Aaltosalama
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Uusi yökötyksen tunne nousi Aaltosalaman kurkkuun, mutta hän pakotti itsensä nielemään sen alas. Hän hengitteli hitaasti sisään ja ulos, sillä äkkinäiset liikkeet tuntuivat vain pahentavan huonoa oloa.
*Ketunläjät*, naaras murisi päässään ja huojui hieman paikallaan leirin muurin vieressä. Hän oli palannut hetki sitten aamupartiosta, jonka aikana jo muutamia päiviä kestänyt pahoinvointi oli alkanut uudelleen.
“Aaltosalama?” Ärsyttävän tuttu nauku sai punertavaturkkisen soturin nostamaan katseensa jalkojensa juuresta Hehkuaskeleeseen, joka lähestyi häntä varovasti. “Pitäisiköhän sinun tulla käymään pesässäni tutkittavana? Et näytä voivan kovin hyvin.”
Aaltosalaman oransseissa silmissä välähti raivo, kun hän punnersi itsensä seisomaan täydessä pituudessaan parantajan edessä. Pikimusta naaras näytti ylhäältä käsin pieneltä ja säälittävältä – juuri sellaiselta kuin tämä olikin.
“Minä en kaipaa sinun apuasi!” hän sihisi kiukkuisen vastauksensa ja marssi pois paikalta huolimatta pyörryttävästä tuntemuksesta päässään.
Soturien pesässä oli hiljaisempaa aamupäivästä, kun sen asukit olivat ulkona hoitamassa velvollisuuksiaan. Aaltosalaman onneksi paikalla oli vain muutama soturi pesemässä turkkejaan tai lepäämässä yöpartion jälkeen. Yksi näistä kissoista oli hänen ystävänsä Sulkavirta. Harmaanruskea naaras oli ilmeisesti huomannut hänen tulonsa, sillä tämä oli kääntänyt korvansa häntä kohti uteliaasti.
“Voi, oletko kunnossa? Näytät ihan uupuneelta”, ystävätär huolehti, kun hän saapui tämän kohdalle.
Aaltosalama lysähti makaamaan Sulkavirran vuoteeseen tämän viereen. “Haittaako jos otan tässä pikku nokoset? Väsyttää niin hirveästi.”
Sulkavirta näytti edelleen huolestuneelta, mutta ei tämä kieltänytkään. Niinpä hän ummisti silmänsä ja vaipui unen kaltaiseen tilaan, jossa hän kävi läpi yhä uudelleen ja uudelleen riitaansa Varissulan kanssa.
“Ettekö te ole vieläkään jutelleet Varissulan kanssa?” Sulkavirran kysymys havahdutti tämän vierellä kävelevän Aaltosalaman. He olivat tulleet ulos haukkaamaan happea yhteisen metsästyspartion päätteeksi. Aaltosalama oli vältellyt viimeisen puolen kuun ajan turhaa norkoilua leirissä, mutta erityisesti hän oli vältellyt kumppaniaan. Heidän välinsä eivät olleet olleet enää samanlaiset soturien pesässä käydyn riidan jälkeen.
Aaltosalama ei tiennyt, oliko enemmän vihainen itselleen vai Varissulalle. Loputtomalta tuntuvat haasteet perheen perustamisessa turhauttivat varmasti heitä molempia yhtä paljon, vaikka hän olikin sitä mieltä, ettei kolli tulisi koskaan ymmärtämään sitä epäuskon ja pettymyksen tunnetta, jotka olivat pyyhkineet hänen ylitseen parantajan pesällä pari kuuta sitten, kun Hehkuaskel oli kertonut ettei hän ollutkaan tiineenä.
“En tiedä, mistä juttelisimme.” Kylmä tuuli pörrötti Aaltosalaman turkkia. “Hän haluaa uskoa siihen, että kovat ponnistelut lopulta palkitaan, mutta minä en ole yhtä toiveikas. En halua kokea sitä tyhjyyden tunnetta enää, mikä seurasi sitä, kun Hehkuaskel särki unelmani paljastamalla valetiineyden.”
“Pidätkö edelleen Hehkuaskelta syyllisenä sille, mitä teille tapahtui?” Sulkavirta katsoi häneen aidosti kysyvänä. Hän käänsi katseensa toisaalle vaivaantuneena.
“Pidän. Tai no… en… Kyllä ja ei”, soturinaaras pudisteli päätään itsekin hämmentyneenä omassa mielessään liikkuvista ajatuksista.
“Sellainen ei ole kovin yleistä, varmaankaan, joten Hehkuaskelkaan ei olisi voinut tietää ennen kuin vasta viimeisellä kuulla. Etkö luule, etteikö hän olisi kertonut sinulle jo aiemmin, jos olisi tiennyt kyse olevan siitä?”
