Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Vilkaisin Harakkatassua hieman yllättyneenä tämän kysymyksestä. En ollut tiennyt, että oppilas oli kiinnostunut uimisesta.
”Toki, jos se mestarillesi sopii. Vedet kylmenevät nopeasti lehtisateen aikaan, joten voimme harjoitella vaikkapa leirin lammessa alkeita. Uintitaito on tärkeä taito, jonka vuoksi opetan sitä ihan mielelläni. Jokaisen kissan pitäisi osata uida”, totesin kävellessäni kohti leiriä. Olin tyytyväinen, että yhä useampi kuolonklaanilainen halusi oppia uimaan. Taito oli joen läheisyydessä eläville kissoille lähes yhtä tärkeä kuin taistelutaidot.
Leiri häämötti edessämme, ja kiristin tahtiani hieman. Hidastin sen kuitenkin takaisin kävelyksi piikkihernetunnelin edustalla. Astuin hämärään tunneliin mustavalkean oppilaan edellä. Outo olo palasi takaisin sillä sekunnilla, kun astuin sisään leiriin. Minua heikotti ja vatsassani myllersi. Olin väsynyt, joka yllätti minut itsenikin. Normaalisti harjoitustuokiot eivät väsyttäneet minua sen enempää kuin leirissä maleksiminenkaan. Pysähdyin lähelle piikkihernetunnelin suuta, ja Harakkatassu ohitti minut. Kolli vilkaisi suuntaani hieman kysyvän oloisena, mutta päätti kuitenkin jatkaa matkaansa. Siirsin katseeni kohti maata ja yritin hengitellä rauhallisesti. Kasasin itseni ja nousin ylös. Kävelin sotureiden pesän edustalle varovaisin askelin. Katseeni liukui parantajan pesän sisäänkäyntiin. Hetken ajan jopa harkitsin astelevani tuohon pahanhajuiseen loukkuun, mutta ajatus katosi nopeasti. En kävisi parantajan pesällä ellen ollut kuolemaisillani. Tämä varmaankin oli vain joku vatsatauti, joka menisi ohi ajallaan.
Päivät kuluivat ja muuttuivat neljäsosakuiksi. Puolen kuunkaan jälkeen oloni ei ollut helpottanut, päinvastoin. Olin kuitenkin saanut selityksen tälle kaikelle. Se ei todellakaan ollut miellyttänyt minua, mutta Jyrkänneloikka ja Henkäysvarjo olivat tyytyväisiä. Yritin väkinäisesti hymyillä isäni läsnäollessa ja esittää olevani tyytyväinen. Minusta tulisi emo pian. Pelkkä ajatuskin kuvotti minua. Ruusutuike oli eräässä partiossa kertonut huomanneensa vatsani kasvun ja kaikki muut tiineyden oireet. Samana päivänä Henkäysvarjo oli patistanut minut parantajan pesälle, jossa Hehkuaskel oli varmistanut asian. Minä saisin pentuja, ja vatsani tulisi kasvamaan valtavaksi, sillä pentuja oli odotettavissa useampia.
Vaikka tiineysaikaa oli jäljellä vielä puolisen kuuta, liikkuminen alkoi olla vaivalloista. Hengästyin jopa juostessani hitaimpia saaliita kiinni, ja partion jälkeen olin aivan loppu. Nautin vapaapäivästäni nyt leirin pääaukiolla. Loikoilin lähellä sotureiden pesää ja nautin auringosta. Se hädin tuskin lämmitti enää, mutta lähenevä lehtisade veisi viimeisetkin lämmönrippeet pois. Villisielu oli siirtynyt pentutarhalle ja luopunut oppilaansa koulutuksesta. Itse en ikimaailmassa olisi tehnyt niin. Olisin vaikka väkisin kouluttanut oppilaani soturiksi, koska minä olin hyvä soturi.
”Miten menee?” Henkäysvarjon ääni kuului sotureiden pesän sisäänkäynniltä. Raidallinen kolli asteli minun luokseni. Kampesin itseni vaivalloisesti ylös ja kohtasin kumppanini sinisen katseen.
”Isosti”, murahdin viitaten vatsaani, joka häiritsi elämääni aivan liikaa. Henkäysvarjo naurahti ja puski kuonollaan poskeani. Hänen kurkustaan pääsi hiljainen kehräys.
”Sinun pitäisi siirtyä pentutarhalle”, varapäällikkö huomautti ja astui askeleen taaksepäin. Pudistin päätäni.
