Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Heräsin hiljaiseen sateen ropinaan. Lauhalaukka oli ehtinyt olla vasta muutaman päivän kadoksissa, mutta minä elin jo nyt elämäni parasta aikaa ilman häntä. Harmi vain, että Villisielu tuntui olevan kovin tolaltaan menetettyään kuhertelukumppaninsa, mutta hänen oli hyvä ottaa opikseen tästä ja avata silmänsä totuudelle: kaikilla ruusuilla oli piikit.
Kun katsahdin ympärilleni, huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi Villisielun tyhjään petiin. Oliko hän todella menettänyt järkensä: tiesin Villisielun inhoavan vesisadetta ylitsepääsemättömästi. Typerä Lauhalaukka – hän pilasi aina kaiken, vaikka sitten olisikin enää vain mätänevä luukasa jossain päin kaksijalkalaa.
Päätin uhrautua ja lähteä etsimään Villisielua sateesta. Ehkä onnistuisin puhumaan hänelle vähän järkeä päähän. Emme saisi heittää hukkaan sitä, mitä meidän välillämme oli ollut jo kauan ennen Lauhalaukan kuvioihin mukaan tulemista, vain koska hän ei voinut hyväksyä tapahtunutta. Se ei ollut reilua.
”Hän tuskin haluaa puhua sinulle.” Ruostekukka katsoi minua pediltään oranssit silmät viiruiksi kavenneina. Käännyin häneen päin närkästyneenä: en kaivannut parisuhdeneuvoja kissalta, joka kiehnäsi suurin piirtein jokaisen vastaan tulevan kollin kaulassa.
”Hänellä on ollut nyt vain hieman hankala vaihe menossa. Kyse ei ole siitä, etteikö hän haluaisi olla kanssani, ettäs sen tiedät”, murisin hampaitteni takaa, ja toivoin voivani uskoa sen itsekin.
”Ihan miten vain. Minä vain varoitin sinua”, ruosteenruskea naaras niiskaisi nenäänsä esittäen välinpitämätöntä ja käänsi kylkeään. Nostin ihan vähän huultani, juuri sen verran, että terävät hampaani näkyivät. Sen jälkeen tein käännöksen kannoillani ja marssin ulos pesästä myrskyn lailla, niin, että varmasti kaikki lähistöllä saivat tuta raivoni.
Minun ei ollut vaikea arvata, minne naaras oli mennyt. Koska hän ei ollut leirissä, tämän täytyi olla eräässä erityisessä paikassa, jonka hän oli jakanut vuorotellen minun ja Lauhalaukan kanssa: Hehkulampi. Siellä hän varmasti saattoi selvitellä ajatuksiaan kenenkään häiritsemättä – paitsi tietenkin nyt, kun minä olin menossa sinne.
Ilma oli painavaa hengittää ja kosteus tunkeutui sisälleni ytimiin asti. Vesipisarat tipahtelivat kastanjanruskealle turkilleni, mutta iho sen alla oli onneksi mukavan kuiva ja lämmin.
Kun saavuin Hehkulammen rantaan, näin Villisielun uimassa vedessä. Naaras huomasi minut ja näytti ensin yllättyneeltä, kunnes hänen ilmeensä muuttui mitäänsanomattomaksi ja hän kahlasi rantaan.
”Tulit uimaan, vaikka vettä sataa taivaan täydeltä”, mau’uin ilkikurisesti. Villisielu hymähti hieman. Hän istuutui vähän matkan päähän minusta ja käänsi katseensa harmaalle taivaalle.
Mietin pienen hetken, mitä sanoisin. Ehkä tosiaan oli niin, ettei naaras halunnut puhua kanssani – tai edes olla enää väleissä. Mutta minun olisi otettava siitä jotenkin selvää.
”Villisielu?” naukaisin epäröivästi.
”Niin?” Naaraan sinisten silmien katse tavoitti omani. Tunsin kasvojani kuumottavan, yritin löytää sopivia sanoja.
”Olemme tunteneet pitkään, ja tiedän, että sinullakin on samanlaisia tunteita minua kohtaan kuin minulla sinua. Siksi en pelkääkään kysyä sinulta seuraavaa ja tehdä tästä virallista: tulisitko kumppanikseni?”
//Villi?
//417 sanaa
