Hiljaisuustassu
Kirjoittaja: Käärmis
Taisteluharjoitukset sujuivat Hiljaisuustassun mielestä hyvin. Hän tykkäsi kovasti viettää aikaa Kamomillatassun kanssa, vaikka ne olivatkin vain harjoitukset eikä mitään muuta. Kolli oli iloinen kaikesta, mitä ikinä he tekivätkään harjoituksissa.
Hiljaisuustassu hymyili ja kuuli Kylmäliekin naukuvan, että oli aika palata takaisin leiriin. Kolli oli ehkä hieman harmissaan, koska olisi halunnut vielä jatkaa hetken, mutta totteli käskyä ja meni Lehtituulen vierelle valmiina lähtöön.
Hiljaisuustassu meni Kamomillatassun vierelle, kun he lähtivät jo kulkemaan kohti leiriä. Kolli hymyili pesätoverilleen lämpimästi ja heilautti häntäänsä leppoisasti.
“Olit mainio vastus”, valkoruskea kolli kehui ystäväänsä.
“Sinäkin taistelit hyvin. Toivottavasti pääsisimme harjoittelemaan yhdessä useamminkin”, Kamomillatassu vastasi. Hänen lämmin katseensa sai Hiljaisuustassun hyvin iloiseksi. Hänestä tuntui, että naaras saattoi sittenkin pitää hänestä.
“Niin. toivottavasti. Haluan kyllä nyt lepäämään. Olen aivan poikki ja tuntuu, että silmäni eivät meinaa enää pysyä auki”, Hiljaisuustassu naurahti. Kamomillatassu hymyili ja kehräsi.
“Joo. Minäkin haluan toki jo nukkumaan, mutta minulla oli hauskaa. Olet todella taitava jo.”
“Kiitos. Haluaisitko vaikka joskus käydä saalistamassa kanssani? Voisimme pyytää samaan saalistuspartioon”, kolli ehdotti.
“Se olisi mukavaa, mutta pitää katsoa, milloin kerkeän”, Kamomillatassu vastasi. Hiljaisuustassu nyökkäsi. Hän huomasi heidän olevan jo melkein leirissä. Matka ei näet ollut kamalan pitkä, tai se ei ainakaan tuntunut pitkältä.
Leirissä Hiljaisuustassu tassutteli oppilaiden pesälle ja saattoi kuulla Kamomillatassun edelleen kulkevan perässään. Hän tunsi pienen lämmön aallon kulkevan ylitseen, kun hän ajatteli miten sai olla naaraan kanssa, mutta hän pudisti sen pois päältään. Kuten Tulisielu oli aikaisemmin sanonut, hän ei nähnyt kollia siinä valossa. Hänen täytyi nyt vain antaa olla. Ei ollut reilua hänelle tai Kamomillatassulle, että hän ajatteli koko ajan heidän tulevaisuutta yhteen.
Hiljaisuustassu tunkeutui sisään pesään ja yritti ajaa Kamomillatassun ulos ajatuksistaan. Hän yritti sulkea naaraan koko olemuksen ulos mielestään ja saada hetkellisen rauhan ulkona jatkuvasta ajatuksesta siitä, että Kamomillatassu oli niin lähellä ja miten tämä oli viettänyt hänen kanssaan aikaa.
Hiljaisuustassu laski päänsä ja laittoi toisen etutassunsa naamansa eteen. Hän sulki silmänsä ja rentoutui. Hän antoi itsensä unen maailmoihin ja katosi myös pian kauas unen syövereihin.
Hiljaisuustassu kulki hiljaa läpi metsän. Hän ei tiennyt missä hän oli eikä muistanut mitä hän oli tekemässä. Kolli yritti tunnistaa metsää ja löytää joitain tuttuja maamerkkejä, mutta hän ei vain tunnistanut mitään. Kaikki hajut ja kaikki pienetkin maamerkit olivat hänelle täysin tuntemattomia.
“Missä ihmeessä minä oikein olen?” Hiljaisuustassu mutisi ja askelsi eteenpäin epävarmana. Hän tiesi, että hänen olisi kannattanut ennemmin jäädä paikalleen, mutta hän ei halunnut jäädä sinnekään.
“Onko täällä joku!” Hiljaisuustassu huhuili. Hän alkoi hermostua hieman. Kolli ei tiennyt lainkaan missä oli, ketään ei vaikuttanut olevan lähistöllä ja metsässä oli kuolemanhiljaista. Hiljaisuustassu tunsi karvojensa nousevan pystyyn ja hän alkoi vilkuilla jatkuvasti ympärilleen vainoharhaisesti. Pian hän huomasi suuren kiven kaukana edessään metsässä. Kolli tunsi pientä helpotusta ja ajatteli, että voisi kiivetä sen päälle ja katsoa sieltä, jos löytäisi tien takaisin kotiin.
