulla ilman saalista. Mene takaisin omalle metsästysalueellesi tai vien tämän asian eteenpäin", Lätäkkölempi esitti tiukan varoituksen, mutta piti ilmeensä ja äänensä rauhallisena. Hilleripilvi siristi epäilevästi silmiään. Kolli tuntui kuitenkin tulevan äkkiä järkiinsä, sillä hän pyöräytti silmiään.
"No, selitä itse sitten Henkäystähdelle, miksi me molemmat jäimme ilman tuoresaalista", ruskeaturkkinen kolli tokaisi.
"Ilomielin", Lätäkkölempi vastasi ja jäi katselemaan, miten nuorempi kolli käveli pois paikalta. Lätäkkölempi oli ärsyyntynyt, vaikka hänen ulkokuorensa olikin tyyni. Hän ei pitänyt siitä, miten Hilleripilvi ajatteli ja näki koko tilanteen. Jotkut soturit uskoivat voivansa tehdä mitä itse halusivat ajattelematta lainkaan klaanin etua saati sitten muita sotureita.
Saalistuspartio meni niin pieleen kuin vain saattoi. Hilleripilven poistumisen jälkeen harmaaturkkinen soturi ei löytänyt yhtäkään saalista ja joutui palata muiden luokse tyhjin tassuin. Samoin kävi Hilleripilvelle, kollikaan ei ollut saanut kiinni yhden yhtä saalista. Lätäkkölempi tunsi nuoren soturin pistävän katseen niskassaan, kun he kävelivät partion kanssa kohti Kuolonklaanin leiriä. Leiriin päästyään Lätäkkölempi erkani välittömästi muusta partiosta, joka jatkoi matkaansa tuoresaaliskasalle jättääkseen saaliinsa kasaan. Lätäkkölempi ei ollut nälkäinen, joten hän päätti jättää ruokailun myöhemmälle. Naaraan katse kääntyi parantajan pesän suuntaan, jossa hän tiesi oppilaansa Tuiskutassun majailevan toistaiseksi. Naaras oli menettänyt toisen silmänsä, kun kuraverinen soturi, Tulisielu oli käynyt tämän kimppuun. Henkäystähti oli näyttänyt klaanille, miten kurittomien kuraveristen käy, kun päällikkö oli teloittanut soturin koko klaanin silmien alla. Lätäkkölempi ei tuntenut sääliä sellaista kissaa kohtaan, joka oli kuraverinen ja kävi kaiken lisäksi klaanitoverinsa päälle ilman pätevää syytä. Tulisielu oli ansainnut kohtalonsa.
Tabbykuvioinen soturi suuntasi rauhallisin askelin kohti parantajan pesää. Jo pesän sisäänkäynnillä naaraan nenään tulvahti yrttien kitkerät tuoksut. Hän nyrpisti nenäänsä, mutta astui inhottavista hajuista huolimatta sisään. Soturi joutui hetken aikaa totuttelemaan pesän hämäryyteen. Hän silmäili sairasaukiota ja tunnisti vaivatta mustaturkkisen Tuiskutassun. Oppilas lepäsi silmät kiinni sammalvuoteellaan, joten Lätäkkölempi lähestyi tätä rauhallisesti kävellen.
"Hei", naaras tervehti nukkuvaa oppilastaan, joka avasi hitaasti silmänsä, "tulin vain katsomaan, miten sinä voit."
Tuiskutassu katsoi mestariaan silmiään räpytellen.
"Onko Hehkuaskel antanut mitään arviota sille, miten kauan joudut vielä olemaan täällä? On harmi, että jäät niin paljon jälkeen koulutuksessa tämän vuoksi", Lätäkkölempi naukui. Häntä harmitti itseäänkin, että juuri hänen oppilaansa oli joutunut tällaiseen tilanteeseen. Vaikkei vika ollutkaan Tuiskutassun tai Lätäkkölemmen, naaraasta tuntui pahalta, että hänen oppilaansa nimitettäisiin todennäköisesti myöhemmin soturiksi kuin hänen pentuetoverinsa.
//Tuisku?
Arviointi
Elandra
Sanamäärä:
150
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.3333333333333335
1. lokakuuta 2024 klo 7.55.52
AUROORA
Lampiväre: 5kp -
Pimentovarjo: 7kp -
= 12KP
ELANDRA
Jääviilto: 74kp! -
EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 4kp -
KÄÄRMIS
Hiljaisuusvarjo: 47kp! -
SAAGA
Särötassu: 4kp -
Rosmariinikynsi: 9kp -
= 13KP
Rosmariinikynsi
Saaga
Sanamäärä:
391
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
8.688888888888888
30. syyskuuta 2024 klo 16.30.04
Seisoin isän vieressä raivoisa ilme naamallani. Tämä ei ollut oikein! Henkäystähti aikoi telottaa Leppävarjon, minun isäni. Hän ei saisi tehdä niin! Ei missään nimessä. Korvissani kohisi ja sydämeni löi todella kovaa. Ei ollut kulunut ihan kauhean pitkää aikaa Tulisielun teloituksesta ja nyt tämä. Seurasin kauhuissani, kun Leppävarjo koitti puolustella mutta turhaan. Päällikkö ei antanut armoa ja pian homma oli hoidettu. Katselin isän kurkkuun tehdystä haavasta pulppuavaa verta. Henkäystähti oli todella tappanut hänetkin. Hän oli tappanut emoni ja nyt vielä isänikin. Tuijotin edelleen Leppävarjon ruumista, kun leiri ympärilläni alkoi jo liikkua. Asioita tapahtui ja isän ruumis vietiin leirin keskeltä. Tunsin edelleen kosketuksen, jonka isä oli minulle antanut ennen Henkäystähden eteen astumista. Minusta tuntui todella turtuneelta. En tuntenut mitään muuta kuin sisälläni velloavan vihan. Seisoin aukion keskellä niin kauan kunnes Kärppämyrsky tuli ja talutti minut pois siitä. Jäimme aukion laidalle yhdessä mutta emme puhuneet. Tuntui kuin olisimme kilpailleet siitä kumpi pystyi olla kauemmin hiljaa.
