Lehtitassu
Kirjoittaja: Rita
Meidät oli juuri jaettu joukkueisiin, joita oli kolme. Olin joutunut jättämään hyvin alkaneen keskustelun Sähkötassun kanssa mikä oli ollut suhteellisen harmillista, mutta minulla oli jäänyt hyvä tunne keskustelusta. Piti vain muistaa olla arvostelematta kollia pelkästään keskustelun pohjalta. Pitäisi olla varuillaan, aivan niin kuin Tiputassu oli kerran sanonut.
Olin päätynyt samaan joukkueeseen yhdessä Sulkatassun ja Sinitassun kanssa, jotka olivat kummatkin Sähkötassun sisaruksia. Jako meni oikeastaan yllättävän hyvin; olin halunnut jo hetken päästä tutustumaan Sulkatassuun. Sitä paitsi molemmat joukkuelaiseni olivat minua vanhempia, ja varmaan kokeneempia. Niinpä ryhmälläni olisi hyvä mahdollisuus voittaa. Siinä oli kuitenkin myös se ongelma, että he saattaisivat tuomita minua luultavasti alemman taitotasoni ansiosta. Noh, Sulkatassu vaikutti sellaiselta kissalta, joka osaisi ajatella ja ymmärtäisi asian. Sinitassusta puolestaan en osannut sanoa. Hän vaikutti vähän siltä, ettei keskittynyt kunnolla.
Käänsin huomioni joukkueemme mestareihin, Varjokarvaan ja Pähkinäkorvaan.
”Te olette ensimmäinen joukkue, ja me olemme teidän mestarinne. Emme auta teitä voittamaan, vaan olemme tukenanne. Voimme opastaa teitä, mutta emme saa kertoa ratkaisua, joita jotkin tehtävät vaativat”, Varjokarva selitti, ja kuuntelin tiiviisti tarkkaillen samalla mustaa kollia. Kissa herätti minussa väkisinkin hiukkasen kunnioitusta, mutten tiennyt miksi. Ehkä se oli hänen kokenut ja itsevarma asenteensa.
”Harjoituksissa on tänäkin vuonna eri lajeja. Ensimmäinen laji on kiipeily. Te voitte itse päättää, kuka teistä on mielestänne paras kiipeilijä”, Pähkinäkorva selosti.
Toivoin hartaasti, että jompikumpi sisaruksista ilmoittaisi olevansa hyvä kiipeilijä. Sitä minä nimittäin en ollut. Ainoa kokemus, jota olin kiipeilystä saanut, oli kun olin joskus Tiputassun kanssa yrittänyt kiipeillä leirin seinämiä, ja olisin varmasti epäonnistunut ilman seinien liukkauttakin. Ajatukseni kävivät veljessäni, ja värähdin. Toivoin yhä, että hän olisi täällä, mutta tiesin tämän olevan hyväksi minulle. Minun täytyi oppia olemaan itsenäisempi, sillä niin paljon kuin se turhauttikin, minun oli myönnettävä että tulisin viettämään paljon aikaa ilman Tiputassua. Ravistin huomaamattomasti päätäni saadakseni ajatukseni selviksi. Minulla oli muutakin tekemistä kuin ajatuksissani maleksiminen!
”Minä olen surkea kiipeilijä, mutta Sinitassu on edes jotenkin perinyt emoltamme sen taidon. Äänestän siis Sinitassua”, Sulkatassu ilmoitti kääntäen katseensa minuun. Sulkatassu pystyi siis myöntämään olevansa huono jossain. Hyvä merkki. Naaras osoitti selvästi itsetuntemusta, mikä oli hyvä piirre. Tarkemmin ajateltuna tässä tilanteessa omien heikkouksiensa myöntäminen oli melko normaalia, mutta yritin kerätä jok’ikisen mahdollisen informaatiopalasen.
”Hyvä niin”, naukaisin ääneen, ”itsekään en osaa juuri kiipeillä.”
”Hyvä, sopii”, Sinitassu maukui.
”Selvä”, Varjokarva nyökkäsi Sinitassulle, ”mennään kisapaikalle.” Tämä lähti kävelemään syvemmälle metsään, ja Sinitassu seurasi mestaria katsellen ympärilleen. Seurasin kaksikkoa katseellani, kunnes en enää nähnyt heitä. Saatoin vain toivoa, että oppilaalla menisi hyvin. Olin helpottunut, ettei meidän kaikkien tarvinnut kilpailla kaikissa lajeissa. Olin hetken hiljaa ja katsoin tyhjyyteen.
”Mitä mieltä olet näistä harjoituksista?” Sulkatassun jokseenkin innostunut ääni sai minut kääntämään katseeni naarasta kohti. Mietin hetken vastaustani.
”Mielestäni tämä on luova tapa saada oppilaille harjoitusta, ja pidän joukkueideasta. Tämä ryhmä voisi olla pahempikin”, hymähdin, ”Entä sinä?”
Arvioin, että olisi minun kannaltani hyödyllisempää olla jopa liian kohtelias kuin liian juro. Arvioisin Sulkatassua, ja jos myöhemmin päättäisin haluavani Sulkatassun liittolaisekseni, se kävisi helpommin, kun olisin antanut itsestäni hyvän mielikuvan. Sitä paitsi Sulkatassu oli varapäällikön tytär, joten hänellä saattaisi olla jotain valtaa.
//492 sanaa (KP-boosti käytössä)
//Sulka?