Hiljaisuustassun päästyä sen juurelle hän tajusi, että se ei ollut mikään kivi. Hän oli jonkin vuoren juurella. Hän tunsi pienen järkytyksen, mutta into sysäsi pelon ja järkytyksen tunteen tieltään. Se olisi kollille suuri seikkailu, ja kun hän viimein löytäisi takaisin kotiin, hänellä olisi kiinnostava tarina kerrottavanaan. Kolli siis laski tassunsa vuoren pinnalle, silitti sitä hellästi tassullaan ja etsi itselleen askelmia, joilla kulkea ylös.
Hiljaisuustassu nosti itsensä pienelle tasanteelle vuorella. Hän tunsi itsensä rätti väsyneeksi. Vuoren kiipeäminen ei ollutkaan yhtä helppoa, mitä kolli oli aluksi luullut. Hänen tassuihinsa sattui, hän oli hengästynyt ja hänellä alkoi olla kuvottavan oloinen nälkä. Kolli jäi siis makaamaan maahan ja toivoi, että mikään ei hyökkäisi hänen kimppuunsa hänen pitäessään lepotaukoa. Kuitenkaan kollin toive ei käynyt toteen.
Hiljaisuustassu vilkaisi taivaalle, kun kamala kiljaisun oloinen äännähdys kaikui hänen yläpuolellaan. Korkealla taivaalla lenteli kotka, joka ilmeisesti etsiskeli jotain purtavaa itselleen. Hiljaisuustassu vain toivoi, että suuri lintu ei haluaisi kokeilla nuoren oppilaan kokoista makupalaa. Jos kotka nimittäin haluaisi maistaa kissaa, kollilla ei olisi kamalan suuret mahdollisuudet selvitä. Kotkilla oli kaiken hänen kuulemansa mukaan erittäin terävät kynnet ja terävä nokka. Niiden hyökkäyksiltä oli vaikeaa selvitä.
Hiljaisuustassu kuuli kotkan taas kiljahtavan ja sitten se syöksyi häntä päin. Kolli tunsi joka karvansa nousevan pystyyn ja hän katsoi vauhkona ympärilleen etsien suojapaikkaa. Hän huomasi pienen halkeaman kalliossa, johon hän onnistui tunkeutumaan juuri ennen kun kotka pääsi hänen kohdalleen. Lintu rääkkyi vihaisesti ja yritti kurotella nokallaan nuoreen kolliin, mutta Hiljaisuustassu vetäisi tätä kynsillä silmille. Lintu rääkäisi kovaäänisesti ja Hiljaisuustassu ajatteli päässeensä siitä eroon, mutta lintu vain riehaantui ja yritti pyrkiä sisään halkeamaan entistäkin raivokkaammin.
Hiljaisuustassu katsoi, miten kotka asettui vähän matkan päähän seisoskelemaan. Se vilkuili koko ajan rakoon odottaen nuoren kollin tulevan ulos, jotta voisi upottaa terävät kyntensä häneen ja viedä hänet mukanaan. Hiljaisuustassu värähti ajatusta. Se olisi varmasti karmea tapa kuolla, ja erittäin kivulias. Hän oli aina ajatellut, että kuolisi suurena soturina kunnioitettavalla tavalla klaaninsa puolesta, eikä melkoisen kokemattomana oppilaana tuntemattomassa paikassa kotkan kynsissä.
Hiljaisuustassu näki auringon jo laskevan kaukana horisontissa. Sekin alkoi mennä jo unille. Kolli toivoi pääsevänsä jo kotiin, mutta kotka vahti edelleen häntä jonkin matkan päästä. Hiljaisuustassusta tuntui, että oli mennyt jo monta kuuta, kun hän oli mennyt rakoon piiloon. Hän alkoi siis menettää malttinsa ja asteli ulos kotkan eteen.
“Sinä! Niin, sinä! Typerä höyhenaivoinen kirpinjäystäjä! Häivy täältä ja anna minun olla. Olen vain palaamassa takaisin kotiin, ja sinä viivytät matkaani!” kolli sihisi. Kotka katsoi häntä kuin olisi ymmärtänyt ja lensi sitten pois. Hiljaisuustassu katsoi linnun perään hetken ajan ihmeissään, mutta tassutti sitten pois lähtien kiipeämään yhtäkkiä lähistölle ilmestynyttä polkua pitkin korkeammalle vuorta pitkin.