“Voimme olla näin hiljaa kilpaa keskenämme, jos se sopii sinulle paremmin mutta otan osaa. Voin kuunnella huoliasi, jos tuntuu siltä”, Kärppämyrsky loi ajatukseni niiksi sanoiksi, joita en itse olisi millään saanut ulos suusta. Pudistelin päätäni ja tiputtauduin kyyryyn. Sydäntäni ja keuhkojani puristi.
Heräsin uuteen aamuun seuraavana päivänä ja ensimmäinen ajatukseni oli heti, että isä ei heräisi tähän aamuun. Sydäntäni särki ja kyyneleet kihosivat silmiini mutta räpyttelin ne pois. Hän oli nyt emon luona. Pidin siitä ajatuksesta kiinni ja päästin muut menemään. Nousin pesästä ja raahauduin ulos. Liityin jonkun partion mukaan.
En edes kunnolla tiedostanut ketä partiossa oli. Matkustin vain eteenpäin laahaten jalkojani lumihangessa. Aurinko tunkeutui puiden välistä ja sokaisi minut. Aamuraita tökkäsi minua hännällään kylkeeni. Säikähdin sitä hiukan. Tajusin, että käännyimme toiselle polulle.
“Miten voit?” hän kysyi lempeästi. Käännyimme takasin leiriä kohti. Olin suorastaan helpottunut, koska halusin vain levätä hetken. Ajatukset saivat pääni sauhuamaan oikein kunnolla.
“Ihan hyvin, kiitos. Parempi koittaa ajatella jotain muuta kuin viime päivää, tiedäthän”, naurahdin ja kiihdytin askellustani. Jätin puolet partiosta jälkeeni. Seurasin Virtaviimaa nyt enkä Tattihallaa. Mieluummin olin puhumatta, ehkä Aamuraita ymmärtäisi. Leiriin päästessämme Virtaviima pysähtyi äkisti ja törmäsin hänen takamukseensa vahingossa aika lujaa.
“Katso mihin astut, hiirenaivo”, naaras murahti ärsyyntyneenä. Jokin sisälläni napsahti ja kaikki viha, jonka olin edellispäivän tapahtumista paaduttanut sisälleni leimusi taas täydellä liekillä sisälläni.
“Varoittaisit itse ennen kuin pysähdyt. Oma vikasi, jos joku törmää sinuun”, ärähdin takaisin silmät vihaa leiskuen. En sietänyt, kun minulle oltiin epäreiluja. Se oli niin ilkeää!
//Virta?
Hilleripilvi
EmppuOmppu
Sanamäärä:
160
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.5555555555555554
30. syyskuuta 2024 klo 8.45.40
Lätäkkölempi ei tuntunut lämpeävän Hilleripilven ehdotukselle metsästää yhdessä. Naaras yritti saada häntä palaamaan takaisin Lehtikuusilaaksoon, jonne hänet oli alunperin määrättykin, mutta ajatus ei juuri houkutellut. Hän oli vaivalla vaeltanut pois niiltä mailta eikä siis ollut aikeissa palata takaisin turhan takia.
“Ajattele nyt, Lätäkkölempi”, Hilleripilvi ei antanut periksi, “me molemmat voitamme, jos lyöttäydymme yhteen. On selvää, että sinun alueellasi liikkuu enemmän saalista, mutta sinä et mitenkään voi napata kaikkia niitä yksinäsi. Jokainen tuolla loikkiva jänis, orava tai mikä tahansa metsän pikkueläin on käytännössä valmis ateria, vain odottamassa nappaamista. Jos palaan takaisin Lehtikuusilaaksoon, en vain haaskaa aikaa vaan myös monta hyvää tilaisuutta viedä klaanitovereillemme syötävää tänä haastavana vuodenaikana. Etkö sinäkin halua nähdä klaanimme kylläisenä ja hyvinvoivana, Lätäkkölempi? Sehän on meidän tärkein tehtävämme: pitää huolta tovereistamme.”
Hän katsoi hopeanharmaaseen naaraaseen vetoavasti. Lätäkkölempi oli juuri sitä tyyppiä, jonka elämä meni sääntöjä seuratessa ja jolle hauskanpito tuntui olevan suorastaan myrkkyä. Hilleripilvi ei voisi koskaan elää sillä tavalla. Mutta hei - kukapa hän oli tuomitsemaan toisten valintoja?
//Lätäkkö?
Jääviilto
Elandra
Sanamäärä:
2348
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
52.17777777777778
30. syyskuuta 2024 klo 8.29.17
Jääviilto oli astellut Pimentovarjon ja Henkäystähden perässä vesiputouksen takana sijaitsevaan päällikön pesään. Vesiputouksen pauhu häiritsi Jääviillon ajatuksia, kun Henkäystähti vaati heitä kertomaan, mitä kaksikko oli saanut selville. Kolli ei ehtinyt saada ajatuksiaan kokoon, kun Pimentovarjo otti röyhkeästi puheenvuoron itselleen.
“Leppävarjo on etsimämme petturi”, musta naaras naukui äänellä, joka olisi voinut saada Jääviillonkin uskomaan, että varapäällikkö puhui totta. Henkäystähti siristi epäilevästi silmiään.
“Onko tämä oletus vai onko teillä jotain todisteitakin?” raidallinen kolli kysyi ja paransi asentoaan. Nyt Jääviilto oli valppaana, jotta ehtisi puhumaan ennen varapäällikköä.
“Tietenkin meillä on todisteita. Leppävarjo käytännössä paljasti minulle kaiken, kun tuli puhuneeksi ohi suunsa”, punaturkkinen soturi virnisti tyytyväisesti. Henkäystähti vilkaisi Pimentovarjoa.
“Kukaan muu epäillystä ei ole antanut mitään syytä epäillä itseään”, musta naaras totesi kylmällä äänellä ja nyökkäsi hitaasti päätään. Päällikkö vaikutti edelleen epäilevän kaksikon sanoja.
“Etkö usko, että puhumme totta?” Jääviilto alkoi ärsyyntyä, kun päällikkö pysyi tovin hiljaa.
“En ole sanonut niin”, kolli lausahti tylysti, “en suoraan sanottuna ole yllättynyt. Leppävarjo on aina tuntunut olevan riski Kuolonklaanille. Hän saa maksaa virheestään.”
Jääviillon kasvoille hiipi tyytyväinen virne. Suunnitelma oli onnistumassa, hän oli askeleen lähempänä asemaansa Kuolonklaanin tulevana päällikkönä.
