Untuvatassu
Kirjoittaja: Sirius
Kävelin Lehtituulen perässä. Hän oli käskenyt minut harjoituksiin. ’Kuulemma taisteluharjoitukset, ja heti sen jälkeen metsästystä.’ mietin hieman happamasti. Olisin halunnut nukkua pidempään, enkä lähteä heti aamun sarastettua matkaan! Pieni haikeus kuitenkin riipaisi sydäntäni, kun muistin, että aina eloisa ja hauska veljeni Katajatassu ei ollut enää paikalla. ’Mitäköhän hänelle on käynyt? Löysikö hän isän ja Salamanterin, vai asuuko hän erakkona jossain? Entä jos…hän on nykyisin kotikisu?’ mietin pelokkaana. Olisiko hän alentunut kotikisuksi? Vaikka, jos oli klaanien silmissä vihollinen ja nuori, ei kai siinä mitään muitakaan vaihtoehtoja ollut. ’Hän on luopio klaanin mielestä. Miten he kehtaavat? Ihan itsehän he aiheuttivat Katajatassun lähdön.’ mietin vihaisesti. Katajatassulle soturilaki oli tuskin hiiren vertaa tärkeämpi. Pahinta oli, että emo kulki kuin sumussa. Ihan kuin hänen ympärilleen olisi laskeutunut sankka sumupilvi. Hän oli aina lannistuneen näköinen. Oli turha edes muistuttaa Katajatassusta, sillä se sai emon suuttumaan. Havahduin Lehtituulen hännän huiskaukseen. ”Untuvatassu! Kuunteletko sinä?” hän tiukkasi lievästi ärtyneenä. Nyökkäsin äkkiä. ”Anteeksi, mitä olitkaan sanomassa?” kysyin mahdollisimman ystävällisesti. Päätin kuunnella nyt erityisen tarkasti. Lehtituuli tuhahti. ”Oppilaat. Eli siis, me menemme harjoituskuopalle. Sinne tulevat myös Neilikkatassu ja Pikiturkki.” hän selitti. Nyökkäsin. Oli kiva tavata Neilikkatassu. Musta naaras näytti olevan suosittu. ’Kaikki kollit tuijottavat häntä. Eipä ihme, hän on kaunis, puhdasverinen ja tulee hyvästä suvusta.’ tuumasin. Itse en ollut mitään niistä, ehkä kaunis. Neilikkatassulla oli puhdasverisyydestään huolimatta ystävällinen ja hyvä käytös. Hän ei kerskunut liikaa puhdasverisyydestä. Tassutin harjoituskuopalle Lehtituulen perässä. Neilikkatassu oli siellä jo. Lehtituuli meni puhumaan Pikiturkin kanssa, eli minulla ja hänellä olisi aikaa tutustua. Kävelin varovaisesti mustan naaraan luo. Tässä minulla oli tilaisuus saada ystävä! ”Hei, oletko sinä Neilikkatassu?” aloitin. Neilikkatassu nyökkäsi. ”Joo, olen. Sinä olet kai Untuvatassu. Hauska tavata!” hän sanoi kohteliaasti. ”Olen Untuvatassu. Onko tämä sinun…ensimmäinen kertasi oikeissa taisteluharjoituksissa?” kysyin. Teki noloa myöntää, että tämä oli minun ensimmäinen kertani. ”On! Jännittää hieman. Mitäköhän teemme tänään?” hän puhui innokkaasti. Helpotuin. Neilikkatassu vaikutti sellaiselta kissalta, että vaikka hän oli puhdasverinen ja kaikkea, hän oli samanlainen kuin minä. Hetken päästä Pikiturkki asteli luoksemme. ”Neilikkatassu! Tule tänne!” hän komensi. ”Ja Untuvatassu tänne.” Lehtituuli käski. He käskivät meidät eri puolille kuoppaa. Järkyityin hieman. ’En kai joudu sentään taistelemaan häntä vastaan?’ mietin kauhuissani. Lehtituuli heilautti häntäänsä. ”Tämä on ensimmäinen kertanne taisteluharjoituksissa. Joten, päätimme yhdessä, että saisitte kokeilla mitä taistelu on, ennen kuin käymme liikkeitä läpi.” hän neuvoi. Minua pelotti. Mitä se tarkoitti, että meidän pitäisi kokeilla mitä taistelu on? Pitikö meidän siis tapella? ”Emme käytä kynsiä tänään, älkää huoliko. Aloittakaa!” Pikiturkki ulvahti aloituskäskyn. Hetken aikaa kiersimme vain toisiamme. Yhtäkkiä huomasin Neilikkatassun muotoilevan jotain suullaan. ’Hän sanoo…että anteeksi jos hyökkään.’ tajusin. Musta oppilas syöksyi minua päin. Ennen kun ehdin edes huomata, hän oli tönäissyt minut kumoon. Tunsin pienen painon iskeytyvän niskaani. ”Äh!” ähkäisin ja yritin nousta pystyyn. Neilikkatassu roikkui minussa kuitenkin kiivaasti. Yhtäkkiä kompastuin ja kaaduin maahan. Neilikkatassu huudahti ja laski käpälänsä päälleni. ’Olenpa kömpelys!’ ajattelin turhautuneena. Miksen voinut olla hyvä taistelija? Kuulin kuinka Pikiturkki käski Neilikkatassua päästämään irti. Ote hellitti rinnastani ja pääsin nousemaan ylös. Turkkini oli aivan hiekassa. Nuolin tassuani. ”Anteeksi…” Neilikkatassu kuiskasi korvaani nolona. Hämmästyin oppilaan kohteliaisuudesta. Hän oli itse ollut loistava taistelija, ja pyysi minulta vielä anteeksi taitojaan! ”Ei todellakaan ollut sinun vikasi! Olet hyvä taistelija, Neilikkatassu.” nau’uin hänelle. Pikiturkki katseli oppilastaan ylpeänä. Tunsin pienen kateuden pistoksen. Miksei Lehtituuli koskaan katsonut minua niin? ”Suorastaan loistavaa taistelua, Neilikkatassu!” hän kehui silmät ylpeyttä tuikkien. Neilikkatassu suorastaan säteili. En uskaltanut edes vilkaista Lehtituuleen, sillä tiesin että hän olisi vihainen tai vähintäänkin ärtynyt. Tuijottelin käpäliini. ”Kehittymistä on vielä.” Lehtituuli sanoi hieman happamasti. Kun kohdistin katseeni häneen, hän loi minuun terävän silmäyksen. ’Minkä minä sille voin, etten osaa taistella?’ mietin harmistuneena. Pian Pikiturkki opetti meille hyökkäystä. ”Häntä alas, pää alas. Sitten hiipikää Lehtituulen luokse. Ei, ei noin alhaalle sentään, Untuvatassu.” hän sanoi. Nostin häntääni hieman ylemmäs. Hiivimme hitaasti Lehtituulta kohti. Hän oli kääntynyt toisin päin. Mieleeni muistuivat ne kerrat, joilla olimme vain kokeilleet taistelua. Tämä oli oikeaa puolustautumista! ”Hei, hyökätään! Hän on kääntynyt toiseen suuntaan, joten hän ei näe meitä.” Neilikkatassu ehdotti. Maistelin tuulta. Se puhalsi voimakkaasti meitä päin. ”Ei onnistu. Hän haistaa meidät.” huomasin. Neilikkatassu maisteli itsekin ilmaa ja laski päänsä harmistuneena. ”Totta.” hän sanoi. Keksimme, että voisimme saartaa hänet kahdelta puolelta. Minä menisin vasemmalle. Tassutin pensaikon sekaan. ’Onneksi tässä on vielä vähän lunta!’ innostuin kun huomasin, että voisin sulautua helpommin. Neilikkatassu nosti häntänsä pystyyn. Säpsähdin, mutta tajusin sen olevan merkki. Loikkasin pensaikon seasta Lehtituulen kimppuun. Mestarini hämmästyi kun lennähdin hänen selkäänsä. Pian Neilikkatassukin juoksi Lehtituulen ympärillä. ”Hyvä, hyvä Neilikkatassu!” kiljahdin. Pian huomasin, kuinka Lehtituuli hoiperteli ja lysähti sitten maahan. Päästin irti hänestä. Neilikkatassu huohotti. ”Me voitimme!” läähätin. Lehtituuli nousi pystyyn turkkiaan ravistellen. ”He taisivat piestä sinut kunnolla.” Pikiturkki virnuili. ”Totisesti!” Lehtituuli sanoi. Yhtäkkiä mestarini katse kohdistui minuun. Nielaisin. Oliko hän vihainen? ”Kumman idea tämä oli?” hän kysyi. Olin juuri sanomassa, että kummankin, mutta Neilikkatassu ehti ensin. ”Untuvatassun. Hän keksi koko idean.” hän naukui ihailevasti. Olin aivan ällikällä lyöty. ’Ei se ollut minun ideani!’ ajattelin mielessäni. Neilikkatassu oli ihana, luotettava, kiltti ja valehteli Lehtituulelle minusta. Lehtituuli ei näyttänyt yllättyvän. Omaksi yllätyksekseni huomasin Lehtituulen väläyttävän minulle ylpeän katseen. Punastuin heti. Vilkaisin Neilikkatassuun syvästi kiitollisena. Hän hymyili ja huiskautti häntäänsä. Minusta tuntui siltä, että olin vihdoin löytänyt itselleni ystävän. Kun lähdimme harjoituskuopalta, oli pimeä jo laskeutunut taivaalle. ”Emme pidä metsästystä enää tänään, ellei teitä huvita lähteä kuutamometsästykselle.” Lehtituuli sanoi. Pyörittelin päätäni. ”Ei totisesti!” Pikiturkki naurahti. Haukottelin. Minua väsytti kovasti. Laahustin oppilaiden pesään Neilikkatassu perässäni. ”Olit tosi ystävällinen kertoessasi että se oli minun ideani.” kiitin. ”Eipä kestä. Tuota…minulla ei ole oikein ystäviä. Haluaisitko sinä olla minun ystäväni?” hän kysyi toiveikkaasti. ’Oikeastiko hän kysyy tuota?’ mietin. Tiesin kuitenkin emon sanat: aina piti tarttua tilaisuuteen. Nyökkäsin. ”No tietysti!” kehräsin.
