Pyräkkäpiru
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Ja minä olen varma, että sinä kerrot tästä hänelle mielelläsi”, jupisin puoliääneen Tuhkajuovan saarnalle, enkä sen jälkeen sanonut enää sanaakaan. Olin tainnut todella käydä vanhemman soturin hermoille – hyvä niin. Hän epäilemättä lavertelisi tapahtuneesta rakkaalle päällikölleen sekä tietysti myös omalle emolleni, sillä olihan naaras klaanin varapäällikkö että myös Tuhkajuovan ystävä.
Tai ainakin oletin heidän olevan ystäviä, he nimittäin toisinaan oleilivat toistensa seurassa ja näyttivät käyvän jonkinlaista sananvaihtoa, minkä olisi voinut laskea keskusteluksi. Oikeastaan minua ei edes kiinnostanut, olivatko he ystäviä, joten en ymmärtänyt, miksi takerruin moiseen yksityiskohtaan. Pointtini oli, että Tuhkajuova ja Pimentovarjo kuuluivat molemmat samaan pataan Henkäystähden kanssa, ja se teki heistä molemmista silmissäni niljakkaita klaanipettureita.
Onneksi vartiovuoro tuli viimein loppuunsa ja pääsimme palaamaan takaisin leiriin. Leirissä en välittänyt seurata, oliko Tuhkajuova menossa suorinta tietä kumppaninsa puheille, vaan huomioni kiinnitti leirin laidalla tapahtuva näytös, jossa päärooleissa olivat Kaamoskukka ja tämän kumppani Hämärähalla. Vähän matkan päässä heistä istuskeli veljeni uusi oppilas, Hilleritassu, joka odotti mestariaan kuuliaisesti. Nuori kolli oli juuri sellainen tahdoton mielistelijä, jollaisista Kaamoskukka piti.
Katselin etäämmältä, kun Kaamoskukka kuiskutti Hämärähallan korvaan jotakin ja pyyhkäisi hännällään tämän turkista roikkuvat sammalenriekaleet. Hämärähalla oli painanut päänsä alas ja hän nyökytteli myöntelevästi kollin puhuessa. Sitten Kaamoskukka vetäytyi kauemmaksi kumppanistaan, kutsui hännänheilautuksellaan Hilleritassun mukaansa ja lähti leirin sisäänkäynnille. Siristin silmiäni hänen kulkiessaan ohitseni. Henkäystähti oli antanut sodan jälkeen veljelleni samat oikeudet kuin puhdasverisille sotureille, joten oli sanomattakin selvää, että Kaamoskukka pelasi myös päällikön pussiin. Niin veljeni kaltaista.
Tassuttelin Hämärähallan luo Kaamoskukan kadottua näköpiiristä. Naaras säpsähti ensin nähdessään varjoni, kenties luullen Kaamoskukan tulleen takaisin, mutta rauhoittui kohottaessaan katseensa ja nähdessään minut. Hymyilin hänelle lämpimästi ja istuuduin häntä vastapäätä. Oli hassua, miten elämä kuljetti meitä: aluksi olin ollut korviani myöten pihkassa Hämärähallaan, sitten hänestä oli tullut Kaamoskukan kumppani ja olin joutunut tukahduttamaan tunteeni ja meidän suhteemme oli jäänyt ystävyyden tasolle. Sen jälkeen olin ihastunut Lumikkoviikseen, mutta naaras oli saanut surmansa sodassa, minkä seurauksena olin päätynyt lähentymään uudelleen Hämärähallan kanssa, tosin ei niinkään romanttisessa mielessä. Tätä nykyä naaras oli yksi ainoista ystävistäni, ja olin hänelle ikuisesti kiitollinen siitä, miten hän oli tukenut minua Lumikkoviiksen menetyksen jälkeen.
”Hei, miten menee?” kysäisin häneltä lempeästi.
Hämärähallan kasvoilla kareili heikko hymy. ”Ihan hyvin. Tosin toisinaan kadun sitä, että minulla on kumppani”, hän huokaisi haikean oloisena. Höristin korviani ja odotin hänen selittävän, mitä oikein tarkoitti. ”En saa jutella vapaasti muille kissoille tai tehdä mitä haluan… Älä käsitä väärin, Kaamoskukka on paras kumppani, jota kissa voi toivoa, joten pyydän, älä sano hänelle, että sanoin näin.” Naaraan sinisissä silmissä häivähti paniikki. Se ei ollut ollenkaan tyypillistä Hämärähallalle, johon minä olin alkujaan tutustunut. Soturi oli muuttunut paljon ryhdyttyään Kaamoskukan kumppaniksi. Aivan kuin kaikki itsevarmuus olisi puristettu hänestä tyhjiin.
”Älä huoli, en tietenkään sano!” vakuutin naaraalle ja kosketin hänen lapaansa hännälläni lohduttavasti. Naaras värähti hieman kosketuksestani, mutta rentoutui pian.
Synkät ajatukset hiipivät mieleeni, kun ajattelin veljeäni ja hänen vahvasti dominoivalta vaikuttavaa suhdettaan Hämärähallaan. Oli selvää, että kaksikon välinen suhde oli kaikkea muuta kuin tasapuolinen ja terve, ja pelkäsin, että ajan mittaan se vielä musertaisi Hämärähallan kokonaan.