“Aiotko siis teloittaa hänet?” punaturkkinen soturi kiiruhti asioiden edelle. Henkäystähti loi terävän, varoittavan katseen soturiin.
“Se ei taida tässä vaiheessa kuulua teille mitenkään”, vaaleanharmaa kolli naukui omahyväisesti. Jääviilto tuhahti ja pyöräytti silmiään.
“Ei sitten, kunhan vain kysyin”, punaturkki murahti ja nousi ylös, “tämä taisi olla meidän osaltamme tässä?”
Henkäystähti nyökkäsi.
“Menkää pois ja pitäkää suunne kiinni asiasta. Minä hoitelen kyllä Leppävarjon”, raidallinen päällikkö sanoi ja hoputti kaksikon ulos pesästään.
Jääviilto poistui pesästä Pimentovarjon edellä. Hän kääntyi mustaturkkisen naaraan puoleen virnistäen.
“Ei kestä kiittää. Minä taisin juuri pelastaa sinut ja perheesi”, kolli virnuili tyytyväisenä. Pimentovarjo katsahti klaanitoveriinsa välinpitämättömästi, eikä vaivautunut vastaamaan mitään.
“Kai sinä tämän kunniaksi jaat kanssani aamupalan?” Jääviillon esittämä kysymys yllätti kollin itsensäkin. Kuten tavallisestikaan, ei hän nytkään ajatellut mitä päästi ulos suustaan. Pimentovarjo siristi harmahtavia silmiään epäluuloisen oloisena.
“Jos välttämättä tahdot. Olepa reipas ja hae meille jotain purtavaa, Jääviilto”, musta naaras naukui kuin millekin oppilaalle. Jääviilto murahteli jotain itsekseen, mutta tuntemattomasta syystä taipui naaraskissan tahtoon. Kun Pimentovarjo jäi kaatuneen kuusipuun liepeille, Jääviilto lähti kävelemään leirin toisella laidalla sijaitsevan tuoresaaliskasan luokse.
Kun hämärä laskeutui metsän ylle, Henkäystähti kutsui koko klaanin koolle leirin pääaukiolle. Jääviilto tunsi lihaksensa jännittyvän. Tämän täytyi olla se hetki, kun Leppävarjo saisi rangaistuksensa – joka eittämättä olisi kuolemanrangaistus. Punaturkkinen soturi oli niin innoissaan, ettei voinut olla peittämättä sitä. Hänen kasvoillaan komeili tyytyväinen virne ja soturi myhäili itsekseen iloaan. Hän otti paikan läheltä Pimentovarjoa, joka vaikutti yhtä kylmältä ja tunteettomalta kuin aina.
“No, eikö sinua jännitä?” Jääviilto kysyi Musta naaras käänsi katseensa ikätoveriinsa.
“Miksi jännittäisi?” hän kysyi kylmällä äänellä.
“Suunnitelmamme loppu lähenee kovaa vauhtia. Pian Henkäystähti tekee meistä sankareita ja kaikki tajuavat, miten arvokkaita olemme”, kolli myhäili tyytyväisenä. Pimentovarjo ei edes vilkaissut soturia, naaras tuijotti vain ilmeettömänä leirin keskustassa seisovaa päällikköä. Varapäällikkö ei ehtinyt vastata mitään, kun Henkäystähti aloitti kokouksen.
“Tuskin kovinkaan moni teistä on unohtanut sitä, että riveissämme elelee tyytyväisenä petturi, joka tuhosi suunnitelmamme ja vapautti eloklaanilaiset panttivankimme. On ilo ja kunnia kertoa, että olen viimein saanut petturin kiinni. Kuten olen sanonut: jos käännyt klaaniasi vastaan, vastaat siitä hengelläsi”, harmaaraidallinen kolli naukui äänellä, joka takuulla säikäytti arimmat pelkurikissat. Päällikkö oli useaan otteeseen todistanut, ettei häntä ja Kuolonklaania vastaan kannattanut kääntyä. Jääviilto odotti, että kolli kertoisi hänen ja Pimentovarjon osallisuudesta petturin löytymiseen, mutta turhaan. Päällikkö piti kunnian asiasta täysin itsellään.
“Leppävarjo”, päällikkö lausui kylmällä äänellä ja käänsi katseensa harmaaseen kolliin, joka seisoi tyttäriensä vierellä kissajoukon keskellä. Kuolonklaanilaisten joukosta alkoi välittömästi kuulua vihan säestämiä murahduksia ja epäuskoisia naukaisuja.
“Sinä olet tuomittu kuolemaan petturuutesi johdosta”, päällikön ääni oli tunteeton, Henkäystähti ei näyttänyt välittävän lainkaan Leppävarjosta. Soturi oli kollille vain yksi nimi muiden joukossa.
Jääviilto katsoi tyytyväisenä, miten Leppävarjo suorastaan säikähti päällikön hänelle antamaa huomiota. Kolli katsoi hämillään klaanitovereitaan.
“Ei, ei, tässä on käynyt väärinkäsitys! Enhän minä ole petturi!” harmaaturkkinen kolli naukui, mutta Henkäystähteen se ei tehonnut. Jääviilto ei tuntenut edes pientä pistoa sydämessään, kun hän parhaillaan oli ajamassa kenties syytöntä kollia kuolemaan. Mutta kolli oli valmis tekemään sen oman kunniansa vuoksi. Hän ei välittänyt yksittäisistä kissoista ja heidän hengistään. Jokainen kuoli joskus, yksi kissa oli vain yksi kissa, ei Leppävarjon hengellä ollut mitään väliä klaanille saati Jääviillolle.
Henkäystähti vaati Leppävarjoa tulemaan hänen luokseen. Viimeiseen asti kollisoturi yritti välttyä siltä, minkä tiesi olevan edessään – mutta turhaan, sillä Henkäystähti ei olisi antamassa soturille mahdollisuutta elämään. Klaani oli yllättävän hiljaa, kukaan ei uskaltanut asettua Henkäystähden päätöstä vastaan.
“Ole kiltti, älä tee tätä. Minä vannon kautta Pimeyden Metsän, että olen syytön!” Leppävarjo naukui ääni väristen, kun hän oli päässyt Henkäystähden eteen. Päällikön katse oli kylmä, hän ei ottanut soturin sanoja kuuleviin korviinsa. Päällikkö katsoi vielä hetken harmaata soturia, ennen kuin räpäytti silmiään.
