Orvokkisydän
Kirjoittaja: Ruska
”Lupaan olla avuksi niin paljon kuin ikinä taidan!” Lumikkoviiksi lupasi kehräten iloisesti. ”Ei en lupaa minä vannon.” Hän sanoi ja nosti kasvoilleen hyvin leveän hymyn. Naurahdin, hän näytti hiukan huvittavalta.
”Totta kai olet apunani! Olet varmasti hyvä. Sinä varmasti leikit heidän kanssaan ja olet heidän tukena. Niin kuin minäkin emona. Tästä tulee kivaa!” Sanoin iloisesti kehräten ja kosketin Lumikkoviiksen lapaa kuonollani. Minua jännitti kovasti. Pentuja, minä rakastan pentuja! Ajatus omista pennuista oli niin ihana, ja se oli totta! Ikiomia pentuja, ja vielä Mäyräkynnen kanssa. Elämäni oli täydellinen!
”Minä haluaisin naaraan ja kollin.” Sanoin itsevarmana, halusin yli kaiken itselleni naaraspennun. Toivottavasti saan sellaisen. Lumikkoviiksi hymyili, ja Mäyräkynsi kehräsi.
”Minä sanon kaksi kollia!” Lumikkoviiksi sanoi itsevarmana, minä kyllä tiesin jo hänen arvanneen noin. Mäyräkynsi katsoi miettiliäästi taivaalle.
”Veikkaan kahta naarasta.” Hän sanoi katsellen pilviä. Minua jännitti, kukakohan meistä oli oikeassa. Voi olla että saan kolme pentua, tai vain yhden. Mutta mistä sen voi muka tietää! Täytyy vain odottaa, ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Huokaisin ja katsoin taivaalle. Milloinkohan ne syntyvät? Toivoin pian, sillä pennut vatsassa ei tuntunut kivalta. Huokaisin ja hengitin syvään ilmaa.
”Täytyisikö minun siirtyä pentutarhaan?” Sanoin poissaolevasti. Lumikkoviiksi ja Mäyräkynsi nyökkäsivät. Kävelin pentutarhaan, nyt minun piti asua siellä. Pentutarha oli yhtä mukava kuin ennenkin, silloin kun olin pentu. Tuoksui ihana maidon tuoksu, vaikka ilma oli hiukan tunkkaista. Minulle tuli kotoisa olo. Asetuin sammalpedille, huokaisin. Tämä paikka toi miekeeni liikaa muistoja. Lumikkoviiksen tapaaminen, keppi, lintu, loukkantuminen, Jääviilto. Olin ehtinyt jo kokea vaikka mitä, ja olen onnellinen.
Oli kulunut jo kauan aurinkohuipun jälkeen. Olin ollut pentutarhassa jo kauan. Pennut syntyisivät hyvin pian. Käänsin kylkeä väsyneenä. Taivas hämärtyi. Tunsin piston vatsassani, ja sen jälkeen se kevisi kipuna ympäri kehiani. Huohotin syvään, nyt ne syntyvät. Käänsin taas kylkeä ja katsoin ympärilleni vauhkona, parantaja!
”Apua! Pennut! Hehkuaskel! Lumikkoviiksi! Mäyräkynsi!” Huusin äänessäni täynnä tuskaa. Kuului nopeita käpälän askelia, Hehkuaskel rynnisti pesään. Perässään Mäyräkynsi ja Lumikkoviiksi. Hehkuaskel mulkaisi Mäyräkynttä.
”Voisitko poistua?” Hän kysyi ystävällisesti, mutta terävästi. Mäyräkynsi nyökkäsi ja öeruutti ulos. Hän näytti hermostuneelta. Lumikkoviiksi kumartui pääni ylle.
”Ei hätää, kaikki menee hyvin.” Hän kuiskasi ja kosketti kuonollaan päälakeani. Väläytin hänelle vinon hymyn, mutta tunsin kipua. Hehkuaskel kumartui viereeni ja hieroi vatsaani.
”Kaksi pentua.” Hän sanoi määrätietoisesti ja lui’utti käpäliään pitkin vatsaani. Tunsin kun supistukset alkoivat, hehkäisin kivusta. Hehkuaskel liu’utti käpäliään pitkin vatsaani rennosti.
”Nyt ponnista!” Hän sanoi. Ponnistin niin hyvin kuin pystyin, ja pentu liukui sammalille.
”Hyvä! Nuole sitä jotta se alkaisi hengittää Lumikkoviiksi!” Hän sanoi pehmeästi. Lumikkoviiksi nuoli pentua ja se miukui heikosti. Sydämmessäni läikähti rakkaus. Hän työnsi pennun vatsalleni, jotta se voisi syödä. Supistukset jatkuivat, Hehkuaskeleen neuvosta ponnistin taas. Huohotin tuskasta ja toinen pentu liukui sammalille. Kipu alkoi hälvetä, ja pystyin nuolemaan toista pentua itse. Molemmat pennut olivat mahani suojissa.
”Onnea! Kaksi kollia!” Hehkuaskel sanoi onnellisesti. Hymyilin hänelle.
”Voit tulla Mäyräkynsi!” Hehkuaskel huikkasi. Hän lähti hakemaan jotain yrttejä. Mäyräkynsi asteli sisälle.
//Mäyrä? Lumikko?
