Susimieli
Kirjoittaja: Aura
Susimieli ilahtui suuresti, kun Salamasielu tarjosi myös tassuaan. Kolli tarttui siihen ja puristi sitä hellästi. Ei liian kovaa, kuten Kylmäliekki oli opettanut. Pienestä eleestä syntynyt ilo lopahti hieman, kun kolli hämmästeli hänen tekojaan.
“Tiedän. Isäni sanoi, että erilaisuus on rikkaus”, Susimieli vastasi mahdollisimman tyynesti, mutta ei peitellyt äänensä värinää ja leukansa väpätystä. Hän ei osannut, mutta hänen isänsä, Kylmäliekki, oli myös opettanut kollin näyttämään tunteitaan. Susimieli oli unohtanut pitävänsä Salamasielun tassusta kiinni ja lopulta lyhyt hiljaisuus oli vaihtunut pitkään, kiusalliseen hiljaisuuteen. Kolli vilkaisi vanhempaa kollia ja tajusi pitävänsä toisen tassusta edelleen kiinni.
“Saisinko tassuni takaisin?” Salamasielu kysyi huvittuneena ja kolli nyökkäsi. Hän oli jo päättänyt päästää siitä irti, mutta käsky ei löytänyt tietään hänen lihaksiinsa. Lopulta hän irrotti otteensa ja vetäisi oman käpälänsä äkkiä takaisin. Susimieli tapitti Salamasielun eleitä ja yritti lukea toista. Turhaan, Susimielellä ei ollut mitään hajua mitä soturin päässä mahtoi liikkua. Susimieli ajatteli, että jos hän kopioisi kollin eleitä, hän olisi kuten Salamasielu. Susimieli kallisti päätään, mutta suoristi sen sitten heti. Liian jyrkästi. Susimieli ei ollut täysin varma oliko hänen päänsä kallistus ystävällinen ele vai suora merkki epävarmuudesta. Susimieli muisteli Kylmäliekin kertoneen, että liika jäljittely voisi kieliä epävarmuudesta. Susimieli ei kuitenkaan ollut varma missä se raja meni ja oliko hän juuri rajalla, kaukana siitä vai ylittänyt sen jo aikoja sitten.
“Minä… tarkoitan että”, Susimieli soperteli ja nielaisi. Hänen kielensä tuntui liian suurelta suuhun ja sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun. Kolli ei ollut lainkaan varma miten hän saisi ilmaistua itseään. “Olen huono näissä, todella huono.” Susimieli jätti lauseensa avoimeksi, koska hän ei itsekään ollut varma mitä hän tarkoitti.
“Siis.. Huono missä?”
Susimielen katse harhaili hetken Salamasielun olan yli, sitten maahan ja lopulta takaisin valkean kollin silmiin.
“Minä en aina tiedä, mitä minun pitäisi sanoa”, kolli naukaisi hiljaisella äänellä.
“Tai milloin.” Pieni, hermostunut nykäys kulki hänen korvasta toiseen.
//Salami? 😮