“Jätä selitykset esi-isillemme”, kolli naukaisi ja teki nopean syöksyn kohti Leppävarjoa. Soturi anoi päällikköä lopettamaan, mutta turhaan. Henkäystähti ei tunnetusti ollut kissa, joka antaisi vihollisilleen armoa.
Tässä vaiheessa Jääviilto havahtui siihen, että Henkäystähti oli jättänyt hänet täysin kunniatta. Päällikkö oli ottanut kaiken kunnian petturin kiinnisaamisesta itselleen.
“Hän ei antanut meille kunniaamme!” punaturkkinen kolli sähähti vierellään seisovalle Pimentovarjolle. Kolli huomasi, miten varapäällikkö vilkaisi häntä, muttei kääntänyt katsettaan soturiin.
“Se ei tullut yllätyksenä”, musta naaras tokaisi kylmästi, kuin olisi tiennyt näin käyvän.
“Hyväksytkö sen noin vain?” Jääviilto sihahti. Pimentovarjo huiskautti hännällään Jääviillon kylkeä.
“Ole hiljempaa. Mitäpä me tässä voisimme tehdä? Emme mitään”, varapäällikkö vastasi hiljaa kuiskaten. Jääviilto ei halunnut antaa asian olla, mutta kenties Pimentovarjo oli oikeassa. Jääviilto vannoi kuitenkin mielessään, että kostaisi tämän Henkäystähdelle vielä ja ottaisi kunniansa vaikka väkisin!
Jääviillon jäänsininen katse kääntyi takaisin päällikköön ja Leppävarjoon. Teloitettu soturi oli lakannut liikkumasta ja siirtynyt esi-isien metsästysmaille. Kolli makasi liikkumattomana Henkäystähden jalkojen juuressa silmät ammollaan. Päällikkö tönäisi kollia käpälällään kerran lapaan, kunnes käänsi sille selkänsä.
“Sähkötuho, Lehtituuli ja Lammikkoloikka: viekää petturin ruumis klaanin rajan ulkopuolelle. Me emme hautaa pettureita klaanimme rajojen sisäpuolelle”, Henkäystähti murahti käskyn kolmelle lähellään seisovalle soturille. Kolmikko alkoi toimia välittömästi. Edes Leppävarjon pennut eivät saaneet mahdollisuutta hyvästellä isäänsä, mutta Jääviillosta se oli vain oikein. Leppävarjo oli ollut surkea soturi, vaikkei ehkä petturi oikeasti ollutkaan.
Ilmapiiri pääaukiolla oli melko kireä, ja niin oli Jääviillon mielikin. Hän tuijotti murhanhimoisesti päällikköä, joka käveli kissajoukon ohi kaatuneen kuusipuun taakse.
Seuraavat päivät kuluivat Jääviillon äksyillessä muille. Häntä suututti se, miten töykeästi Henkäystähti oli jättänyt Jääviillon kunniatta. Ainoa kissa, jolle soturi oli kyennyt puhumaan tiuskimatta yhtä pahasti, oli ollut Pimentovarjo. Tokikaan musta naaraskissa ei ollut jäänyt ilman teräviä huomautuksia ja haukkuja, mutta ne eivät olleet olleet yhtä merkittäviä kuin muiden saamat haukut. Kesken partion Jääviilto saattoi alkaa haukkumaan klaanitovereitaan mitättömistä syistä, jos joku esimerkiksi käveli hänen mielestään liian lähellä häntä. Tällä hetkellä punaturkkinen soturi inhosi enemmän ja vähemmän kaikkia kuolonklaanilaisia. Erityisesti vihan kohteiksi olivat joutuneet Kylmäliekki, Pikiturkki, Aamuraita ja Syöksyaskel. Viimeisimmälle Jääviilto oli yhä vihainen siitä hyvästä, että lumenvalkea kolli oli sattunut silloin Leppävarjon teloitusta edeltävänä aamuna herättämään punaturkkisen soturin. Hän oli raivonnut raidalliselle kollille ties mistä turhasta ja syytellyt häntä asioista, mitä kolli ei edes ollut tehnyt.
Soturin keskipitkä häntä heilui puolelta toiselle maata pitkin hänen istuessaan leirin pääaukiolle. Edellisenä yönä oli satanut lunta, jota hänen häntänsä huiski. Puuterimainen pakkaslumi lehahteli ilmaan sitä mukaa, kun häntä heilahteli. Sää oli kylmä, mutta aurinko paistoi korkealla taivaalla. Sen kylmät säteet eivät juurikaan lämmittäneet Jääviillon punertavaa turkkia. Kollin jäänsininen katse oli kohdistettu leirin pääaukion halki kävelevään Kylmäliekkiin. Savunharmaa kolli oli käyttäytynyt mitä oudoimmin viime kuiden ajan, ja Jääviilto halusi tietää mitä hänellä oli meneillään. Kolli oli kysynyt asiasta monet kerrat veljeltään suoraan, mutta vastaukseksi hän oli saanut aina sitä samaa sönkötystä, ettei Kylmäliekki mukamas ymmärtänyt mistä Jääviilto puhui. Hän tiesi, että hänen hiirenaivoinen typeryveljensä oli tekemässä jotain kiellettyä, ja hän jäisi vielä kiinni. Jääviilto haaveili salaa siitä, miten hän viiltäisi veljensä kurkun auki ja katselisi kuinka hän vuotaisi kuiviin. Ajatus siitä sai tyytyväisen virneen kohoamaan punaturkkisen soturin kasvoille. Vaikka Kylmäliekki olikin hänen veljensä, hän vihasi kollia koko sydämestään.
Kollin katse siirtyi nopeasti Kylmäliekistä harmaaraidalliseen kolliin, joka tuli esiin kaatuneen kuusipuun takaa. Henkäystähti käveli leirin uloskäynnille ja mitään sanomatta sisäänkäyntiä vartioivat soturit päästivät päällikön ulos. Jääviillon silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi ja hän sai mielestään erinomaisen ajatuksen. Kolli kävisi vähän jututtamassa päällikköä ja kertoisi hänelle suoraan, mitä mieltä soturi oli kollin käytöksestä. Kun Henkäystähden poistumisesta oli kulunut hetki, Jääviilto nousi venytellen ylös neljälle jalalleen. Hänen suunsa avautui makoisaan haukotukseen. Kolli vilkaisi vaivihkaa ympärilleen varmistaakseen, ettei esimerkiksi Pimentovarjo olisi pääaukiolla. Hän ei halunnut, että musta naaras lähtisi hänen peräänsä ja löytäisi Jääviillon keskustelemasta Henkäystähden kanssa. Varapäällikkö ei selvästikään pitänyt päälliköstä, joka olisi saattanut vaikuttaa naaraan lupaukseen siitä, että Jääviillosta tulisi hänen varapäällikkönsä.