Aaltosalama puri hammasta. “Niin, kyllä hän varmaan olisi kertonut, jos olisi tiennyt. Mutta ei se muuta sitä asiaa, että sen paljastuminen tuhosi minun ja Varissulan välit.”
“Minusta taas kuulostaa siltä, että teidän riitanne on siihen syypää ennemmin kuin asian paljastuminen.” Aaltosalama katsahti ystävättäreensä päätään kallistaen, ja tämä jatkoi: “Te otitte molemmat uutisen vastaan hyvin eri tavoin. Varissulalla on uskoa ja optimismia paremmasta, kun taas sinä tunnut luovuttaneen asian suhteen jo kokonaan.”
Hän olisi halunnut väittää vastaan ja kieltää sen, mutta Sulkavirta oli oikeassa: hänen uskonsa oli olematon. Suurin syypää siihen oli hänen pettymyksen pelkonsa – hän ei halunnut tuntea enää mitään niin kamalaa.
“Teillä on yhä toisenne”, Sulkavirta katsoi häneen lämpimästi ja hipaisi hännällään hänen kylkeään, “ja se jos mikä on tärkeää. Eikö rakkaus ole taistelemisen arvoista?”
Silloin Aaltosalaman ylitse vyöryi suunnaton ikävä, kun hän ajatteli Varissulkaa. Hän muisti vasta, miten paljon kolli hänelle merkitsi ja kuinka suunnattomasti hän tätä rakastikaan. Murheissaan hän oli unohtanut arvostaa sitä, mitä hänellä jo oli. Varissulan kaltaista kärsivällistä ja ymmärtäväistä kumppania ei löytynyt toista.
“Minun pitää puhua hänelle”, Aaltosalama henkäisi silmät laajentuen uuden näkökulman tuomasta valaistumisesta. Sulkavirrankin ilme kirkastui ja hymy levisi tämän naamalle.
“Kiiruhdetaan siis takaisin leiriin!”
He kaarsivat ympäri ja lähtivät jolkottamaan leirin suuntaan. Aaltosalama tunsi olonsa oudon hengästyneeksi, mutta hänellä oli niin kova kiire näkemään kumppaniaan, ettei hän välittänyt siitä.
Leirin muuri häämötti jo kauempana edessäpäin tummuvaa taivasta vasten. Aaltosalama oli joutunut pinnistelemään koko matkan vatsassaan kasvavan kireyden tunteen voimistuessa. Hän hidasti askeliaan, kun kivun väristykset kulkivat yhtäkkiä hänen lävitseen salaman lailla. Ulvaisu karkasi hänen suustaan, ja hän lyyhistyi lumeen raskaasti hengittäen. Sulkavirta pysähtyi, kiepahti ympäri ja palasi hänen luokseen huolestuneena.
“Mikä on?” naaras tuli nuuhkimaan häntä silmät pyöreinä.
“E-en tiedä”, hän huohotti ja ähkäisi tuskaisesti uuden kivun aallon iskiessä. “Jokin on hullusti. Sattuu niin kamalasti!” Hänen koko ruumiinsa jännittyi ja tuska vääristi hänen kasvonsa.
Sulkavirta vilkuili ympärilleen selvästi hieman hädissään. “Pääsetkö tuonne puun alle suojaan? Minä käyn hakemassa Hehkuaskeleen leiristä. Hän tietää, mitä tehdä!” Naaras osoitti kuonollaan muutaman hännänmitan päässä olevaa kuusipuuta.
Ystäväänsä tukeutuen Aaltosalama taisteli itsensä pystyyn ja hoiperteli puun alle. Hän jäi makaamaan oksien tarjoamaan suojaan kivuissaan sillä välin kun Sulkavirta ampaisi leiriin etsimään parantajaa. Tuntui kuluvan iäisyys, ennen kuin naaras palasi mustaturkkisen parantajan kanssa paikalle.
“Aaltosalama, kuuletko minua?” Hehkuaskel tuli hänen vierelleen. “Mihin sattuu?”
Soturitar ei saanut sanaa suustaan supistavalta tunteelta vatsassaan, joka sai hänet parkumaan ääneen. Hehkuaskel näytti oitis oivaltavan, mistä oli kyse. Tämä siirtyi hänen vatsansa viereen ja asetti tassun sen päälle.
“Sinä synnytät.”
Aaltosalama ei ollut varma, oliko kuullut oikein. Hänen oli kärsimykseltään vaikea ajatella selvästi, ja hän ainoastaan halusi saada helpotusta kipuihinsa. “Miten sen saa loppumaan?” hän uikutti.
