Haahkatassu
Kirjoittaja: Frankie
Matkallaan tuoresaaliskasalle Haahkatassun yllätti Pikkutassu, joka iloisesti onnitteli häntä oppilasnimityksestä. Kolli hämmentyi huomionosoituksesta eikä tiennyt mitä vastata. Lopulta hän sai suustaan ulos epämääräistä muminaa, jonka tarkoitus oli muodostaa sana ’’Kiitos.’’ Hän kuitenkin pahoin epäili, ettei Pikkutassu kuullut tuota, saati saanut tuosta mitään selvää.
Naaras käveli Haahkatassun vierellä tuoresaaliskasalle ja ehdotti, että kaksikko jakaisi keskenään pulleahkon hiiren.
’’Ei se riitä minulle’’, Haahkatassu tokaisi turhankin tiukasti. Pikkutassu oli nimensäkin mukaan hyvin pienikokoinen, mutta Haahkatassu oli tätä melkein pään pidempi, vaikka olikin vähän nuorempi. Hiiri riittäisi varmasti hyvin kahdelle Pikkutassun kokoiselle oppilaalle, mutta ei Haahkatassulle.
Naaraan silmät välähtivät hieman loukkaantuneen näköisenä. Haahkatassu mietti kuumeisesti, oliko sanonut jotain väärää. Hänhän halusi olla vain rehellinen. Ei hän nälkäisenä halunnut aloittaa ensimmäistä päiväänsä oppilaana, etenkin kun Hopeaputouksen läsnä ollessa oli näytettävä parastaan.
’’Entä tuo jäniksenpoikanen?’’ hän ehdotti hieman nolona ja raapaisi kynnellään hennosti maata.
’’Se sopii hyvin. Anteeksi, en tajunnut, ettei hiiri riitä meille kahdelle’’, Pikkutassu vastasi. Naaras ei enää onneksi näyttänyt niin loukkaantuneelta, vaan jatkoi taas tavanomaista jutustelua Haahkatassun kaivaessa pienen jäniksen heille tarjolle tuoresaaliskasalta.
He söivät jäniksen rennon juttutuokion ohella. Pikkutassu kertoi kaikesta jännittävästä, mitä hän oli päässyt jo kokemaan oppilaana ollessaan. Haahkatassu uskaltautui vuorostaan kertomaan siitä kauhutarinasta, jonka Naarmunenä oli hänelle pentuna kertonut. Hän ei muistanut siitä läheskään kaikkia yksityiskohtia, mutta siitä huolimatta Pikkutassun silmät suurenivat jännityksestä. Kolli oli iloinen huomatessaan, että oli parantunut hieman sosiaalisessa kanssakäymisessä.
Kun jäniksenpojasta oli jäljellä enää luuranko ja molemmat oppilaat tunsivat tulleensa kylläisiksi, Hopeaputous asteli heidän luoksensa Pikkutassun mestarin Huurreliljan kanssa. Haahkatassu tunnisti vanhemman naaraan Pikkutassun oppilasseremoniasta.
’’Hyvä, saitte molemmat syötyä’’, Hopeaputous sanoi iloisella äänensävyllä, vaikka hänen ilmeensä pysyikin neutraalina. ’’Nyt on aika tutustuttaa Haahkatassu Kuolonklaanin reviiriin. Sovin Huurreliljan kanssa, että sinäkin Pikkutassu tulet mestarisi kanssa mukaamme.’’
’’On hyvä virkistää muistiasi reviirin yksityiskohdista’’, Huurrelilja lisäsi Pikkutassulle. ’’Voimme matkan aikana pysähtyä saalistusharjoituksiin.’’
’’Tämä sopii!’’ Pikkutassu vastasi iloisesti. Haahkatassukin nyökkäsi.
’’Eiköhän sitten lähdetä matkaan’’, Hopeaputous naukaisi ja lähti vastausta odottamatta marssimaan leirin suuaukosta ulos. Muut seurasivat hänen kannoillaan.