Punaturkkinen soturi käveli leirin sisäänkäynnille ja kohtasi Latvaruusun keltaisen katseen.
“Mihin olet menossa?” vaaleanruskea soturinaaras kysyi. Jääviilto pyöräytti inhoten silmiään.
“Mitä se sinulle kuuluu?” hän töksäytti ilkeällä äänellä, mutta jatkoi nopeasti, jottei naaras eväisi häneltä pääsyä ulos leiristä, “ihan vain kävelylle. Vai onko sekin nykyään kiellettyä?”
Latvaruusu ei vastannut mitään, vaan astui syrjään piikkihernetunnelin sisäänkäynnin edestä. Jääviilto käveli häntä pystyssä, mahdollisimman ylpeän näköisenä nuoremman naaraskissan ja lähellä seisovan Lepakkohuudon ohitse.
Piikkihernetunnelin toisessa päässä – eli leirin ulkopuolella – Jääviilto alkoi välittömästi haistella ilmaa. Yöllä sataneeseen lumeen oli painautunut jo lukuisia käpälänjälkiä partioiden jäljiltä, joten niiden avulla kolli ei voisi seurata päällikköä. Kolli erotti vaivatta päällikön hajujäljen muista jäljistä ja niinpä hän lähti seuraamaan sitä. Soturi ei ollut mikään erinomainen saalistaja, mutta hänen hajuaistinsa oli ihan kelvollinen. Hänelle ei tuottanut sen suurempia ongelmia seurata tuoreita jälkiä. Hajujäljet kulkivat kohti etelää, jossa puita kasvoi harvakseltaan. Jääviilto silmäili avaraa lumista maisemaa, yrittäen nähdä edes vilauksen päällikön harmaasta turkista. Henkäystähti oli kaikesta päätellen liikkunut juosten, sillä Jääviilto ei saanut häntä kiinni, vaikka kulkikin ripein askelin kissojen tekemää polkua pitkin.
Jossain vaiheessa Jääviilto huomasi, että seurasi enää vain päällikön jalanjälkiä. Tästä kohti ei ollut kävellyt muita kissoja koko päivänä, kun uusi lumi oli satanut maahan. Siispä kolli pystyi unohtamaan jälkien haistelemisen ja keskittyi vain jalanjälkien seuraamiseen. Hän kiristi tahtiaan, jotta saisi mahdollisimman nopeasti päällikön kiinni. Henkäystähti oli liikkunut kohti Kivikukkulaa ja Hehkulampea.
Jääviilto ei voinut olla miettimättä, mitä päällikkö teki yksin täällä, tällaisessa paikassa. Jääviilto hidasti tahtiaan, kun hän erotti harmaan raidallisen kissan Kuuluolan sisäänkäynnin edessä. Punaturkkinen soturi siristi silmiään epäluuloisena. Oliko päällikkö menossa sisälle Kuuluolaan? Eihän nyt ollut edes yö, joten hän ei saisi yhteyttä esi-isiinsä. Lumi Jääviillon suuren käpälän alla rasahti, joka sai Henkäystähden kääntämään katseensa häntä lähestyvään soturiin. Jääviilto nosti ylpeänä leukansa pystyyn ja katsoi päällikköä tuimasti.
“Seuraatko sinä minua?” raidallinen kolli tiuskaisi ja otti askeleen lähemmäs Jääviiltoa.
“Mitä sitten vaikka seuraisinkin? Onko se kiellettyä nykyään?” punaturkkinen kolli murahti.
“Jos vakoilet päällikköäsi niin kyllä, se on kiellettyä”, Henkäystähti vastasi kylmällä äänellä. Jääviilto pyöräytti silmiään.
“En minä mitään vakoile”, kolli vannotti, vaikkakin tiesi valehtelevansa. Henkäystähti katsoi kollia arvioiden.
“Mikä sinut sitten tuo tänne?” päällikkö esitti terävän kysymyksen. Jääviilto kohautti lapojaan.
“Ehkä halusin vain keskustella kanssasi eräästä asiasta, jonka olet hoitanut nätisti sanottuna todella huonosti”, kolli lausahti ja alkoi hermostua. Pelkkä asian ajattelu sai Jääviillon ärsyyntymään. Henkäystähti siristi silmiään.
“Mistäköhän mahdat puhua?” päällikkö kysyi.
“Ihan kuin et tietäisi!” Jääviilto kimpaantui ja hänen niskavillansa nousivat pystyyn. Kollin selkä nousi kaarelle ja kynnet liukuivat ulos vasten jäistä hankea, kun hän katsoi inhoten päällikköään. Henkäystähti vastasi kollin raivoon tyyneydellä ja kylmyydellä.
“En tiedä”, päällikkö lausahti kylmästi ja välinpitämättömästi.
“Sinä veit minun kunniani! Valehtelit kaikille, että sinä sait petturin kiinni, vaikkei se mennyt niin. Minä aivan yksin tein kaiken työn tämän klaanin vuoksi ja sinä veit kaiken kunnian siitä! Noinko jalo päällikkö toimii? Luulisi, että sinä luottaisit itseesi edes sen verran, että voisit antaa kunnian asioista sille, jolle se todella kuuluu!” soturi sähisi sylki suustaan roiskuen. Henkäystähti näytti valpastuvan. Päällikön häntä huiskahti puolelta toiselle ja tämän ilme muuttui kireäksi.
“Sinä aivan yksinkö?” päällikkö esitti kysymyksen. Jääviilto oli niin raivoissaan, ettei hän ymmärtänyt kysymyksen pointtia. Hän unohti kokonaan, että Pimentovarjo oli ollut mukana suunnitelmassa.
“Niin! Minä selvitin Leppävarjon petturuuden aivan yksin, minä tein kaiken työn! Minun piti olla sankari, ei sinun!” soturi jatkoi räyhäämistään. Henkäystähti siristi epäilevästi silmiään.
