Varjotassu
Kirjoittaja: Koivu
//TAISTELUTARINA
Varjotassu heräsi keskellä yötä kaameaan rääkäisyyn, jota seurasi pian vielä epämääräisempi, lakkaamaton aggressiivisen mourunnan sekamelska. Hänen vieressään Sadetassu oli noussut heti pystyyn ja osa oppilaista syöksynyt jo ulos hämmennyksen ja paniikin sekaisina. Varjotassu nousi äkkiä käpälilleen.
”Mitä tapahtuu?” hän kysyi Sadetassulta, joka vaihtoi pelokkaita katseita kollin kanssa, ennen kuin syöksyi mitään sanomatta ulos. Varjotassu juoksi ulos ystävänsä perässä peläten pahinta.
Ulkona Varjotassu sai kauhukseen todistaa, että leiriin oli hyökätty; vielä kokoontumisyönä, kun puolet sotureista ja Mesitähti olivat poissa! Eloklaanin sotureita taisteli leirin keskiaukiolla useita tuntemattomia kissoja vastaan, joiden seasta Varjotassu erotti Kuolonklaanin hajun. Hyökkääjien seasta erottui kuitenkin myös vieraiden kissojen haju.
Varjotassun ensimmäinen reaktio taistelunäkymään oli automaattinen paikalle jähmettyminen. Hänen sydämensä hakkasi melkein yhtä lujaa kuin silloin pienempänä, kun hän oli juossut pois kaksijalkalasta ainoastaan traumat mukanaan. Kollin jalkojen alettua toimia muutaman sekunnin jälkeen, tuli hänelle seuraavana vahva vaistomainen tarve juosta pakoon, niin kauas kuin tassuistaan pääsi. Tämän pitkältä tuntuneen, mitättömän lyhyen hetken jälkeen Varjotassu valpastui ja tajusi Sadetassun tuijottavan taistelevia kissoja hänen vieressään, kuin odottaen hyökkääjää.
”Sadetassu, juokse!” Varjotassu huusi samalla, kun kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan oppilaiden pesän taakse, kohti leiriä suojaavaa oksamuuria. Kun kolli vilkaisi taakseen, hän huomasi kuitenkin Sadetassun kadonneen – todennäköisimmin taistelevien kissojen valtamereen. Täydessä paniikissa Varjotassu ei voinut muuta, kuin jatkaa pakoaan ulos leiristä. Hän hyppäsi sellaisella voimalla, mihin ei olisi ikinä pystynyt ilman sitä suunnatonta pakokauhun tunnetta. Laskeutuminen ei kuitenkaan mennyt yhtä putkeen, sillä kermanvärinen oppilas putosi puoliksi piikkihernepensaan sisään. Se ei ollut mieluisa kokemus. Oksat raapivat kollin takajalkoihin naarmuja. Nyt oli kuitenkin tosi kyseessä, eikä Varjotassu tuntenut niissä kipua enää jatkaessaan matkaa metsään. Varjotassu ajatteli, kuinka ei koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos oli nyt jättänyt ystävänsä kuolemaan tuohon verta pulppuavaan leiriin! Käpälät eivät silti antaneet hänelle vaihtoehtoa kääntyä takaisin.
Kolli ei kuitenkaan ehtinyt ottaa montaa juoksuaskelta puiden lomassa, kun joku osui häneen kovalla voimalla kaataen hänet pöllyävään lumeen. Varjotassun keuhkoista lähti ilmat pihalle ja hän joutui yskimään lunta suupielistään tovin, ennen kuin sai itsensä ylös happea haukkoen. Vasta silloin oppilas sai kohdistettua silmänsä kohtaamaan hyökkääjän, joka kyyhötti kynnet paljaana hänen vieressään valmiina iskemään uudelleen. Se oli pienehkön puoleinen musta kissa, jonka etutassut olivat valkoiset ja jonka Varjotassu arvioi olevan suunnilleen yhtä vanha – tai siis nuori – kuin hän itse.
