Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Huomenkyyhkyn tullessa aivan kylkeeni kiinni siirryin kauemmaksi antaen välillemme enemmän tilaa. Toisen kissan läheisempi läsnäolo tuntui oudolta, ja se oli jopa enemmänkin inhottavaa. En kuitenkaan lähtenyt reagoimaan siihen sen suuremmin.
”Mitä sinun päivääsi kuuluu? Minun oppilaani, niin siis Toivetassu, on sairaana ja minun päiväni ovat olleet huoh, niin tylsiä! Oppilaan kanssa on kyllä sitten mukava touhuilla, se tuo niin paljon sisältöä arkeen”, Huomenkyyhky antoi sanojen pulputa ulos. Annoin kasvoilleni piirtyä kyseenalaistavan ilmeen, ja olin hetken vain hiljaa. Sitten rykäisin pikaisesti aikeenani vastata.
”Päivääni kuului hyvää”, hymähdin ja katsahdin Huomenkyyhkyyn kulmieni alta. Paksuturkkinen naaras ei kuitenkaan näkynyt ottavan katsettani tai sanojani pahakseen. ”Minulle ei ole nyt suotu oppilasta Lumikkoviiksen jälkeen. Joku päivä sitten.”
En ymmärtänyt, miksi Punatähti antoi oppilaita täysin muille kuin minulle. Hän jakoi niitä paljon kokemattomimmille sotureille. Toki mestarina oleminen koulisi kokemattomista parempia sotureita, mutta rajansa kaikella. Olisi ollut hyödyllistä päästä välittämään omaa tietotaitoa vihdoinkin eteenpäin. Kertasin itse edelleen paremmaksi taistelijaksi, jotta voisin välittää oppini parhaiten seuraavalle oppilaalleni – kunhan sellaisen nyt ensin edes saisi.
”Kohtasin Kylmäliekin aamupartiossa. Että yksi kolli voi saada tunteeni niin kiehahtamaan! Hän on välillä todellinen maanvaiva, ei omaa omaa tahtoa sitten lainkaan. Uskomatonta, eikö? Me olimme ennen parhaita ystäviä, emme tosin enää lainkaan. Mutta nyt meillä on hyvä tilaisuus tulla parhaiksi ystäviksi!” Huomenkyyhky kertoi, kun en oman vastaukseni jälkeen ollut kysynyt häneltä mitään. Kylmäliekin tiesi kyllä kaikki. Oppilasaikoinani häntä saattoi käydä enemmänkin sääliksi, olihan hän melko säälittävä reppana. Vanhemmiten olin kuitenkin alkanut ajattelemaan, että jos hän ei pysty itse omia puoliaan pitämään, niin oma vikahan tuo on. Toisaalta ei hänen veljensä Jääviilto yhtään sen parempi ollut.
”Kyllä, kerrassaan uskomatonta”, tokaisin tympeästi. Huomenkyyhky ei kuitenkaan liikahtanutkaan lähteäkseen. Olisikohan toisella partiota lähiaikoina, mihin hän voisi häipyä?
”Onko mitään suunnitelmia myöhemmälle?” kysyin kasvot peruslukemilla, vaikka mieleni teki irvistää sanoille, jotka olivat päässeet ulos suustani. Kyllä minä osasin keskustella, jos tilanne sitä vaati. Yleensä se vain tuntui turhalta ajanhukalta. Sitä paitsi se oli paljon järkevämpää silloin, jos halusi kerätä toiselta jotain tärkeämpää tietoa tai halusi tietää sellaisia yksityiskohtia, mitä ei muuten kuulisi. Keskustelun ideana oli mielestäni muutenkin aina jokin tavoite, johon pyrki pääsemään. Tällainen Huomenkyyhkyn harjoittama kuulumisien vaihto ei kuulunut järkevien keskustelujen kategoriaan. Tummankeltaisia silmiä tarkastellessani en meinannut keksiä naarassoturista mitään sellaista, mistä voisin hyötyä. Hän oli kaiken lisäksi alkujaan erakko. Erakoilla monesti oli omat käsityksensä asioista ja heistä saattoi kuvitellakin Huomenkyyhkyn kaltaisia. Naaraan kasvoilla oli tälläkin hetkellä niin lempeä ilme, että hän erottui sen avulla jo kaukaa suurimmasta osasta kuolonklaanilaisia. Itse asiassa minun teki mieli kysyä mihin asti soturi oli päässyt oppilaansa kanssa. Hänellä oli varmasti ihan omanlaisensa tapa opettaa.
”Missä vaiheessa Toivetassun koulutus on?” töksäytin kysymyksen ulos, mutta tällä kertaa kasvojani koristi hieman kiinnostuneempi ilme. Kai tästä tilanteesta joku hyöty oli yritettävä ottaa.
// Huomen?