“Mielenkiintoista”, hän naukui välittämättä lainkaan siitä, että oli vienyt Jääviillon kunnian. Ellei Henkäystähti olisi ollut hänen päällikkönsä, hän olisi käynyt siltä istumalta kollin kimppuun. Soturi oli hyvin raivoissaan.
“Siinäkö se?! Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?” Jääviilto uhosi. Henkäystähti kohautti lapojaan.
“Ajatteletko sinä kaikessa vain itseäsi? Minä luulin, että teit tämän kaiken klaanisi vuoksi, etkä vain oman kunniasi. Olisit kiitollinen, että Kuolonklaanissa on nyt yksi petturi vähemmän – josta kiitos kuuluu sinulle. Mitä sinä teet klaanilaisten kiitoksilla, kun esi-isämme rakastavat sinua nyt jo tekojesi vuoksi?” Henkäystähti kysyi, muttei Jääviilto tapojensa mukaisesti ymmärtänyt päällikön pointtia. Mitä väliä oli esi-isien kunnioituksella? Esi-isät olivat kuolleita, eikä Jääviilto hyötynyt heidän kunnioituksestaan pätkän vertaa. Kuolonklaanilaiset sentään pystyivät näyttämään arvostuksensa esimerkiksi niin, että he palvelisivat ja ihailisivat suurta ja mahtavaa Jääviiltoa.
“Esi-isäni rakastavat minua joka tapauksessa! Sinä teit tämän tahallasi! Veit minun kunniani, koska pelkäät oman asemasi puolesta! Pelkäät, että muut rakastavat minua enemmän, jos tietäisivät, että olen hyödyllisempi klaanille kuin sinä!” Jääviilto sähisi hampaat irvessä. Henkäystähti näytti hermostuvan. Päällikkö otti uhkaavan askeleen lähemmäs itseään nuorempaa soturia.
“Sinuna miettisin tarkkaan sanojasi. Luuletko todella, että olet minulle niin tärkeä, ettenkö voisi teloittaa sinuakin? Keskittyisit oleellisiin asioihin, kuten partiointiin ja klaanisi puolustamiseen. Näyttää siltä, etten voi enää luottaa sinuun, Jääviilto. Katoa silmistäni välittömästi tai saat kärsiä”, raidallinen päällikkö komensi terävällä äänellä. Jääviilto epäröi hetken, mutta päätyi tottelemaan. Se tuntui nöyryyttävältä ja kolli tiesi, että hänen olisi purettava raivoaan leirissä johon kuhun hiirenaivoon. Koko matkan takaisin leiriin hän kirosi itsekseen ja haukkui Henkäystähden pystyyn. Voi miten paljon hän inhosikaan sitä kirppukasaa! Henkäystähti oli jo toisen kerran pettänyt Jääviillon ja todistanut, ettei hän kyennyt arvostamaan punaturkkista soturia niin paljon, kuin hän kunnioitusta ansaitsi.
Jääviilto saapui leiriin ja kohtasi Latvaruusun terävän katseen.
“No, oliko hyvä kävely?” naaras ivasi huomatessaan, miten ärsyyntynyt Jääviilto oli. Kollin silmissä leimahti ja hän syöksyi nopeasti kohti Latvaruusua. Naaras kavahti taaemmas ja katsoi Jääviiltoa suoraan silmiin. Kolli oli päättänyt jo käydä naaraan kimppuun, mutta lähestyvä tumma hahmo sai hänen aikeensa muuttumaan.
“Etkö osaa hillitä itseäsi lainkaan?” Pimentovarjo kysyi terävällä äänellä pysähtyessään parin ketunmitan päähän Jääviillosta ja Latvaruususta. Jääviilto mulkaisi varapäällikköä inhoten.
“Mitä se sinulle kuuluu?” kolli murahti. Hän vilkaisi vielä kerran Latvaruusua ja käveli tämän ohi tönäisten naarasta lavallaan. Hän käveli Pimentovarjon luokse ja kohtasi itseään paljon pienemmän naaraan harmaansinisen katseen uhmakkaasti.
“Kuuluupa hyvinkin, kun räyhäät täällä keskellä päivää klaanitovereillesi”, naaras naukui. Jääviilto siristeli silmiään.
“Miksi sinä välität siitä, mitä minä teen? Tuskinpa sinua haittaa se, vaikka antaisinkin opetuksen tuollaiselle hiirenaivolle”, kolli murahti viitaten hiirenaivolla Latvaruusuun.
//Pimento?
Särötassu
Saaga
Sanamäärä:
179
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.977777777777778
29. syyskuuta 2024 klo 17.46.44
Lämpiväreen sanat satuttivat minua. En ymmärtänyt. En vain löytänyt mitään hajua ilmasta. Minua suututti mutta päätin ettei asia ollut riidan arvoinen. Käännähdin kannoillani mielenosoituksellisesti ja astelin pois. Jatkoin matkaani monen ketunmitan päähän hidastaen vauhtia hiljalleen.
“Yritän nyt kovemmin sitten”, puuskahdin ärtyneesti ja haistelin ilmaa. En hetkeen erottanut mitään mutta ajan kuluessa löysin ilmasta tutun hajun, jonka olin monta kertaa aistinut leirissä. Paikallistin hiiren puuhastelemassa yhden puun juurella. Tunsin pulssini korvissani asti adrenaliinin ryöpytessä. Tiputtauduin vaanimisasentoon ja koitin parhaani mukaan muistaa mestarini aiemmat sanat - korjaukset vaanimisasentooni ja vaanimiseen liittyen. Astelin niin varovaisesti valkealla maalla kuin vain kykenin. Karvoihini tarttunut loskainen lumi vaikeutti vaanimista mutta lähestyin hiirtä lupaavasti. Käpälissäni kuhisi jo into. Kohta voisin kantaa saaliini mestarini eteen ja näyttää hänelle kuka Särötassu oikeasti oli. Olin tarpeeksi lähellä loikatakseni ja sen sitten tein. Ojensin käpäläni ja nappasin hiiren niiden väliin. Tapoin saaliin nopealla puraisulla ja roikotin sen sitten hännästä mestarini luo. Katsoin häntä äreänä ja tiputin hiiren Lampiväreen käpäliin. Minun teki mieli sanoa jotain todella näsäviisasta ja typerää mutta en viitsinyt. Naaras saisi päättää mitä sanoisi ja reagoisin sitten sen mukaan.