Silmänräpäyksessä musta kissa hyökkäsi uudelleen kynnet ojossa häntä kohti. Oppilas paiskautui jälleen maata vasten, tällä kertaa selälleen, mutta sai kiepahdettua vihollisen alta pois ketterästi, jolloin tämä hämmentyi hiukan. Varjotassu käytti etulyöntiaseman hyväkseen ja kiepahti ympäri, ennen kuin musta naaras tajuaisi tarttua hänen häntäänsä kiinni. Heti kiepahduksen jälkeen Varjotassu läimäisi viholliskissaa korvaan kynnet esillä. Tämä puolustautui huitoen kummallakin etukäpälällään niin suunnattoman nopeasti, että se näytti mielipuoliselta. Varjotassu yritti saada vuoron perään molemmilla etukäpälillä kyntensä osumaan kissan rintakehään tai vatsaan, mutta puolustautuja oli liian nopealiikkeinen. Vihollisen tassujen liikkeen nopeasta pysähdyksestä Varjotassu kuitenkin arvasi, että naaras oli jälleen hyökkäämässä. Tällä kertaa kermanvärinen kolli väisti iskun syöksyen mustan naaraan alitse tämän hypätessä, kääntyi sitten sutjakasti naaraan taakse ja tarttui mustaan häntään kynsin ja hampain. Viholliskissa parkaisi kivusta, mutta pääsi helposti Varjotassun otteesta irti. Ennen kuin kolli huomasikaan, oli musta naaras jo hänen selässään kynsimässä nahkaa irti. Varjotassu yritti ravistella tämän pois päältään, mutta pieni naaras oli yllättävän voimakas ja kolli lyyhistyi maahan. Varjotassu huusi tuskissaan. Hän tunsi, miten veri levisi selästä hänen kyljelleen. Valkoinen maa oli hetkessä kirkkaiden, punaisten pisaroiden peitossa. Kermanvärisen ja veren kirjava oppilas veti syvään henkeä, rimpuili kaikin voimin kääntyäkseen selälleen ja potkaisi mustan naaraan pois päältään kovan, kivunsekaisen sähinän saattelemana. Nyt hän ei antaisi enää armoa, kolli ajatteli.
Ei, Varjotassu ei ollut tappaja, eikä ikimaailmassa halunnut olla vastuussa yhdenkään kissan elämän päättämisestä tai päättymisestä. Mutta tänä yönä hänen olisi taisteltava, ehkä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän puolustaisi klaaniaan kunnialla. Tuo vihamielinen tunkeilija, joka tuli piirittämään Eloklaanin leiriä saisi nähdä, kuinka hän taistelisi kuin soturi, Varjotassu ajatteli. Sen jälkeen vastustaja saisi katua sotaan ryhtymistä.
Varjotassu syöksähti hampaat irvessä mustan muukalaisen kimppuun, ennen kuin tämä ehti kunnolla päästä jaloilleen. Vastustaja toimi kuitenkin niin nopeasti ja ketterästi, että tämä pääsi luikertelemaan pois Varjotassun alta, potkaisten takajalallaan kollia päähän. Varjotassu ei kuitenkaan ollut moksiskaan, vaan syöksyi naaraan perään. Musta naaras kääntyi kohtaamaan Varjotassun, mutta oppilas oli jo valmiina hyökkäämään vihollisen kimppuun uudelleen. Hän loikkasi jo kynnet ojossa, ennen kuin vastustaja ehti valmistautua. Kissa kaatui ja alkoi rimpuilla Varjotassun alla, kollin painaessa kyntensä tämän toiseen lapaan ja toiseen etutassuun. Kermanvärinen kolli iski hampaansa vihollisen lavan ja niskan väliin, mikä sai kissan ulvaisemaan kivusta.
//Roska ehkä?