”Siirryn sinne vasta kun on aivan pakko. Nyt ei ole mitään pakkoa”, murahdin kylmästi. Henkäysvarjo ei vaikuttanut yllättyneeltä.
”Paitsi että leirin ympäri käveleminenkin hengästyttää sinua, etkä pian pääse enää edes ilman apua jaloillesi”, kolli vastasi vakavalla äänellä. En aikonut taipua hänen tahtoonsa.
”Jätä minut vain pois partioista jos haluat, mutta pentutarhalle minä en muuta vielä neljäsosakuuhun”, vastasin pitämällä ääneni tasaisena, vaikka olin suunnattoman ärsyyntynyt. Kolli pudisteli turhautuneena päätään.
”Hyvä on, siirrän sinut syrjään soturin tehtävistä, mutta saat jäädä sotureiden pesään”, kolli taipui vastahakoisesti tahtooni. Nyökkäsin nyt vähän tyytyväisempänä. Oli oikeastaan helpotus, ettei tarvitsisi enää partioida tai saalistaa klaanille tässä kunnossa. Toivoin vain, että kuusi ja puoli kuuta kuluisi nopeasti, jotta pääsisin takaisin elämään minun omaa elämääni. Elämää ilman valittavia ja takertuvia pentuja, ja elämää jossa sain tehdä mitä itse halusin.
Neljäsosakuun kuluttua suostuin siirtymään pentutarhalle, koska en pystynyt nukkumaan öisin. En halunnut olla se kissa, joka piti soturit hereillä vasten heidän tahtoaan. Mitä huomaamattomampi olin valtavan vatsani kanssa, sitä parempi. Mäntyviiksi oli tarjoutunut tekemään minulle vuoteen, mutta en ottanut apua vastaan. Olin tehnyt oman vuoteeni pesän perälle mahdollisimman kauas muista. Oli yö, enkä saanut nukuttua. Pennut liikahtelivat vatsassani saaden minulle epämukavan olon. Pyörin vuoteessani rauhattomasti. Hehkuaskel oli varoitellut kivuista, jotka synnytys toisi mukanaan. Hän myös arveli pentujen syntyvän lähipäivinä, koska tila vatsassani kävi pennuille jo ahtaaksi. Yritin hengittää syvään, mutta olo oli rauhaton. Muut pentutarhan asukkaat nukkuivat sikeästi. Villisielun Mustikkapentukin nukkui emonsa vierellä. Pentu oli syntynyt vain muutama päivä aikaisemmin, eikä luojan kiitos juoksennellut ympäri pentutarhaa. Se olisi tehnyt minusta hermoraunion.
Kuuntelin klaaninvanhimpien tasaista kuorsausta. Aluksi se oli ärsyttänyt, mutta nyt ääni oli jopa rauhoittavaa. Suljin silmäni ja yritin nukahtaa, mutta valtava kipu sai minut räväyttämään silmäni auki. Tukahdutin vinkaisun ja purin hampaitani yhteen. Kipu jatkui hetken ajan, ja oli sitten poissa. Hengitykseni kuitenkin muuttui raskaammaksi, kun seuraava kipuaalto saapui. Suustani pääsi hiljainen äännähdys, joka sai Mäntyviiksen säpsähtämään hereille. Musta naaras nousi salamannopeasti pystyyn. Hän räpytteli hetken ajan silmiään ja tuntui valmistautuvan petoeläimen hyökkäykseen, mutta sitten kuningatar huomasi minut tuskissani omalla vuoteellani. Naaras käveli luokseni.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi kuiskaten. Pudistin päätäni, kun seuraava kipuaalto tuli aikaisemmin kuin olin odottanut. Olin varma, että synnytys oli käynnistynyt. En saanut sanotuksi sitä, mutta Mäntyviiksi tuntui tajuavan sen itsekin.
”Haen Hehkuaskeleen”, naaras sanoi ja lähti ripein askelin ulos pesästä. Pakotin itseni pystyyn. Kivut vaikuttivat koko kehooni ja mieleeni sekoittaen ajatukseni. Vihasin elää tätä hetkeä enemmän kuin mitään. Halusin kuitenkin pysyä rauhallisena. En todellakaan huutaisi ja itkisi kuin mikäkin pentu. Olin soturi, ja kestäisin mitä vain. Seuraava supistus tuli. Se pakotti minut takaisin makuuasentoon. Samalla Hehkuaskel säntäsi pesään Mäntyviiksen edellä. Musta parantajanaaras tuli luokseni. Hän asettui häntäni viereen ja tarkkaili tilannettani. Mieleni teki raivota ja huutaa kaikille, mutta en olisi saanut kuitenkan sanaa suustani, joten hylkäsin sen ajatuksen.