//Lampi?
Pimentovarjo
Auroora
Sanamäärä:
283
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
6.288888888888889
29. syyskuuta 2024 klo 8.50.08
Kuten olin arvellut, sanomani oli todella mennyt Jääviillon ihon alle. Hän oli ollut raivoissaan pelkästä ajatuksesta, että voisi olla ihastunut minuun. Jääviilto ei itse tainnut asiaa ymmärtää, mutta hänen räjähtävä reaktionsa ei ainakaan vakuuttanut minua siitä, ettei tämä ollut asioiden laita.
Jokin osa minussa piti ajatuksesta, että joku Jääviillon kaltainen omaisi tunteita minua kohtaan. Kenties kaipasin vain tuntevani oloni rakastetuksi, sillä ikävöin Turmaloikkaa. Kenties pidin siitä, miten kolli vihaisi itseään, jos todella paljastuisikin, että hän oli ihastunut minuun. Jääviilto ei kuitenkaan missään nimessä voinut pitää minusta sillä tavalla. Se oli yhtä sula mahdottomuus kuin se, että minä olisin pitänyt hänestä.
Joka tapauksessa katsoin soturia hieman eri tavalla, kun heräsin seuraavana aamuna ja astelin hänen luokseen. Hän oli äkkipikainen, raivostuttava ja suoraan sanottuna ilkeä. Voisiko sellainen kissa rakastua?
"Olen ollut valmis jo pitkään", sanoin venytellen makeasti. En malttanut odottaa pääseväni tästä stressistä ja ahdistuksesta eroon. Halusin vain palata normaaliin päiväjärjestykseen, jossa minun ei tarvitsisi joka hetki pelätä menettäväni perhettäni tai asemaani.
Henkäystähti asteli juuri sopivasti ulos pesästään. Vilkaisin Jääviiltoa kuin varmistaen, että hän itse oli valmis. Toivoin hartaasti, ettei soturi nyt pilaisi kaikkea äkkipikaisuudellaan. Toivoin myös, ettei hän puukottaisi minua selkään. Olin kuitenkin luvannut tehdä hänestä varapäällikköni, joten uskoin, ettei kumpaakaan tapahtuisi.
"Huomenta, Henkäystähti", tervehdin, kun olimme astelleet leirin poikki päällikön luo. Hänen ynseä ilmeensä kirkastui seuraavista sanoistani: "Minulla on uutisia petturista. Uskon - uskomme - löytäneemme hänet."
Harmaa kolli katsahti vieressäni seisovaan Jääviiltoon, minkä jälkeen hän siirsi katseensa taas minuun. Hän näytti kiinnostuneelta.
"Vai niin. Tulkaa sitten."
Päällikkö asteli edellämme kohti pesäänsä.
"Anna minunkin sitten puhua", Jääviilto sihahti äkäisesti. Pyöräytin silmiäni, mutta en vaivautunut vastaamaan.
Henkäystähden hämyisässä pesässä istuuduimme päällikköä vastapäätä. Hän vilkuili kärsimättömästi minusta Jääviiltoon, Jääviillosta minuun.
"No? Mitä olette saaneet selville?"
//Jää?
Jääviilto
Elandra
Sanamäärä:
618
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
13.733333333333333
29. syyskuuta 2024 klo 8.18.25
Pimentovarjon kysymys sai Jääviillon niskavillat nousemaan pystyyn. Kolli väläytti mustalle soturille valkeaa hammasrivistöään ja ravisteli inhoten päätään.
"Luulet nyt itsestäsi liikoja, typerä kirppukasa!" kolli sähähti tunnekuohun vallassa ja katsoi inhoten mustaa naarasta, johon oli tietämässään jo kuiden ajan ollut ihastumassa. Jääviilto ei ollut mikään mestari tunteiden tulkitsemisessa, mutta hän totta tosiaan oli mustasukkainen.
"Miksi sitten suutut noin?" Pimentovarjo jatkoi ja sipaisi kielellään rintaansa. Jääviilto luimisti korviaan ja otti askeleen lähemmäs inhottavaa varapäällikköä.
"Koska kehtaatkin aliarvioida minua noin!" kolli sähähti, "luulet aina olevasi koko maailman keskipiste. Oppisit jo, että sinä olet minun silmissäni täysi nolla!"
Pimentovarjo siristi silmiään ja näytti siltä kuin olisi sanomassa jotain, mutta läheltä kantautuva rasahdus sai soturin sulkemaan raolleen avautuneen suunsa. Välittömästi kaksikon katse kääntyi kohti pensaikkoa, jonka takaa esiin asteli, kukapa muukaan kuin Kylmäliekki. Jääviillon silmissä leimahti, kun hän tunnisti harmaan typerysveljensä katselevan heitä. Oliko kolli kuunnellut heitä salaa?
"Salakuunteletko sinä meitä?" Jääviilto kysyi terävällä, vihaisella äänellä ja otti suuren harppauksen lähemmäs veljeään. Kylmäliekki katsoi säikähtäneen oloisena kaksikkoa ja pudisteli hätäisesti päätään.
"E-en tietenkään! Satuin kulkemaan tästä ihan sattumalta. En tiennyt, että olette edes täällä", harmaaturkkinen kolli vakuutteli panikoiden. Jääviilto ei luottanut inhottavan veljensä sanaan.
"Niinpä varmaan. Pidä kuonosi erossa minun asioistani, kapinen hiirenaivo! Ala painua!" punaturkkinen kolli sähisi raivoissaan. Häntä koipien välissä Kylmäliekki lähti pinkomaan pakoon raivostunutta veljeään. Jääviilto suorastaan pihisi raivosta. Hän murahteli itsekseen ja huusi hävyttömyyksiä veljensä perään. Kun soturi oli hetken päästellyt pahimman raivon ulos, hän kääntyi Pimentovarjon puoleen.
"Käydään heti huomisaamuna Henkäystähden juttusilla. Minua ei kiinnosta tänään tehdä kanssasi enää yhtään mitään", Jääviilto murahti. Pimentovarjo pysyi hetken hiljaa.
