Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Jääviillon uni oli katkennut, kun aamupartioon lähteneet soturit eivät olleet osanneet herätä hiljaa. Vaalean punaruskea soturi oli itselleen ominaiseen tapaan äksyillyt hänet herättäneille Pikiturkille ja Keltapilkkeelle, muttei kumpikaan sotureista tuntunut ottavan heränneen soturin valitusta tosissaan.
Ärsytys oli ollut niin suuri, ettei Jääviilto saanut enää millään unen päästä kiinni. Hän pyöriskeli sammalvuoteellaan turhautuneena, koska ei halunnut lähteä pesän lämmöstä pakkasilmaan.
Soturi pyöritteli päässään viime päivien tapahtumia. Noin neljäsosakuu sitten Punatähti oli sairastunut viheryskään, eikä mennyt kauaakaan, kun sairastuneita tuli lisää. Jokimieli, Raparperipistos, Kettutassu ja Luminenä olivat siirtyneet kukin vuorollaan parantajan pesälle sairastamaan. Kuolemilta ei oltu vältytty, sillä itse klaanin parantajaoppilas, Tiputassu oli menettänyt arvottoman henkensä viheryskän seurauksena. Kun ruumis oli raahattu keskelle leirin pääaukiota, Jääviilto oli kiertänyt sen kaukaa. Kilpikonnakuvioinen kolli oli Jääviillon mielestä aina ollut parantajaksi aivan liian koppava, joten kolli ei ollut lainkaan harmissaan kissan kuolemasta.
Punatähti sen sijaan oli päästetty jo pois sairastuvalta. Hän oli vakuutellut puhuessaan klaanille, ettei ollut enää sairas. Sotureiden kesken kiersi huhuja siitä, että päällikkö olisi menettänyt yhden hengistään, ja siksi oli toipunut niin nopeasti.
Oli miten oli, Jääviilto syytti kaikesta Eloklaania. Kapisia kotikisuja, klaanipettureita ja erakoita täynnä oleva klaani oli takuuvarmasti suunnitellut tämän kaiken. He halusivat heikentää Kuolonklaania johdattelemalla klaanipäällikön leiriinsä, jossa jylläsi viheryskä. Jääviilto olisi halunnut kertoa ajatuksistaan Henkäysvarjolle, mutta hän oli katsonut parhaaksi pysyä kaukana varapäälliköstä hetken aikaa, sillä myös tämä oli käynyt Eloklaanin leirissä Punatähden kanssa. Kun aika olisi oikea, Jääviilto ottaisi asian puheeksi varapäällikön kanssa.
Juuri kun lämpimät ajatukset olivat tuudittamassa Jääviillon uneen, ääni pesän ulkopuolelta repi hänet takaisin sotureiden pesään. Soturi puri hampaansa yhteen ja nousi seisomaan, piiskaten hännällään ilmaa. Kuka ikinä hänen alkavaa untaan oli häirinnyt, sai luvan maksaa teoistaan.
Vaikka pesä oli edelleen täynnä nukkuvia sotureita, Jääviilto ei edes yrittänyt kulkea hiljaa. Hän talloi muiden vuoteita armottomasti ja suuntasi pesän uloskäynnille. Kärttyinen soturi astui ulos pesästä. Aurinko oli noussut, ja sen ensisäteet heijastuivat valkeaan hankeen, saaden sen näyttämään entistäkin kirkkaammalta. Jääviilto siristeli väsyneitä silmiään ja silmäili pesän ympäristöä, yrittäen löytää syyllisen. Syyllinen löytyi nopeasti kaatuneen kuusen viereltä. Pieni, valkomusta karvamytty touhusi omiaan lumessa varsin keskittyneen oloisena. Jääviilto liikkui empimättä lähemmäs pentua. Pakkaslumi narisi hänen käpäliensä alla, ja pentu kuuli hänet. Naaras käännähti ympäri ja kohtasi ensin vain Jääviillon jalat, ennen kuin nosti taivaansinisen katseensa itseään huomattavasti suurempaan soturiin. Jääviillon kasvoilla oli nyrpeä ilme, pentu oli hänen silmissään alinta kastia koko klaanissa.
”Mitä sinä luulet tekeväsi?” punaruskea kolli kysyi päästäen kurkustaan hiljaista, matalaa murinaa.
//Orvokki?
// 397 sanaa