”Ensimmäinen pentu näkyy jo. Nyt tehtäväsi on puskea se ulos. Kun sinua seuraavan kerran sattuu, ponnista oikein kovasti”, Hehkuaskel sanoi raivostuttavan rauhallisella ja lämpimällä äänellä. Päätin kuitenkin totella, koska vaihtoehtoni olivat vähässä.
”Minä käyn herättämässä Henkäysvarjon”, kuulin Mäntyviiksen sanovan, jonka jälkeen kuningatar katosi pääaukiolle. Henkäysvarjo tästä vielä puuttuisi. En missään nimessä olisi halunnut kolli tänne.
Kun kipuaalto tuli, minä ponnistin. Kipu oli kamalin, mitä olin ikinä tuntenut. Se helpotti hetkeksi, mutta jatkui taas. Toistin saman kaavan ties kuinka monta kertaa.
Hetki sitten Henkäysvarjo oli saapunut paikalle, ja Hehkuaskel oli käskenyt hänen nuolla. Hetken olin ihmetellyt käskyä, kunnes kuulin pientä vikinää raidallisen soturin jaloista. Käänsin katseeni kohti märkää myttyä, joka makasi maassa isänsä jalkojen juuressa. Voimani olivat aivan loppu, mutta kehoni ei välittänyt. En tiennyt miten, mutta onnistuin synnyttämään viimeisetkin pennut.
Aamu oli valjennut, ja synnytys oli ohi. Neljä pientä pentua makasi vierelläni ja joi maitoa. Ne painelivat pienillä käpälillään vatsaani tarmokkaasti. Olimme saaneet kolme naaraspentua ja yhden kollin. Yksi pennuista oli erittäin pienikokoinen. Pienimmällä pennulla oli hopeanharmaa turkki, josta saattoi jo erottaa haalean tabbykuvoinnin. Kaksi muuta pentua olivat hieman isompia kuin ainoa valkoturkkinen pentu. Hehkuaskel oli sanonut, että pienimmän pennun täytyi syödä paljon tai se ei selviäisi edes huomiseen. Pentu oli hetken ajan juonut maitoa, mutta se oli väsynyt sisaruksiaan aiemmin.
Pesän sisäänkäynniltä kuului askelia, kun tummanharmaa kolli astui sisään. Jyrkänneloikka suunnisti minun luokseni ja katsoi pentuja. Kolli istui alas ja nyökkäsi tyytyväisenä. Ellen nähnyt väärin, soturin kasvoilla oli silmänräpäyksen ajan hymyntapainen virnistys, mutta se katosi heti pois.
”Oletteko päättäneet pennuille jo nimet?” kolli kysyi matalalla äänellään ilmeettömänä. Pudistin päätäni.
”Henkäysvarjo halusi odottaa pari päivää”, vastasin vähintäänkin yhtä tunteettomalla äänellä kuin isäni. Kolli nyökkäsi.
”Emosi olisi ylpeä sinusta”, Jyrkänneloikan sanat yllättivät minut, ja hän huomasi sen kasvoistani. En ollut koskaan oppinut tuntemaan emoani sen kummemmin. Hän oli kuollut minun ollessani vielä pentu. Jyrkänneloikka puhui Juovasulka-nimisestä kissasta vain harvoin.
”Minun täytyy lähteä partioon. Tulen joku päivä katsomaan pentuja vielä”, kolli totesi, kääntyi ja lähti. Päätin sulkea silmäni ja nukkua, sillä pennut olivat lopettaneet juomisen ja käyneet myös nukkumaan.
Pysyttelin pesässä koko päivän ja sitten vielä toisenkin. Oloni tuntui voimattomalta synnytyksen jäljiltä. Halusin kuitenkin palavasti nousta ylös ja lähteä edes hetkeksi pois pentujen viereltä. Tänään olisi se päivä. Pennuista pienin oli muuttunut hiljaiseksi. Vielä eilen se oli miukunut hurjasti ja juonut maitoa. Tänään pentu oli juonut vähän, mutta nukahtanut vain nopeasti. Hehkuaskel oli huolissaan pennun hyvinvoinnista, mutta minä en osannut olla. Välillä minut valtasi hetkellinen lämmin olo katsoessani pienokaisia, mutta se haihtui nopeasti pois. Vaikka en myöntäisi sitä kenellekään, rukoilin hiljaa Pimeyden Metsältä apua. Pyysin Pimeyden Metsää auttamaan pientä pentua, joka voi huonosti.