Auringon viimeiset säteet paistoivat himmeästi valoa, kun Hiljaisuustassu pääsi viimein uudelle tasaiselle alueelle. Kohta tulisi pimeää, ja hänellä pitäisi olla itselleen paikka, jossa nukkua turvallisesti. Kuitenkaan kolli ei jaksanut etsiä mitään koloa ja päätti vain panna pitkäkseen kovalle maalle, kun ei löytänyt mitään sen parempaakaan. Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä rentoutua.
Auringon ensimmäisten säteiden alkaessa herätellä maailmaa, Hiljaisuustassu nousi ylös haukotellen. Hän kuuli vatsansa murinan ja lähes tassutti alas vuoren reunalta, kun muisteli olevansa oppilaiden pesässä ja oli matkaamassa kohti tuoresaaliskasaa. Kolli astui yhdellä tassullaan tyhjyyteen ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun hän alkoi tippua alas kaukana häämöttävään maahan.
Hiljaisuustassu säpsähti omalta vuoteeltaan hereille ja katsoi vauhkona ympärilleen. Kun hän sitten viimein rauhoittui, hän alkoi tajuta, mitä oli tekeillä. Hän oli vain nähnyt unta. Hän oli leirissä, oppilaiden pesässä, makaamassa omilla sammalillaan juuri heränneenä.
Hiljaisuustassu asettui istumaan leiriin. Hän oli tullut hetki sitten rajapartiosta ja lepuutti nyt kipeitä tassujaan. Hänestä tuntui, että kaikki ei ollut täysin kohdallaan, mutta antoi kuitenkin asian vain olla. Se oli kuitenkin vain vainoharhaisuutta, eikä se tarkoittaisi oikeasti mitään, mutta silti hänestä tuntui kovin kummalta ja suojattomalta. Hän jännitti lihaksensa ja vilkaisi ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa ja pakotti itsensä rentoutumaan.
Hiljaisuustassun antaessaan itsensä rentoutua, hän tunsi jysäyksen selässään ja lensi nurin. Kolli päästi parkaisun ja ajatteli vihollisen hyökänneen kimppuunsa. Hän siis yritti miettiä heti mitä tehdä ja onnistui keikauttamaan hyökkääjän allensa ja painamaan tämän maahan pitäen toista etutassuaan tämän kurkulla ja toista tämän rinnalla.
Hiljaisuustassu tunsi itsensä hämmästyvän, kun huomasi pitelevänsä maassa pesätoveriaan Rosmariinitassua. Hän katsoi hetken ajan naarasta hämillään ja alkoi sitten kehrätä rennosti.
“Säikäytit minut”, kolli naukaisi ja päästi Rosmariinitassun nousemaan jaloilleen. Hän kuuli lisää ääniä ja huomasi Lepakkotassun tulevan esiin piilostaan ketunmitan päästä. He olivat siis tehneet hänelle väijytyksen.
Hiljaisuustassu nyökkäsi Lepakkotassulle ensin ja sitten loikkasi tämän päälle odottamatta.
“Senkin typerä karvapallo! Päihitän sinut, vaikka miten väijyisit!” Hiljaisuustassu naukaisi mukamas vihaisesti ja paini maassa Lepakkotassun kanssa.
“Turha kuvitella!” Lepakkotassu vastasi ja yritti saada Hiljaisuustassun painettua maahan. Kuitenkin Hiljaisuustassu osasi pitää pintansa ja lopulta kollit erkaantuivat toinen toisestaan ja jättivät toisensa rauhaan.
Hiljaisuustassu huomasi Kamomillatassun oppilaiden pesän vierellä Syöksytassun kanssa. Hän toivoi hiljaa mielessään, että naaras jättäisi toisen kollin yksinään ja tulisi hänen seuraansa, mutta ei kuitenkaan mennyt puhumaan tälle saatika sanonut mitään. Hän halusi, että Kamomillatassu tulisi hänen luokseen ihan itse.
“Olet vahventunut sitten viime kamppailun”, Lepakkotassun nauku sai Hiljaisuustassun kiinnittämään huomionsa taas tummanharmaaseen kollioppilaaseen.
“Et kuitenkaan olisi voinut päihittää minua, jos en olisi ollut kiltti ja suostunut irrottamaan otettani”, Lepakkotassu jatkoi vielä, ennen kuin Hiljaisuustassu kerkesi kiittää kehuista. Tietenkään Lepakkotassu ei halunnut myöntää mitään. Hänhän oli Lepakkotassu!
//Rosmy, Lepa tai Kamo?
