Aaltosalama
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Osa Aaltosalamasta ei halunnut vieläkään myöntää itselleen sitä, että pennuttomuus oli ajanut hänet ja Varissulan hetkellisesti erilleen useita kuita sitten ennen Uivelopennun syntymää. Hänen mielessään tuo synkkä ja epävarma aika heidän kumppanuudessaan oli kätketty jonnekin syvälle, kaikkien uusien, parempien muistojen alle. Mutta siellä se oli edelleen, eikä sitä saanut katoamaan kokonaan, vaikka hän olisi halunnut. Se aika oli osa heidän historiaansa, ja hän viimein alkoi käsittää, että sen kieltäminen oli turhaa. Etenkin nyt, kun Varissulka oli nostanut käsittelemättömät asiat jälleen pintaan.
Hän ei ollut siitä vihainen kumppanilleen. Varissulan sävy ei ollut millään tapaa syyllistävä tai katkera. Tämä vaikutti vilpittömästi haluavan keskutella nämä varmasti heidän molempien mieltä painaneet asiat vihdoin läpi. Ja miin halusi Aaltosalamakin.
He olivat saapuneet Hehkulammelle. Tämä paikka oli punertavaturkkiselle soturittarelle monellakin tapaa merkityksellinen, erityisesti siksi, että hänellä ja Varissulalla oli usein ollut tapana tulla tänne viettämään aikaa heidän ollessa vielä melko tuoreita kumppanuksia. Oli vain sopivaa, että he paikkaisivat suhteeseensa tulleita rakosia juuri täällä.
Aaltosalama tunsi silmiään alkavan poltella kuunnellessaan Varissulan anteeksipyyntöä. Kollin sanat löysivät tiensä suoraan hänen sydämeensä, joka oli pakahtua tullessaan vihdoin nähdyksi. Mutta ei Varissulka ollut yksin syypää heidän tilanteeseensa, ei laisinkaan.
“Voi Varissulka”, Aaltosalama huokaisi ääni väristen ja pudisteli pienesti päätään. “Minäkin olen niin kamalan pahoillani siitä, miten käyttäydyin. En luottanut silloin tarpeeksi meihin, että olisin pystynyt käsittelemään ajatusta pennuttomuudesta. Minusta tuntui, että olin tuottanut kaikille valtaisan pettymyksen, etenkin sinulle. Olin oman suruni ja vihani sokaisema, enkä tajunnut, miten järjettömältä varmasti silloin vaikutin.” Hän tunsi häpeän piston sisällään muistellessaan sitä, kuinka armoton hän oli ollut Hehkuaskeleelle, kun valeraskaus oli paljastunut. Ei se ollut ollut parantajan vika, mutta hänen oli ollut helpompi sysätä syy jollekulle muulle kuin suostua hyväksymään tilanteen laita siinä hetkessä. “Olen todella kiitollinen Uivelopennusta. Hän eittämättä auttoi meitä palaamaan takaisin yhteen, mutta minäkin uskon, että ilman häntäkin olisimme kyllä löytäneet toisemme uudestaan. Minä rakastan sinua niin kovin, enkä tiedä, mitä tekisin ilman sinua.”
Hän hivutti häntäänsä lähemmäksi Varissulkaa, ja samassa hän tunsi, miten kollin häntä kietoutui sen ympärille. Aaltosalama nosti vetisen katseensa ja katsoi kumppaniaan. Varissulka ei tuntunut saavan suutaan auki, mutta hänen silmänsä kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa.
He nojautuivat hiljaa toisiaan vasten auringon kultaisen valon sulautuessa lammen veteen horisontissa.
Aaltosalama venytteli itsensä ulos soturien pesästä. Aurinko oli vasta nousemassa, mutta aukiolla oli jo kissoja valmistautumassa partioihin ja muihin askareisiin. Hän näki tyttärensä Uivelotassun istumassa lähellä leirin sisäänkäyntiä ja oli aikeissa käydä tervehtimässä häntä, kun huomasi Lokkimielen olevan matkalla oppilaan luo. Mestari ja oppilas poistuivat leiristä vähin äänin.
“Enpä olisi uskonut näkeväni Uivelotassua jalkeilla näin varhain.” Varissulka tassutti hänen viereensä ja katseli juuri leirin uloskäyntitunneliin katoavia hännänpäitä.
“Lokkimielen seuralla on ollut häneen hyvä vaikutus.”
Aaltosalama oli onnellinen, että juuri Lokkimieli oli heidän pentunsa mestari. Kolli oli Sulkavirran poika, ja Sulkavirta jaksoi aina ylistää tämän maasta taivaaseen. Oli ihanaa, että heidän ystävyytensä perintö jatkaisi elämäänsä heidänkin jälkikasvuissaan.
“Lokkimieli on taatusti hyvä mestari, vai mitä sanot?” hän katsahti kumppaniinsa silmät tuikkien.
//Varis?
KP-boosti käytössä