”Oletko valmis?” Henkäysvarjo kysyi ja käveli luokseni. Nyökkäsin ja nousin varovasti ylös herättämättä pentuja. Kumppanini kosketti varovasti pentuja vuorotellen ja kehräsi.
”Ne ovat upeita”, kolli huokaisi rakastuneena ja nosti katseensa minuun. Hän hymyili lempeästi, mutta minua ei hymyilyttänyt. Lähdin varovaisin askelin kävelemään kohti pentutarhan uloskäyntiä.
”Käyn pääaukiolla kävelyllä. Hae minut jos nuo heräävät”, totesin viileästi Mäntyviikselle, joka nyökkäsi. Naaras oli luvannut auttaa minua pentujen kanssa niin paljon kuin suinkin pystyi. Se ei minua haitannut. Mitä vähemmän minun pitäisi hoitaa jälkeläisiäni, sen parempi. Astuessani ulos pentutarhasta, tunsin herääväni taas henkiin. Ilma oli huomattavasti viileämpi pääaukiolla. Pesässä ilma oli alkanut tuntumaan tunkkaiselta maidontuoksuineen. Aurinko oli ohittanut huippunsa ja se laski parhaillaan. Pääaukio oli melko rauhallinen. Kävelin heti kohti vesiputousta. Henkäysvarjo käveli perässäni. Join raikasta vettä antaumuksella. Märistä sammalista saatu vesi ei ollut mitenkään erityisen hyvää, ja tämä tuntui olevan koko päivän kohokohta.
”Oletko miettinyt pennuille jo nimiä?” Henkäysvarjo kysyi ja keskeytti juomiseni. Vilkaisin raidallista kollia ja kohautin lapojani.
”En ole. Voimmeko päättää ne vaikka huomenna?” kysyin ja vilkaisin kollia. Henkäysvarjo nyökkäsi.
”Se sopii minulle. Mietin vain, että entä jos se pienin pentu olisi Sumupentu?” kolli kysyi varovaisella äänellä. En vastannut mitään, koska halusin miettiä nimiä vasta huomenna.
”Sopiiko se sinulle?” varapäällikkö kysyi ja sai minut hermostumaan.
”Ihan sama minulle. Sinä saat vaikka päättää kaikkien pentujen nimet. Ei niillä ole minulle mitään merkitystä”, tuhahdin ja hetken päähänpistosta pulahdin lampeen uimaan. Vesi oli viileää, mutta ei suinkaan vielä kylmää. Hetken ajan uiskentelin putouksen ympärillä ja nautin tästä hetkestä. Mäntyviiksen saapuminen paikalle kuitenkin pysäytti minut. Kuningattaren kasvoilla oli huolestunut katse. Huoli valtasi myös Henkäysvarjon, ja ihme kyllä minutkin. Nousin nopeasti ylös lammesta ja ravistelin turkkiani.
”Mikä on?” Henkäysvarjo kysyi. Mäntyviiksi puhkesi itkuun, joka teki tilanteesta hieman kiusallisen.
”Kerro nyt äläkä itke”, tuhahdin ja katsoin naarasta ärsyyntyneenä. Tunsin hännänpääni nykivän. En voinut sietää tuollaista käytöstä. Olisi vain kakistanut asian ulos heti, tuskin se vaati itkemistä.
”Pienin pentu ei hengitä. Naarmunenä on juuri hakemassa Hehkuaskelta paikalle”, pikimusta naaras totesi itkun seasta. Henkäysvarjon reaktio oli omaani huomattavasti voimakkaampi. Kollin kasvoille ilmestyi surunomainen ilme. Kolli lähti kävelemään ripein askelin kohti pentutarhaa, jonne Hehkuaskel juuri saapui. Minä en halunnut mennä paikalle. Olo tuntui kovin tyhjältä. Kurkkuani kuivasi, vaikka olin juuri juonut paljon. Hengitys tuntui raskaalta, ja vatsassa kiersi. Pentu oli kuollut. Eikä se ollut mikä tahansa pentu, vaan minun pieni pentuni. Se oli Sumupentu. Kävellessäni hetken kuluttua pentutarhalle, Hehkuaskel tuli minua vastaan. Parantajan ilme oli pahoitteleva.
