Sinipentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Sinipentu seurasi sivusta, kun hänen sisarensa lähestyi uteliaana lampea. Hän kuuli Henkäysvarjon huutavan jotakin Sulkapennulle, muttei välittänyt kuunnella, mitä asia koski. Ehkä isä oli siskon lailla vain innoissaan vedestä.
Raakkuva ääni kiiri ilmassa. Sinipentu joutui taivuttamaan päänsä hieman takakenoon nähdäkseen paremmin leirin yläpuolella liitelevän siivekkään eläimen. Mikä se oikein oli?
”Tuo on varis”, Henkäysvarjo kuului sanovan hänen vierestään. Sulkapentu ja Sähköpentukin tiirasivat taivaalle päin, mutta kyllästyivät äkkiä lintuun ja päättivät jatkaa leirin tutkimista mieluummin.
Sinipennun huomio kiinnittyi taivaalta putoavaan asiaan. Se kiilsi kauniisti auringossa ja leijaili maahan majesteettisesti, aivan hänen jalkojensa juureen. Sinipentu katsoi sitä silmät suurina, se oli musta sulka. Hän vilkaisi taivaalle, mutta varis oli jo lentänyt matkoihinsa. Hänen kasvoilleen levisi innostunut hymy, lintu oli jättänyt hänelle lahjan.
”Sinipentu, alahan tulla”, Henkäysvarjo kutsui edettyään Sähköpennun ja Sulkapennun kanssa ensimmäiselle pesälle. Sinipentu ei edes vaivautunut vilkaisemaan isän ja sisarustensa suuntaan, hän nappasi sulan hampaisiinsa ja kantoi sen ylpeänä isänsä nähtäväksi, vaikkei juuri muuten nauttinut olla huomion keskipisteenä.
”Sain lahjan linnulta”, Sinipentu kertoi iloisena. Henkäysvarjo katsoi hänen hampaissaan pitelemäänsä sulkaa ja nyökkäsi hyväksyvästi.
”Se on hieno.” Sen sanottuaan kolli lähti paimentamaan pentujoukkoa eteenpäin. Sinipentu seurasi perhettään tyytyväisenä, kunnes hänen huomionsa kiinnittyi siniharmaaseen karvapalloon leirin reunalla. Se tuijotti häntä siniset silmät ihmetyksestä suurina. Mitä tuo toope tölläsi? Eikö se ollut ennen kissanpentua nähnyt?
Tokihan Sinipentu Mustikkapennun, Villisielun esikoisen, tunnisti. Kolli oli Sinipentua ja tämän sisaruksia vain vähän vanhempi, mutta heidän välisensä kokoero oli silti huomattava. Mustikkapentu vaikutti jättiläiseltä verrattuna Sinipentuun tai hänen siskoonsa Sulkapentuun, joka ei myöskään vetänyt vertoja koossa kahdelle pentutarhan kollipennulle, eli siis Mustikkapennulle ja Sähköpennulle.
Oikeastaan Sinipentua ei olisi voinut kiinnostaa vähempää koko typerä kierros leirissä. Hän olisi mielihyvin pysytellyt pentutarhalla ja tarkkaillut kuorsaavia klaaninvanhimpia, joiden nenästä roikkui milloinkin kuultava räkävana, jonka he joko hieraisivat tokkuraisina käpäläänsä tai kurkottivat kielellään nappaamaan suuhunsa. Se oli Sinipennusta oikeasti tosi mielenkiintoista katsottavaa, kun paremmasta oli pula.
Henkäysvarjo esitteli heille yhtä pesistä, mutta Sinipennun huomio harhaili jälleen asiaan kuulumattomassa epäkohdassa. Miksi Sulkapennun nimi oli Sulkapentu? Sinipentu oli saanut varikselta sulan eikä Sulkapentu, joten hän ei ymmärtänyt sisarensa nimen paikkansapitävyyttä, ja se ärsytti häntä vähän. Kaiken järjen mukaan Sinipennun pitäisi olla Sulkapentu, ja hänen puolestaan sisko saisi ottaa vaikka hänen vanhan nimensä.
Hän valmistautui jo henkäisemään merkille pistämänsä epäloogisuuden ulos, kun Henkäysvarjo lähti viemään heitä takaisin pentutarhalle päin ja asia pääsi unohtumaan hänen mielestään.
Sinipentu havahtui kivikokoelmansa parista tuntiessaan silmäparin niskassaan. Hän käännähti ympäri ja mulkaisi sisarustensa suuntaan pahasti, mutta tajusi sitten, että nämä nujusivat toisella puolella pesää, eikä kumpikaan ollut suonut hänelle silmäystäkään. Naaras palasi takaisin lajittelemaan kiviä.
Hetken kuluttua tunne tuli uudestaan. Tällä kertaa hän aikoi olla vakoojaansa viisaampi ja saada tämän rysän päältä kiinni. Hän jätti kivet lojumaan maahan ja juoksi Mäntyviiksen taakse suojaan. Kuningatar kaiketi kuvitteli Sinipennun olevan piilosilla – tai sitten hän ei ollut vain huomannut pientä naarasta -, sillä hän ei edes vilkaissut pentuun päin, vaan jatkoi keskittyneenä luun kaluamista.
Sinipentu kuuli lähestyvät askelet. Hän kurkkasi varoen Mäntyviiksen takaa kivikokokoelmansa suuntaan, eikä oikeastaan edes hämmästynyt löytäessään Mustikkapennun nuuhkimasta niitä. Mikä hiirenaivo.
”Ne ovat minun kiviäni”, Sinipentu sanoi astellessaan esiin piilopaikastaan. Hän ei ollut vihainen tai pahana, oikeastaan hän oli hitusen vaikuttunut kollin röyhkeästä uteliaisuudesta.
Mustikkapentu kavahti kauemmas kivistä ja katsoi häneen säikähtäneenä. Kollipennun siniharmaa turkki sojotti pystyssä joka suuntaan, ja hän näytti enemmän siililtä kuin kissalta.
”Noh, oletko kuuro vai mykkä?” Sinipentu maukui turhautuneena Mustikkapennun vaitonaisuudesta. Pentu pudisteli vain päätään ja aukoi suutaan, ihan kuin hänellä olisi ollut aukko aivoissaan, eikä siksi kyennyt edistyksellisempään kommunikointiin.
”Minä olen Mustikkapentu”, kolli kakisti lopulta. Sinipennun teki mieli tuhahtaa tai vähintäänkin pyöritellä silmiään halveksivasti, mutta hän päätti pysytellä tyynenä.
”Kyllä minä sen tiedän.” Hän mittaili Mustikkapentua katseellaan. ”Mutta ihan vain, jotten vaikuttaisi töykeältä: minun nimeni on Sinipentu.”
Mustikkapentu nyökytteli rivakasti päätään, ja hänen kasvoilleen näkyi muodostuneen hymyntapainen. Mutta Sinipentu ei hymyillyt, se ei ollut hänen tapaistansa, etenkään vieraiden seurassa.
Sinipentu oli aikeissa palata takaisin rakkaan harrastuksensa pariin, mutta Mustikkapentu häiritsi jälleen hänen ajatteluaan. Pentu hiipi hänen viereensä ja tutkaili kiviä varovasti. Sinipentu tukahdutti huokauksen ja antoi kollin jäädä omaan arvoonsa.
Toistamiseen joku päätti rikkoa Sinipennun rauhan. Hän käännähti närkästyneenä ympäri ja odotti saavansa perustellun selityksen sille, miksi häntä piinattiin näin.
//Joku?
//667 sanaa