"Se lienee paras vaihtoehto. Raivopäissäsi saattaisi pilata koko jutun", musta naaras naukaisi ja käveli punaturkkisen soturin ohi niin, että pyyhkäisi hänen kuonoaan hännällään. Jääviilto suuttui siitä ja yritti iskeä käpälällään mustan soturin ohutta häntää, mutta Pimentovarjo huiskaisi häntänsä pois tieltä ja soturin kynnet halkoivat ilmaa.
Jääviilto pyöri koko yön levottomasti vuoteessaan. Hänestä tuntui, että Pimentovarjo aikoisi pettää hänet ja livahtaisi yön aikana kertomaan petturista Henkäystähdelle ilman Jääviiltoa. Kolli pelkäsi sitä, että musta naaras pettäisi hänet, eikä hän saisi ansaitsemaansa varapäällikön asemaa. Soturi piti visusti silmällä varapäällikköä siltä varalta, että hän yrittäisi jotain typerää. Mutta maatessaan vuoteellaan, kolli huomasi katselevansa Pimentovarjoa eri tavalla kuin normaalisti. Hänen katseensa ei ollut vihainen ja inhoava, vaan neutraalimpi. Kollin oli vaikeaa ymmärtää tuntemuksiaan. Juuri nyt hän olisi halunnut siirtyä nukkuvien kissojen yli Pimentovarjon luokse ja jäädä lepäämään hänen viereensä.
Kolli ravisteli inhoten päätään. Mikä häntä oikein vaivasi? Kolli oli vähällä yökätä, hän oli takuulla sairastumassa. Hän käänsi katseensa pois Pimentovarjosta vain pian huomatakseen, että katseli taas nukkuvaa soturia. Mustan naaraan kylki kohoili rauhallisesti ylös ja alas, hänen täytyi nähdä jotain rauhallista ja mukavaa unta.
Aamulla Jääviilto oli hyvin väsynyt. Hän oli torkahtanut aamuyöstä, mutta uni ei ollut kestänyt pitkään. Soturi oli nimittäin havahtunut siihen, kun joku astui hänen häntänsä päälle. Sähinän ja raivoamisen kera kolli ajoi nuoren Syöksyaskeleen pois pesästä ja vannotti, että tämän oli parempi pitää varansa. Jääviilto saattaisi kostaa kollin erehdyksen.
Soturi ei saanut sen jälkeen enää unta, joten hän päätti suosiolla nousta ylös ennen Pimentovarjoa. Hän käveli tahallaan mahdollisimman äänekkäästi ja muita tönien ulos pesästä kylmään ulkoilmaan. Jääviilto nyrpisti nenäänsä, kun pesän lämmin ilma vaihtui kylmään ulkoilmaan. Lämpötilat olivat laskeneet yöllä reilusti pakkasen puolelle. Nouseva aurinko ei juurikaan lämmittänyt kylmää, kivistä leiriä.
Soturi istuutui alas sotureiden pesän sisäänkäynnin lähettyville, jotta hän varmasti huomaisi, jos Pimentovarjo poistuisi pesästä. Salaa hän toivoi Henkäystähden saapuvan leirin pääaukiolle ennen varapäällikköä. Silloin punaturkkinen kolli voisi aloittaa keskustelun päällikön kanssa ja siten saada päällikön katsomaan, että Jääviilto oli hieman enemmän osallinen petturin löytämiseen kuin Pimentovarjo – joka tosin oli kuin olikin totta.
Jääviilto kuuli lähestyviä askeleita kaatuneen kuusipuun sisältä. Pimentovarjo astui ulos pesästä ja katsahti heti häntä tuijottavaan Jääviiltoon.
"No, oletko sinä valmis?" Jääviilto kysyi murahtaen, "on aika käräyttää petturi."
//Pimento?
Lampiväre
Auroora
Sanamäärä:
246
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
5.466666666666667
28. syyskuuta 2024 klo 16.37.15
Lampiväre seurasi Särötassua katseellaan, kun nuori oppilas yritti etsiä ilmasta hajujälkiä. Lehtikato oli vielä pitkällä, ja vaikka säät olivat lämmenneet, antoi hiirenkorva vielä odotuttaa itseään: ei siis olisi ihme, jos saalista ei löytyisi. Hyvää harjoitusta tämä silti olisi Särötassulle, Lampiväre tuumi. Oppilaan olisi petrattava vaanimisessa, sillä hänen aiempi saalistusasentonsa oli jättänyt toivomisen varaa.
Lampiväre tunsi olonsa levottomaksi Särötassun seurassa. Hän ei voinut karistaa tunnetta, että oppilas arvioi ja tuomitsi häntä joka hetki. Lampiväre tiesi, ettei kuulunut klaanin kokeneimpiin sotureihin, eikä hän ollut lupaavakaan. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän voisi olla hyvä mestari. Hänen olisi vain oltava kuten Lätäkkölempi tai Tuhkajuova tai Pimentovarjo. Harmaa naaras ei kuitenkaan saanut päähänsä, mikä muu näitä kolmea naarasta yhdisti kuin heidän taitonsa toimia mestarina. Kenties he olivat kaikki ankaria ja vaativia? Lampiväre ei ollut varma, pystyisikö siihen. Voisi hän ainakin yrittää. Se kuitenkin onnistuisi vain, jos Särötassu kunnioittaisi häntä, ottaisi hänet tosissaan ja pitäisi todellisena auktoriteettina.
Lampiväre nielaisi hermostuneesti.
Särötassu ei selvästi ollut löytänyt hajujälkeä. Hän palasi takaisin Lampiväreen luokse sanaakaan sanomatta ja mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Lampiväreen hännänpää vääntyili hermostuksesta: yrittikö oppilas uhmata häntä? Hän ei tarjonnut mitään selitystä sille, että oli palannut hänen luokseen kesken tehtävän. Lampiväre huokaisi syvään ja yritti kanavoida sisäistä Lätäkkölempeään.
"Käskinkö sinua lopettamaan?" hän kysyi yrittäen kuulostaa tiukalta, mutta harjaantunut korva erottaisi naaraan äänen värähtävän. Särötassu ei onneksi tuntenut häntä: oli mahdollisuus, ettei nuori kolli näkisi hänen lävitseen.
"Tällainen ei kelpaa. Sinun on pystyttävä parempaan. Löytäisit kyllä hiiren jos toisenkin, jos et luovuttaisi niin helposti."
//Särö?