”Pienin pentu menehtyi. Hänen sydämensä oli liian heikko pitämään pienokaista hengissä. Olen pahoillani”, sanat jäivät soimaan päähäni. Pentu oli menehtynyt. Nielaisin ja astuin hämärään pesään. Villisielu oli palannut pesään ja makasi vuoteellaan pentunsa vierellä. Henkäysvarjo oli nostanut pienen, hopeanharmaan pennun pois muiden luota. Kolli nuoli sen turkkia onnettoman oloisena ja kuiskasi sanoja sen korvaan, vaikka pentu ei kuulisikaan niitä.
”Se pitää haudata.” Henkäysvarjo nosti katseensa minuun ja oli jo tarttumassa pennun niskasta kiinni, mutta estin häntä:
”Minä teen sen. Minä kannoin tuota pentua vatsassani, joten minä hautaan sen.” Henkäysvarjo oli väittämässä vastaan, mutta sulki suunsa. Ilmeeni oli vakava, enkä suostuisi mihinkään muuhun vaihtoehtoon. Vilkaisin kolmea muuta pentua, jotka yhä nukkuivat sammalvuoteella. Työnsin kumppanini sivuun ja tartuin pentua niskasta kiinni.
”Hyvää matkaa, Sumupentu”, varapäällikkö huokaisi hiljaa ja jäi katsomaan, kun kannoin pennun ulos pesästä. Leirin pääaukiolla kissat tuijottivat minua. Ruusutuike sanoi jotain, mutta en sisäistänyt hänen sanomaansa. Kävelin vain ja välttelin kohtaamasta yhdenkään kissan katsetta. Uloskäynnillä olin vähällä törmätä Pimentovarjoon. Naaras oli sanomassa jotain, mutta tajusi vaieta. Kohtasin ikäiseni soturin harmaansinisen katseen. Hän nyökkäsi vain ja käveli ohitseni. Odotin, että muukin partio oli palannut leiriin ja kiiruhdin sitten piikkihernetunneliin. Hautasin pennun aivan lähelle leiriä, mutta kuitenkin syrjäisään paikkaan, jossa harva kissa kävi. Kaivoin pienen kuopan ja laskin elottoman, aivan liian pienen pennun sinne. Jokin kumma tunteellisuuskohtaus valtasi minut, ja tunsin kyyneleen vierähtävän poskelleni. Painoin kuononi elottoman pennun turkkiin.
”Kaikki hyvin, pikkuinen. Pimeyden Metsä pitää sinusta huolta. Tapaamme taas siellä”, sanat vain tulivat suustani. Normaalisti olisin inhonnut itseäni sanoessani jotain noin typerää, mutta nyt niin ei käynyt. Olin vain hurjan, hurjan surullinen. Miksi juuri minun pentuni oli pitänyt kuolla? Teinkö minä jotakin väärin? Pakotin ajatukset syrjään ja kuovin maa-ainesta pennun ruumiin päälle. Se hautautui mullan alle kokonaan. Painoin käpälälläni maata niin, että se ei lähtisi tuulen mukana pois. En merkinnyt paikkaa mitenkään, koska en tulisi enää ikinä tänne. Sumupentu oli kuollut ja siinä se.
Sadepisarat iskeytyivät yhä märälle turkilleni. Sade voimistui hetkessä kaatosateeksi, ja kiiruhdin leiriin. Hidastin kuitenkin askeleitani, sillä sade tuntui puhdistavalta. Se rauhoitti ja sai minut unohtamaan surun. Sade auttoi minua päästämään irti Sumupennusta. Astuessani pääaukiolle, pääaukiolla olevat kissat tuijottivat minua. Heidän katseensa olivat täynnä sääliä, joka inhotti minua. Onnekseni suuri osa kissoista oli paennut sadetta pesiinsä, joten kukaan ei tullut puhumaan minulle.
”Ihan kamalaa”, kuulin Hiutaleviiksen kuiskaavan veljelleen sotureiden pesän edustalta. Vilkaisin valkeaa naarasta ja tuhahdin. En vaivautunut vastaamaan mitään, vaan palasin takaisin pentutarhalle. Ennen kuin asetuin vuoteelleni, nuolin turkkiani kuivemmaksi. Asetuin viimein pentujeni viereen. Ne miukuivat onnettomina ja vaativat maitoa. Yksitellen kolme pentua löysivät vapaan nisän, ja ne alkoivat juoda tarmokkaasti. Pennuista tulisi takuulla hyviä sotureita, joista Kuolonklaani saisi olla ylpeä.
//Pennut?
// 2120 sanaa
