Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
//PANTTIVANKI
”Minä tahdon uskoa, että saamme vielä nähdä koko leirimme ja kaikki klaanitoverimme”, naukaisin rauhallisella äänellä ja käänsin lämpimän katseen Leimusilmään, ”toivottavasti se päivä tulee mahdollisimman pian.”
Leimusilmä väläytti minulle epävarman hymyn ja kollin katse muuttui surkeaksi:
”En usko, että näemme kaikkia klaanitovereitamme enää. Olen varma, että Liljatuuli on kuollut.”
Kasvoilleni piirtyi myös surkea ilme ja katseeni laskeutui käpäliini. Se suretti minua itseänikin. Tiesin, etten näkisi enää ikinä Liljatuulta tai Minttuliekkiä. Päästin ilmoille syvän huokaisun ja etsin tästäkin surkeasta tilanteesta edes jotain, joka valaisi luottamusta Leimusilmään.
”Älä huolehdi, Leimusilmä”, naukaisin rauhallisella äänellä ja otin katsekontaktin parantajakissan kanssa, ”me tapaamme heidät kaikki Tähtiklaanissa, kun oma tehtävämme maan päällä on saatettu loppuun.” Katsoin mustavalkeaa kollikissaa hymyillen ja toivoin, että oma lohtuni antaisi lohtua myös klaanitoverilleni, josta oli viimeisten kuiden aikana tullut minulle äärettömän tärkeä. Olin aina arvostanut Leimusilmää suuresti, mutta panttivankina ollessamme arvostukseni oli kasvanut entisestään. Ilman Leimusilmää – ja Liljatuulta – oma pääni olisi varmasti seonnut täällä synkkyydessä.
En tiedä, miten kauan aikaa kului, mutta sen tiesin että oli mennyt ainakin päiviä. Oli yö, mutta en saanut unta. Se oli poikkeavaa, sillä viime aikoina olin nukkunut pelottavankin hyvin läpi yön. Kenties se johtui jatkuvasta hämäryydestä ja siitä, miten nälkäinen olin koko ajan. Kuolonklaanilaiset eivät olleet kohdelleet meitä kovinkaan hyvin ja ruokamäärät olivat pieniä. Olimme Leimusilmän kanssa laihtuneet, menisi kuita jotta pääsisimme samaan kuntoon missä olimme ennen tänne joutumista. Kuulin, kuinka Leimusilmä hengitti rauhallisesti sisään ja ulos. Se kertoi hänen olevan unessa. Makasin liikkumattomana vaatimattomalla vuoteellani ja kuuntelin hiljaisuutta. Yritin kuulla joitain metsän ääniä, sillä ne rauhoittivat minua. Olin kuulevinani pöllön huhuilevan jossain kaukaisuudessa.
Yhtäkkiä pesän ulkopuolelta kantautui kovaäänistä puhetta. Säpsähdin ja ponkaisin itseni pystyyn. Puhe voimistui, mutten saanut sanoista juurikaan selvää. Yhden sanan minä tunnistin selvästi, se oli Pohjaharha. Ääni ei kuitenkaan kuulunut Pohjaharhalle, vaan naaraskissalle. Lihakseni jännittyivät, ulkona tapahtui selvästi jotain. Kiiruhdin nopeasti pesän toiselle puolelle Leimusilmän luokse. Kosketin hellästi kollin korvaa kuonollani ja hän säpsähti hereille.
”Herää, ulkona on jotain kummaa meneillään”, naukaisin terävällä äänellä kollille, joka räpytteli unisia silmiään. Leimusilmällä meni hetki ymmärtää mitä olin sanonut, ja hän kampesi itsensä nopeasti pystyyn. Ei mennyt aikaakaan, kun ulkoa alkoi kantautua taistelun ääniä.
”Mitä siellä oikein tapahtuu?” Leimusilmä kysyi ja oli jo astelemassa kohti pesän uloskäyntiä, mutta pysäytin hänet astumalla hänen eteensä.
”Shh, älä mene sinne”, kuiskasin hiljaa ja jäin seisomaan aloilleni. Ulkona oli taas aivan hiljaista.
Sydämeni tykytti nopeasti rinnassani ja koko kehoni oli jännittynyt. Hädin tuskin uskalsin edes hengittää. Pian kuulin lähestyviä askeleita pesän sisäänkäynniltä. Peräännyin askeleen taaemmas, ikään kuin suojaten takanani seisovaa Leimusilmää. Jos pesään astuisi vihainen kuolonklaanilaissoturi, en antaisi hänen viedä parantajaani. Hämmennyksekseni sisään pesään astui valkoturkkinen kolli. Hetken luulin jo seonneeni, sillä kuvittelin katsovani itseäni veden pinnasta. Kurtistin hämmentyneenä kulmiani, tämä kissa oli aivan kuin minä nuorena.
”Me tulimme pelastamaan teidät”, nuori kolli naukaisi nopeasti. Hänestä huokui eloklaanilaisen tuoksu ja kollissa oli epäilemättä jotain tuttua. Se oli hetki, kun ymmärsin. Edessäni seisoi Kortepentu – kaiketi nykyisin Kortetassu – joka oli minun ja Minttuliekin nuorin poika. Kollin äänensävystä saatoin päätellä, ettei nyt ollut aikaa jäädä ihmettelemään, vaan oli toimittava.
”Onko siellä turvallista?” varmistin kuitenkin nopeasti ennen kuin lähdin kollin perässä ulos hämärästä pesästä. Valkea eloklaanilainen nyökkäsi:
”Kuolonklaanilaiset ovat poissa, mutta meillä on kiire.”
Käänsin katseeni Leimusilmään, joka nyökkäsi, ”mennään.”
Emme aikailleet, vaan kuljimme Kortetassun vanavedessä ulos pesästä. Se oli uskomaton tunne, kun pääsin ensimmäistä kertaa kaikkien näiden kuiden jälkeen ulos siitä tunkkaisesta pesästä. Vedin oitis keuhkoni täyteen raitista ilmaa, jossa leijaili kuolonklaanilaisten tuoksu. Nopeasti haistoin myös tuoreen veren rautaisen tuoksun. Katseeni kävi läpi pimeää metsämaisemaa, kunnes se pysähtyi epäluonnollisessa asennossa maassa lojuvaan kissaan. Pystyin sanoa, että kissa oli kuollut.
”Yritimme selvitä puhumalla, mutta se ei käynyt hänelle”, tunnistin Lieskakajon rauhallisen nau’un takaani. Katsahdin punaturkkiseen kolliin, kasvoilleni levisi lämmin hymy. En hymyillyt sille, että klaanitoverini olivat surmanneet kuolonklaanilaisen, vaan sille kuinka hyvältä tuntui nähdä ystäviäni. Kahden muun kissan lisäksi heidän joukossaan oli Lehtotassu, joka varmaankin oli jo ansainnut soturinimensä. Mutta nyt ei ollut aikaa jäädä keskustelemaan syvällisiä.
”Kuolonklaanilaiset saattavat palata hetkenä minä hyvänsä. Meillä on kiire”, kilpikonnakuvioinen naaraskissa sanoi tiiraillessaan pimeää metsää.
”Olet oikeassa. Tulkaa, viemme teidät takaisin kotiin”, Lieskakajo naukui ja otti askeleen eteenpäin, silmäillen vuorotellen minua ja Leimusilmää.
”Hyvä on. Palataan kotiin.”
//Pelastajat tai Leimu?
KP-boosti käytössä
