Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
”Olet ihan surkea mestari!” Latvatassu marisi, kun tuo kaatui jo kolmatta kertaa hankeen.
”Tai sitten sinä et vain ole hyvä oppija”, lausahdin kylmästi, ”nouse ylös.”
Latvatassu katsoi minua tuimasti, mutta nousi ylös.
”Tämä liike on ihan huono. Opeta jotakin muuta”, vaaleanruskea naaras käskytti nostaen leukansa pystyyn, kuin olisi omistanut koko metsän. Vaikka nuori oppilas kävi joka päivä enemmän hermoilleni, päätin pysyä asiallisena. Tekisin Latvatassusta soturin vaikka väkisin.
”Opetan jotakin muuta, kun opit tämän. Yritä uudelleen”, käskin. Latvatassu pudisti päätään.
”En yritä”, hän sanoi, istui alas ja heilautti häntänsä ympärilleen. Oppilas sulki silmänsä ja nosti leukansa yhä vain ylemmäs. Myös minä istuin alas.
”Toinen vaihtoehto on, että siivoat seuraavat kolme päivää pesiä”, sanani saivat Latvatassun avaamaan silmänsä. Nuoren naaraan ilmeestä pystyi lukea, kuinka raivoissaan tämä oli. Ihmettelin, miten raidallinen oppilas onnistui säilyttämään malttinsa, sillä aina hän ei siihen kyennyt.
”Ihan sama, näytä se liike sitten uudelleen”, Latvatassu ärähti väläyttäen minulle pieniä hampaitaan. Nousin tyytyväisenä ylös ja näytin neljättä kertaa, miten liike tulee tehdä oikeaoppisesti.
Harjoitukset tuntuivat kestävän ikuisuuden, sillä Latvatassulla meni kauan oppia liike. Normaalisti raidallinen kissa oli etevä taistelussa, mutta tänään ei selkeästikään ollut hänen päivänsä.
”Jos keskittyisit enemmän, voisit kehittyä nopeammin”, sanoin perässäni kulkevalle oppilaalle.
”Opettaisit itse paremmin”, Latvatassu vastasi kärkkäästi. En vaivautunut provosoitumaan oppilaan turhista syytöksistä. Hän vieritti syyn aina minun tai muiden niskoille, eikä koskaan ymmärtänyt itsekin tekevänsä virheitä. Aluksi olin yrittänyt saada naaraan pois huonosta tavasta, mutta olin todennut, ettei toisen luonteen muuttamisesta tullut mitään. Latvatassu oli mitä oli, ja minun täytyi mestarina mukautua sen mukaan. Latvatassu sai marista niin paljon kuin halusi, mutta soturia hänestä ei tulisi ennen kuin hän olisi siihen valmis. Minä en aikonut luovuttaa oppilaan suhteen.
Päivä oli kirkas, ja aurinko suostui näyttäytymään ensimmäistä kertaa päiviin. Tunsin, kuinka sen säteet lämmittivät hennosti tabbykuvioista turkkiani. Odotin kovasti hiirenkorvaa, erityisesti jäiden sulamista. Kenties tänä hiirenkorvana yhä useampi kuolonklaanilainen voisi oivaltaa, miten tärkeä uintitaito oli. Opetin mielelläni kaikkia, jotka olivat innokkaita oppimaan.
Pujahdin hämärään piikkihernetunneliin Latvatassun edellä. Tunnelin toisessa päässä kohtasin Varjokarvan, joka teki minulle ja nuorelle oppilaalleni tilaa. Tervehdin kokenutta soturia nyökkäämällä, ja tuo teki samoin.
”Syö jotakin, mikäli saalista on jäljellä. Huomisaamuna lähdemme aikaisin saalistusharjoituksiin”, sanoin kääntyen Latvatassun puoleen. Oppilas näytti taas siltä, että hän olisi halunnut valittaa jotakin, mutta yllätyksekseni tuo vain nyökkäsi ja lähti pois luotani.
Kohautin lapojani, ja silmäilin hetken aikaa pääaukiolla olevia kissoja. Aurinko oli ohittanut huippunsa hyvän aikaa sitten, eli aukiolla kävi melkoinen vilinä, kun kissat sinkoilivat sinne tänne toistensa seurassa. Minä en kaivannut juuri nyt seuraa, joten etsin rauhaisan paikan läheltä piikkihernemuuria ja kävin makuulle käpälieni päälle. Tunnistin Varistassun tummanharmaasta turkistaan. Oppilas istui kaatuneen kuusen lähettyvillä muiden oppilaiden kanssa. Kolli oli selkeästi verkostoitunut, sillä hän näytti keskustelevan muille. Olin hieman pettynyt siitä, miten kokemattoman mestarin nuorimmainen pentuni oli saanut. Lehtituuli oli nimetty soturiksi vain joitakin kuita aiemmin. Hänen onnekseen Varistassu oli kasvatettu pentutarhalla hyvin, joka tekisi tästä helpon opetettavan. Kunhan Lehtituuli muistaisi vain opettaa kaiken oleellisen, kaikki oli hyvin.
Ajatukseni harhautuivat Varistassusta valkeaan oppilaaseen, jonka olin kohdannut kokoontumisessa. Pohjatassu oli ollut kuin isänsä kopio, ja erittäin hyvätapainen kissa. Ellei kolli olisi ollut väärän klaanin jäsen, olisin jopa voinut olla tästä ylpeä, mikäli hän siis olisi ollut minun poikani. Olin kieltänyt itseäni kutsumasta Pohjatassua pojakseni. Hän oli vain eloklaanilainen muiden joukossa, ja se siitä.
Ikävä vihlaisi rintaa aina, kun ajattelin Väärävarjoa. En päässyt yli enkä ympäri siitä, että kolli pyöri edelleen mielessäni. Hänen unohtamisensa oli vaikeaa, ja se tuntui pahalta. En halunnut ajatella häntä, koska pelkäsin Pimeyden Metsän rankaisevan minua taas, tällä kertaa vielä pahemmin kuin edelliskerralla. Minulla oli jo kumppani, Henkäysvarjo. Väärävarjo oli vain kissa, joka oli käynyt elämässäni, ja lähtenyt sitten.
// 595 sanaa
