Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Astelin Villitassun eteen erittäin tyytyväisenä. Olin ehtinyt jo luulla, että naaras oli menettänyt hajujälkeni heti kolmeenkymmeneen laskettuaan, mutta onneksi tuo luulo oli osoittanut vääräksi.
”Hienoa työtä. Nyt kun olet päässyt tänne, aloitamme harjoituksen toisen vaiheen: taistelu- ja puolustustaitojen hiominen. Minä toimin sinun vastustajanasi, mikä tuskin on maata järisyttävä uutinen, ja sinä näytät minulle, mitä osaat”, selitin rauhallisesti, ja odotin, että naaras ehtisi käsittää kaiken kuulemansa, ennen kuin aloittaisimme.
Seuraavaksi siirryimme valitsemilleni paikoille asemiin. Harjoitukset sujuivat hyvin, ja Villitassu suoriutui omasta osuudestaan kuten lähes jokaisen hyvin valmennetun oppilaan pystyi odottaa suoriutuvan. Minun työni naaraan kanssa alkoi hiljalleen olla tehty, ja saisin käydä kohtapuolin kertomassa Punatähdelle tuoreimmat uutiset nimitysvalmiista oppilaasta.
Sukaisin lavastani törröttävän karvatupon suoraksi ja siirsin oranssin katseeni vähän matkan päässä edessäni istuvaan Villitassuun, joka katseli tassujaan jokseenkin poissaolevana. Kaiketi lähes koko aamun kestänyt jäljitystehtävä oli imenyt hänestä kaikki mehut.
”Hyvä. Nyt voimme palata leiriin, noudetaan vain ensin se sinun saaliisi”, tokaisin saatuani turkkini jälleen ojennukseen lyhyehkön painiottelumme jäljiltä. Villitassu hätkähti hieman ja nosti säikähtäneen sinisen katseensa minuun, ihan sen näköisenä, kuin hän ei olisi kuullut, mitä olin juuri sanonut, ja nyökkäsi sitten nopeasti.
Lähdin kulkemaan siihen suuntaan, mistä oppilas oli tullutkin. Oletin hänen muistavan kätköpaikan sijainnin, sillä se oli vähintä, mitä melkein soturin täytyi osata. Jos hän ei edes löytäisi piilottamaansa riistaa, monia kuita vienyt uurastukseni olisi mennyt täysin hukkaan. Mutta kova luotto oppilaaseeni yllätti jopa minut itsenikin, enkä siksi jaksanut murehtia, kuinka äkkiä naaras löytäisi metsästämänsä eläimen.
Viimein Villitassu löysi hiirensä, ja olimme valmiit aloittamaan paluumatkan. Kotimatkan ajan naaras oli kuitenkin jotenkin vaisu, eikä hän vaihtanut kuin vain muutaman valitun sanan koko sen aikana. Halusin edelleen uskoa sen johtuvan uupumuksesta, sillä jos se ei olisi sitä, passittaisin hänet oitis Hehkuaskelen vastaanotolle siltä varalta, että hän oli sairas – tai tulossa sellaiseksi.
Leirissä oli täysi hälinä päällä. Punatähti oli ilmeisesti kutsunut klaanin koolle, sillä kissoja parveili leirin keskustassa punaruskean kollin ympärillä tungokseksi asti. Käskin Villitassua viemään hiirensä tuoresaaliskasalle ja palaamaan sitten takaisin luokseni.
Istahdin alas, aivan kissajoukon laidalle, ja kohdistin katseeni päällikköön. Siristin hiukan silmiäni, kun kolli otti puheeksi uuden soturin nimittämisen. Villitassu se ei ainakaan olisi, siitä minä pitäisin huolen – joten kuka sitten? Naaras palasi vierelleni juuri sillä hetkellä, kun Punatähti kutsui velipuoleni eteen.
Kynteni upposivat syvälle pehmeään maahan, kun näin, miten Lauhatassu asteli häntäkarvat pörhössä päällikkönsä luokse. Tuo riivattu kakarako ansaitsisi jo muka nimensä? Villitassu oli työskennellyt varmasti häntä ahkerammin, uurastanut yötäpäivää, mutta silti tuo pilalle hemmoteltu pentu pääsi aikaisemmin soturien pesään – vieläpä minun riesakseni. Sietämätöntä.