Leirin ulkopuolella tuhannet eri hajut täyttivät Haahkatassun nenän rikkailla aromeillaan. Hän haistoi havunneulasia, sammalta ja multaa. Hän erotti jopa hennon saaliin hajun, joka muistutti häntä tuoresaaliskasan antimista. Jonkin saaliin oli oltava täällä lähistöllä. Kenties hiiri tai myyrä? Sitä Haahkatassu ei vielä osannut tunnistaa.
Linnut laulelivat äänekkäästi kaikkialla hänen ympärillään, ja taivaskin näytti sinisemmältä leirin ulkopuolella. Kuolonklaanin reviiri näytti suuremmalta kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella. Korkeat havupuut muodostivat tiheän havumetsän, jota jatkui silmin kantamattomiin.
Haahkatassu ei kuitenkaan kauan ehtinyt ihailla ympärillään olevia maisemia, kun hän joutui keskittymään muiden perässä pysymiseen. Hopeaputouksen, Huurreliljan ja Pikkutassun jalat tuntuivat ottavan askelta toiseen paljon ripeämmin. Nyt Haahkatassu katuikin jäniksen valitsemista, sillä täysi vatsa tuntui hidastavan matkaa huomattavasti. Hyvä kun hän ei läähättänyt muiden tahtiin kävellessään. Havupuista oli tippunut olemattomaan aluskasvillisuuteen neulasia, jotka pistelivät hänen tottumattomia polkuanturoitaan.
Nelikko seurasi leiristä lähtevää pientä jokea, jonka vähän matkaa kuljettuaan Haahkatassu tajusi johtavan suureen lampeen. Lammen väri oli kauniin kirkkaansininen, ja se tulvi hieman lumien sulamisvesistä.
’’Tämä lampi on nimeltään Hehkulampi’’, Hopeaputous kertoi oppilaalleen ja heilautti häntäänsä lammen suuntaan. ’’Kuolonklaanin leirin vesiputouksen ja pienemmän lammen vesi tulee Hehkulammesta lähtevästä pienestä joesta, jota pitkin tulimme tänne. Toinen joki lähtee syvemmälle metsään, ja harva tietää mihin se johtaa.’’
’’Huurrelilja kertoi minulle kerran Hehkulammen nimen tulevan siitä, että etenkin viherlehtisin vesi tuntuu olevan todella kirkasta, kuin koko lampi hehkuisi’’, Pikkutassu lisäsi Haahkatassulle kuiskaten. Kolli nyökkäsi kiinnostuneena. Kun hän tutki jäänsinisillä silmillään lampea paremmin, hän huomasi muutamia kaloja pinnan alla.
’’Hehkulammen alle johtaa luola, jota kutsumme Kuuluolaksi’’, Hopeaputous jatkoi. ’’Uudet päälliköt saavat kaikki yhdeksän elämäänsä Kuuluolassa ollessaan yhteydessä Pimeyden metsän henkien kanssa. Päällikkö voi ottaa yhteyden kuolleisiin esimerkiksi pyytäessään neuvoa klaanin konflikteihin, vahvistaakseen uskoaan tai tavatakseen kuolleita läheisiään.’’
Haahkatassu mietti, voisiko itsekin päällikkönä ottaa yhteyttä omiin kuolleisiin vanhempiinsa. Hänelle tuli yhtäkkiä kovin määrätietoinen olo ajatellessaan mahdollista tulevaisuuttaan koko klaanin päällikkönä. Ensin hänen oli kuitenkin päästävä soturiksi, mestariksi ja varapäälliköksi.
’’Ajattelin, että voisimme mennä Lehtikuusilaaksoon ja sitten pitäisimme metsästystauon. Kuulostaako tämä hyvältä?’’ Hopeaputous kysyi Huurreliljalta.
’’Tämä kuulostaa hyvältä’’, tummanruskea naaras vastasi hymyillen. ’’Voisin opettaa Pikkutassua saalistamaan pimeässä, kun lehtikuuset eivät päästä lävikseen paljon valoa.’’
’’Eiköhän sitten pistetä liikettä niveliin.’’
//Pikku?
//667 sanaa
