Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Kuuntelin rauhallisesti Pimentovarjon selittäessä hänen pentujensa koulutusten edistymisistä. Musta soturitar valitteli kahden muun pentunsa mestareiden epäpätevyyttä ja Myrskytassun kuuntelemattomuutta. Olin hänen kanssaan samaa mieltä Jääviillon ja Mäyräkynnen epäpätevyydestä. Jääviilto panosti soturina aivan vääriin asioihin eikä ymmärtänyt sen moninaisuutta, ja Mäyräkynsi sen sijaan oli yksi klaanin nuorimmista sotureista.
”Toivon, että heistä kasvaa kunnon sotureita. Mieluiten kouluttaisin vain itse koko koplan”, naaras naukaisi sukiessaan märkää turkkiaan. En ollut lainkaan yllättynyt soturin tokaisusta. Pimentovarjo oli juuri sellainen emo, joka oli valmis tekemään paljon pentujensa vuoksi. Toisaalta oli mielestäni kovin ristiriitaista, että naaras halusi rakastaa pentujaan sellaisina kuin he olivat, mutta kuitenkin murehti huomattavan paljon sitä millaisiksi sotureiksi hänen pentunsa kasvaisivat. Mutta toisaalta; mikäli Varissulka olisi saanut yhtä surkean mestarin mitä Kaamostassu tai Pyräkkätassu, olisin ollut valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikani poikani kouluttamiseen.
”Henkäysvarjo tuskin arvostaisi, jos astuisit hänen reviirilleen Myrskytassun koulutuksessa”, huomautin lapojani kohauttaen. Katseeni käväisi Henkäysvarjon tyhjässä pedissä kuin varmistuksena siitä, ettei kolli ollut pesässä. Pimentovarjo keskeytti hetkeksi turkkinsa sukimisen ja vilkaisi minua.
”Niin, olet varmaan oikeassa”, naaras totesi ja jatkoi taas turkkinsa sukimista.
”Olen huomannut, että olet taas alkanut viettämään enemmän aikaa Henkäysvarjon kanssa. Mistä syystä välinne alunperin edes kylmenivät?” Pimentovarjo esitti makuuni turhan henkilökohtaisen kysymyksen. Mielestäni ei ollut tarpeellista alkaa selitellä mustalle naaraalle mitään väleistäni Henkäysvarjoon, ei etenkään keskellä sotureiden pesää ja lukuisia korvapareja.
”Välimme ovat aina olleet ihan kunnossa, vaikkemme olekaan viettäneet aikaa yhdessä”, valhe pakeni ulos suustani. Pimentovarjon epäilevä ilme paljasti, ettei hän uskonut sanomaani.
”Vai niin”, naaras tokaisi silmiään siristäen. Keskustelu päättyi siihen, ja aloimme molemmat sukia turkkejamme vilkaisemattakaan toistemme suuntiin. Pääni alkoi taas täyttyä sekalaisista ajatuksista, kuten kaikista esittämistäni valheista. Oli puuduttavaa yrittää pysyä perillä kaikesta siitä, mitä olin muille valehdellut. Tai no lähinnä mitä olin Pimentovarjolle valehdellut. En kokenut olevani tilivelvollinen klaanitovereilleni, mutta Pimentovarjosta oli vuosien aikana tullut poikkeus. Jostain syystä koin tarpeelliseksi vastata hänen kysymyksiinsä, joskin vastaukset olivat useimmiten olleet valheita, mikäli ne olivat liittyneet Henkäysvarjoon tai Varissulkaan. Minusta tuntui, että mitä enemmän musta soturi kyseli, sitä lähemmäs nurkkaa jouduin. Pelkäsin naaraan saavan tietää salaisuuteni, josta tiesivät ainoastaan kumppanini ja Väärävarjo.
Olin viettänyt pesässä lähes koko loppupäivän, eikä myrsky ollut hellittänyt. Vasta seuraavana yönä sade oli lakannut ja ukkonen hellittänyt. Aamulla myrskystä oli jäljellä vain tuulen heittelemät oksat ympäri reviiriä ja vesilammikot.
Aamulla astuessani ulos sotureiden pesästä kosteaan ulkoilmaan, katseeni pysähtyi aukiolla makaavaan kissaan. Haukkasiipi oli aseteltu pääaukiolle nätisti makaamaan. Elottoman kollin silmät oli suljettu, eikä hänessä ollut enää mitään elonmerkkejä. Piiskasin hännälläni ärsyyntyneenä ilmaa. Kolli oli onnistunut tapattamaan itsensä omalla typeryydellään. Tältäkin olisi voitu välttyä, jos Haukkasiipi olisi ajatellut edes vähän.
Aurinko oli vasta nousemassa, mutta sen ensimmäiset säteet siivilöityivät jos piikkihernepensaan oksien raoista kaistaleina leirin märkään maahan. Märkä maa kimmelsi kauniisti kultaisten säteiden koskettaessa sitä.
”Huomenta, kuinka sinä voit?” Henkäysvarjo tallusteli luokseni kaatuneen kuusipuun takaa. Kohtasin varapäällikön siniset silmät tyyni ilme kasvoillani.
”Olen elämäni kunnossa”, kylmä murahdus sai Henkäysvarjon siristämään silmiään. Totta puhuen joka paikkaa särki ja takaraivoani jomotti inhottavasti. Kehoni muistutti, etten ollut enää yhtä nuori kuin joskus. Taistelusta palautuminen vaati joka kerta vain enemmän ja enemmän aikaa.
”Hyvä, että selvisit hengissä”, harmaa kolli totesi ja väläytti minulle pienen hymynkaltaisen virneen, ennen kuin jätti minut yksin ja käveli lähemmäs leirin keskustaa. Seurasin katseellani varapäällikön menoa mietteliäänä. Olin varma, että hänellä oli ketunhäntä kainalossa. Henkäysvarjo oli viime aikoina käyttäytynyt liian ystävällisesti minua kohtaan, kun otti huomioon sen, millainen olen ollut hänelle. Istuin alas kaatuneen kuusipuun vierelle ja jäin katsomaan, kuinka varapäällikö jakoi aamun ensimmäisiä partioita.
