Villipentu
Kirjoittaja: Tipu
Kolli toisti kysymykseni, jopa nauraen, asia kuitenkin tuntui siltä että kolli mietti sitä tosissaan. Kolli kiersi minut ympäri, tarkkaillen kehoani. Kuitenkaan en saanut suoraa vastausta kysymykseeni, joka ei tyydyttänyt minua sitten lainkaan. Kohautin hänelle kulmaani, kyseenalaistin koko asian. Uskoin kuitenkin että kollilla oli jokin hyvää tarkoittava syy siinä takana, jokin muukin kuin pelkkä huvikseen nyt koulutan tätä pentua. Ehkä kolli halusi minusta oppilaan? Tuskin nyt sentään, mutta jotain sen tapaista tuntui tosiaan olevan ilmassa, eikä pelkkää hauskanpitoa.
”Vai niin”, päätin lopulta suoda kollille huvittuneet sanani, olihan tilanne sentään jokseenkin mukava, sekä hauska, joltain kannalta. En oikeastaan tajunnut pitävän iloani sisälläni, jokin kollissa sai vaan minut tuntemaan, niin turvaa, sekä haluamaan kikattamaan kuin pieni pentu. Mutta hän lähinnä sai nyt minut hyvälle tuulelle. Epäröin hetken, kunnes vastasin kieltävästi kollille. Olin kyllä nähnyt monen vaanivan. Olin muuten saanut nyt puhuttua hyvin. Kolli virnuili minulle, en oikein tajunnut oliko se hymy, vai pilkan teon ele. Kunnes kolli pudottautui alas hyvinkin nopeasti. Siinä olivat ne refleksit.
”M-mitä sinä t-teet?”, kysyin hämilläni, pelkäsin että tässä oli se missä kaikki menisi päin honkia ja kolli nauraisi minulle, mutta se näkyi kai vain hämmennyksenä kasvoillani. En olisi uskonut että kukaan olisi osannut tehdä sen niin nopeasti. Kolli selitteli liikettään, kysellen minulta lisää, tällä kertaa en vastannut, kun pudottauduin matalaksi vaanimaan. tein parhaani korjatakseni asennon nopean silmäyksen perusteella mitä tuo toinen oli tehnyt. Karhumyrsky alkoi keskittymään siihen mitä tein, sekä mitä tein siinä väärin. Nostin häntääni käskystä, asetin jalkani kauemmaksi toisitaan, lähtien kävelemään, se ei tuntunut kaamean luonnolliselta, mutta kai siihenkin tottusi? Hyppäsin vähän matkan päässä olevan kävyn päälle, mutta se osui juuri polkuanturoiden alle, nuo ei niin terävät kohdat sattuivat kuitenkin, vaikka olin tietoisesti tehnyt liikkeen, suuni tärisi, tiesin mokanneeni, sekä että sattui. Lopulta päästin pari kyyneltä, pyyhkien ne tassullani pois, en saisi, en muiden edessä. Katsoin sitten karhuun.
“No? Mite- n meni?”, katsoin kysyvästi kolliin, haluaisin parhaani oppia kaiken täydellisesti, olla paras soturi, eikä sillä olisi väliä mitä se maksaisi. Kolli alkoi kertomaan jotain, minä kuuliaasti kuuntelin toisen selitystä.
“Onko si- sinulla per- hettä tai sukua?”, kyselin toiselta, hän oli kerrankin kiinnostunut, kysellen uteliaisuudestaan. Halusin tietää miten sukujuuret haarautuisivat klaanissaan jossa hänkin eli. Kollilla saattaisi olla jopa sisaruksia täällä, enkä minä tietäisi asiasta mitään! Noh, ehkä kolli suostuisi kertomaan perheestään minulle, tai jopa jotain enemmän. Kysyisim seuraavaksi saman varmastikkin Lauhatassulta, kun taas näkisi kollin jossakin tuon oranssi valko kirjavan kollin, uskottavasti minä näkisin tuon jossain varmasti.
//400 sanaa
//Karhu?
