Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Ruskatassun kohtaamisesta oli kulunut neljäsosakuu.
Sulkavirta hiipi ulos sotureiden pesästä varoen, ettei herättänyt nukkuvia sotureita. Naaras käveli kylmän aukion poikki piikkihernetunnelin liepeille, jossa hänen veljensä istui vartiossa. Sähkötuhon sinivihreä katse siirtyi nopeasti harmaanruskeaan soturittareen.
”Hei”, Sähkötuho tervehti itselleen tyypillisellä, matalalla murahduksella.
”Onko mitään erityistä tapahtunut?” Sulkavirta yritti kysellä ohimennen kuulumisia, jottei hän vaikuttaisi niin oudolta. Sähkötuho taisi nähdä esityksen läpi heti. Kolli kohotti kulmiaan.
”Mitä sinä aiot?” hän kysyi suoraan. Sulkavirta irvisti.
”Lähden käymään leirin ulkopuolella. Olen kunnossa, eikä minusta tarvitse huolehtia. Palaan kyllä”, raidallinen naaras sanoi. Sähkötuho katsoi ilmeettömänä sisartaan. Sulkavirta tiesi, että veli osasi lukea naarasta, ja tiesi ettei kyse ollut pelkästä yöllisestä kävelystä.
”Minne olet lähdössä? Kenen kanssa?” Sähkötuho kysyi, mutta Sulkavirta pudisti päätään.
”Palaan kyllä. Kerron sitten sinulle ihan kaiken. Anna minun nyt vain mennä, ole kiltti”, Sulkavirta sanoi ja katsoi anoen veljeään. Sähkötuho näytti harkitsevan asiaa hetken.
”Kai sinä tiedät, että hankit itsellesi vain ongelmia?” veli kysyi tiukasti, mutta äänensävy välitti huolen. Sulkavirrasta tuntui pahalta, että Sähkötuho joutui olemaan huolissaan hänestä.
”Kyllä minä selviän. Palaan ihan pian. Nyt minun täytyy kuitenkin mennä. Nähdään, Sähkötuho!” Sulkavirta hihkaisi ja käänsi veljelleen selkänsä ennen kuin astui piikkihernetunneliin. Hän ei antanut Sähkötuholle mahdollisuutta sanoa enempää.
Matka eteläiselle rajalle sujui nopeasti. Sulkavirran olo oli kevyt, aivan kuin hän olisi liitänyt valkean hangen yllä.
Rajan kupeessa Sulkavirta erotti tutun hahmon. Ruskatassun oranssi turkki pomppasi esiin hangesta, eikä sitä voinut olla huomaamatta. Kolli tervehti kuolonklaanilaista nyökkäämällä.
”No, oletko valmis?” Sulkavirta kysyi innoissaan. Ruskatassu nyökkäsi, ja kaksikko astui rajojen yli. Sulkavirta kääntyi ja katsoi taakseen. Lumisade oli alkanut. Se olisi hänen onnensa, sillä nyt klaani ei voisi lähteä seuraamaan heidän jälkiään. Sulkavirta katsoi hymyillen Ruskatassua.
”Näytä tietä”, kuolonklaanilainen sanoi, ja Ruskatassu lähti kulkemaan kohti edessäpäin häämöttävää metsää. Sulkavirran sydän pamppaili, kun hän käveli kauemmas ja kauemmas Kuolonklaanin rajasta. Hän tunsi olonsa vapaaksi ollessaan ensi kertaa klaanien rajojen ulkopuolella. Hän ei halunnut luopua siitä tunteesta koskaan.
”Mitä sinä tiedät vanhasta kodistasi?” Sulkavirta kysyi rikkoen kaksikon ylle laskeutuneen hiljaisuuden.
”Se on joen varrella oleva kivikasa. Ympärillä on paljon metsää, mutta muuta en tiedä. Jossain täälläpäin sen pitäisi olla, kuulemma parin päivän matkan takana”, Ruskatassu kertoi. Oppilaan äänestä paistoi jännittyneisyys. Pelkäsiköhän Ruskatassu Sulkavirtaa?
”Minusta on mukavaa, kun pääsin lähtemään kanssasi”, Sulkavirta totesi rauhallisella äänellä, muttei vilkaissut puhuessaan Ruskatassua. Naaras katseli ympärilleen ja painoi mieleensä reitin, jota pitkin he kulkivat. Kaksikon täytyisi löytää takaisin kotiin, kun he löytäisivät Ruskatassun vanhan kodin.
”No, olit ainoa joka edes tuntui harkitsevan sitä”, Ruskatassu myönsi.
”Tunsitko sinä minun veljeni?” oranssi kolli vaihtoi nopeasti puheenaihetta. Yllättynyt Sulkavirta käänsi katseensa kolliin.
”Tunsin. Hän oli minun ikäiseni, joten kasvoimme yhdessä. Hän viihtyi aika paljon omissa oloissaan, mutta kyllä me vietimme pentuina paljon aikaa yhdessä”, Sulkavirta muisteli pentuaikojaan. Monessa tilanteessa Mustikkakuono oli tuntunut heidän joukossaan ylimääräiseltä.
”Entä emoni? Tunsitko sinä hänet?” Ruskatassu esitti uuden kysymyksen, johon Sulkavirta oli tosin jo varautunut.
”En kovinkaan hyvin. Hän ei kamalasti jutellut tai viettänyt aikaa kanssamme”, soturi kertoi. Häntä inhotti ajatus Villisielusta. Minkälainen kissa voisi noin vain hylätä toisen pennuistaan tuntemattomille? Ajatus puistatti Sulkavirtaa.
Matka jatkui kaikessa hiljaisuudessa. Kummatkin vain katselivat ympärilleen mahdollisten vaarojen varalta. Sulkavirta olisi halunnut jutella, muttei hän keksinyt mitään. Siitä huolimatta hänellä oli hyvä olla. Sulkavirta oli päässyt kauan janoamalleen seikkailulle, ja vieläpä Ruskatassun kanssa! Hän toivoi, ettei matka päättyisi koskaan.
// 536 sanaa