Hehkuaskel käännähti Aaltosalaman vieressä seisovan Sulkavirran puoleen ja käski tätä etsimään paksun tikun. Raidallinen soturi katosi hetkeksi kuusen toiselle puolelle, mutta palasi pian tikku mukanaan. Parantaja ohjeisti Aaltosalamaa ottamaan sen suuhunsa ja puremaan sitä lujasti. Hän totteli kuuliaisesti ja jäi odottamaan seuraavia ohjeita.
“Kun tunnet uuden supistuksen iskevän, ponnista niin lujasti kuin vain pystyt”, Hehkuaskel maukui äänellä, jonka vakaus ja varmuus rauhoittivat punertavaa naarasta hieman. Tämä selvästi tiesi, mitä teki, ja Aaltosalama luotti tähän.
Supistuksen iskiessä Aaltosalama teki työtä käskettyä. Hän ponnisti voimiensa takaa, hänen hampaansa upposivat syvälle puuhun. Hehkuaskel oli siirtynyt hänen takapäänsä puolelle ja ohjeisti häntä toistamaan saman uudelleen. Kivusta pyörtymäisillään oleva Aaltosalama pinnisteli ja ponnisti taas – ja samassa hänen olonsa helpotti. Hän jäi makaamaan paikoilleen raskaasti huohottaen, vieläkään oikein tajuamatta, mitä juuri oli tapahtunut.
Pieni, vaimea miukuna sai hänet kuitenkin havahtumaan. Hän nosti päätään ja kurkisti katsomaan Hehkuaskeleen suuntaan sydän tykyttäen. Hehkuaskel oli juuri nostamassa pientä, tummaa nyyttiä hänen vatsansa viereen. Hän ei saattanut uskoa silmiään.
“Onko se…?”
“Terve naaras. Onneksi olkoon, Aaltosalama – sinulla on nyt tytär!” Parantajan silmissä oli lämmin, sydämellinen hehku.
Ristiriitaiset tuntemukset poukkoilivat tuoreen emon sisällä, kun hän kumartui lähemmäksi heiveröistä hahmoa, joka kiemurteli hänen vatsakarvojaan vasten. Hämmennystä seurasi pelko, pelkoa seurasi paniikki, mutta paniikki laimeni nopeasti ja sen jälkeen jättämän paikan valtasi vieläkin vahvempi tunne: rakkaus.
Hän kääri hellästi häntänsä pienokaisen suojaksi kuullen korvissaan vain oman kehräyksensä ja etäällä puhaltavan tuulen.
Sumutuuli oli sijannut Aaltosalamalle ja vastasyntyneelle pienokaiselle pedin sairasaukion perälle rauhaisaan kohtaan. Aaltosalama oli menettänyt jonkin verran verta poikimisessa, eikä hänen nisistään tullut tarpeeksi maitoa pennun juottamiseksi, joten he viettäisivät tovin parantajien tarkkailussa.
Hänen olonsa oli edelleen epätodellinen, eikä hän kyennyt käsittämään, mitä juuri oli tapahtunut. Hehkuaskeleen mukaan pentu oli täysiaikainen, mutta tiineys oli ilmeisesti oireillut hyvin huomaamattomasti, joten se oli tullut yllätyksenä. Aaltosalama taasen tiesi itse, että hänellä oli ollut viimeisen kuun ajan hyvin vahvoja oireita, mutta hän ei ollut vain suostunut huomioimaan niitä, koska oli ajatellut kyseessä olevan väärä hälytys, kuten ensimmäisellä kerralla.
Sulkavirta oli Aaltosalaman pyynnöstä lähtenyt etsimään Varissulkaa. Aaltosalama odotti kovasti, että hänen kumppaninsa saapuisi paikalle katsomaan heidän yhteistä jälkikasvuaan, mutta samaan aikaan hän pelkäsi tämän reaktiota. Siitä oli aikaa, kun he olivat viimeksi edes puhuneet. Mitä jos Varissulka ei enää rakastaisikaan häntä, kun hän oli käyttäytynyt niin kylmästi tätä kohtaan?
Kuitenkin katsoessaan pientä tytärtään kuningattaren pelot vähitellen hälvenivät. Naaras oli tummanharmaa kuten isänsä, mutta tällä kulki samanlainen paksu raita selkärankansa mukaisesti kuin hänellä. Tämä pentu oli oikea lahja, ja jo nyt hänen kallisarvoisin aarteensa, jota hän ei tulisi päästämään silmistään.
//Varis?
KP-boosti käytössä