”Lauhalaukka! Lauhalaukka! Lauhalaukka!” Klaani hurrasi tuoreen soturin nimiä. Kaikki paitsi minä. En aikonut osallistua tähän epäoikeudenmukaiseen ilakointiin, etenkään, kun veljeni sai olla sen kaiken keskiössä. Katsoin häntä tunteettomasti, antaen nuoren kollin kokea vihattuna olemisen tunteen, sillä niin paljon minä häntä inhosin, että olisin voinut antaa tuon pudota jokeen, ilman että onkisin häntä takaisin kuiville.
Villitassu oli kadonnut viereltäni. Huomasin hänen lähteneen onnittelemaan Lauhalaukkaa, joka jutteli parasta aikaa ystävälleen Mahlahallalle. Mulkoilin kolmikon suuntaan paheksuvasti, ja onneksi minun ei tarvinnut lähteä hakemaan oppilastani heidän luotaan, sillä naaras tajusi pian itsekin tuijotukseni ja kipitti oitis takaisin. Tuho sinut periköön, Lauhalaukka.
Seuraavan puolen kuun aikana yritin opettaa Villitassulle kaiken sen, mistä voisi olla hänelle hyötyä joskus tulevaisuudessa. Naaras ei niinkään loistanut kiipeily- tai jäljitystaidoissaan, mutta hän oli taitava taistelija, mistä olisi varmasti hyötyä klaanille.
Palasimme juuri takaisin leiriin. Olin päättänyt harjoitukset lyhyeen, sillä minun olisi vielä käytävä vaihtamassa pari sanaa Punatähden kanssa liittyen Villitassun soturikoulutukseen. Tänään nimittäin olisi toivottavasti se päivä, kun hän saisi soturinimensä.
Lähetettyäni ensin oppilaani syömään, kiersin vaivihkaa lammen taakse päällikön pesälle, jossa tiesin Punatähden majailevan, vaikken siellä oikeastaan koskaan ollut käynytkään. Jäin kohteeliasti odottamaan pesän ulkopuolelle, kunnes sisältä myöntyisi lupa astua peremmälle.
”Punatähti. Minun olisi puhuttava kanssasi”, sanoin tarpeeksi kovaan ääneen, jotta kolli kuulisi minut pesän sisälle. Ei mennyt aikaakaan, kun lupa siirtyä sisätiloihin irtosi.
”Olen ajatellut, että Villitassun olisi vihdoin aika saada soturinimensä”, aloitin, ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään. Suuri punaruskea kissa katsoi minua tyynesti, vaikka huomasinkin, ettei turhan nenäkäs käytökseni ollut hänen mieleensä.
”Vai niin. Kiitos tästä tiedosta”, kookas kolli maukui mietteliäästi ja nousi istumaan vuoteessaan. Hänen kirkkaanvihreä katseensa tuntui näkevän suoraan lävitseni, enkä pitänyt siitä.
”Hoidan nimittäjäiset tämän päivän aikana. Älkää karatko mihinkään ennen sitä”, päällikön ystävällisesti ilmaistu kehotus oli ennemminkin kuin käsky. Nyökkäsin vähän ja peruutin ulos pesästä.
Palasin takaisin Villitassun luokse. Naaras näykki myyrää jokseenkin ruokahaluttomasti, mutta piristyi minut nähdessään. Istahdin hänen viereensä ja jäin katselemaan päällikön pesälle päin, odottaen punaruskean jättiläisen ilmaantuvan hetkenä minä hyvänsä aukiolle.
Kun Villitassukin oli saanut syödyksi, alkoi tapahtua. Punatähti työntyi ulos pesästään ja kiersi lammen takaa keskelle aukiota, jossa hän kajautti tuttuun tapaan kokoontumiskutsun. Kissat keskeyttivät tekemisensä ja lipuivat kukin omaan tahtiinsa kuulolle.
”Olemme kokoontuneet nimittämään uuden soturin”, Punatähti aloitti. Hänen katseensa kiinnittyi vierelläni istuskelevaan pilkukkaaseen oppilaaseen. ”Villitassu, tulisitko tänne?”
//Villi?
//779 sanaa
