Minttutassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Oli kulunut jo muutamia päiviä Pähkinätassun ja minun öisestä retkestämme, joka oli loppujen lopuksi päättynyt kuuluolan suulle. Emme tietenkään olleet menneet sisälle, vaikka tunsinkin suurta vetoa sitä kohtaan. Ajattelin siellä olevan vastaus lukuisiin Tähtiklaaniin liittyviin kysymyksiini.
Olin juuri saapunut taisteluharjoituksista Jääviillon kanssa. Kolli ei muihin minua vienytkään, pelkkää taistelua taistelun perään. Tuntui, ettei hän välittänyt saalistustaidoistani tippaakaan. Voisin fiksuna pyytää isältä, että pääsisin metsästyspartioon aamulla, jotta saisin vähän kokemusta siitäkin. Toivoin pääseväni partioon jonkun kanssa, joka olisi halukas neuvomaan minua.
Suuni aukesi makeaan haukotukseen, joka toimi merkkinä lähestyvästä unentarpeesta. Viimeöinen valvominen alkoi verottamaan ja vaikka aurinko ei ollut aivan vielä edes laskenut, päätin suunnata oppilaiden pesälle. Olin saanut sinne aseteltua mukavan pedin Pähkinätassun vierestä. Mielestäni parempaa paikkaa ei voisi toivoa. Kävelin tyhjän pesän läpi omalle pedilleni ja leivoin sitä samalla kävellessäni muutaman ympyrän etsien mukavaa asentoa. Asetuin mukavalle kerälle. Painoin pääni myös kiinni sammaleihin ja nappasin etutassuilla kiinni takajaloistani. Suljin silmäni ja vaivuin miltei heti unten maille.
Avasin silmäni kauniilla vehreällä niityllä, jonka reunalla oli muutama lakoava kukkanen. Missä ihmeessä olin? ikään kuin salaman välähdyksenä ymmärsin missä olin ja miksi siellä olin. *Tähtiklaani?* Rentouduin ja istahdin läheiselle kivelle, kun aloin erottamaan eteeni ilmestyviä himmeitä hahmoja. Niitä oli tällä kertaa vain kaksi. Toinen kissa oli kuin kopio ketusta ja se sai minut muistamaan tähtikissan nimen. *Kettuaskel!* Hänen vierellään istuvan sinertävänkilpikkonakuvioisen naaraan nimeä en kuitenkaan muistanut. Viimeksi unessa ollessani olin herätessäni ollut sellaisen adrenaliiniryöpyn vallassa, että pienet asiat kuten nimet olivat jääneet muistini ulkopuolelle.
”Tervehdys Minttutassu, mukava nähdä taas”, Kettuaskeleeksi tunnistamani kissa naukui erittäin kohteliaasti ja räpäytti silmiänsä ystävällisesti. Hänen silmänsä olivat väriä, johon en ollut törmännyt koskaan ennen. Sähkönsiniset. Jokin niissä oli pelottavaa. Jokin hänen katseessaan laittoi kylmät väreet kulkemaan kehoni läpi, kuin jäiset kynnet. Päästin irti hänen katseestaan, joka tuntui siltä, kuin se voisi porata katseensa syvälle sieluuni ja tarkastelin kollin olemusta. Hänen eleensä olivat jylhät ja arvokkaat ja hänen lihaksikas vartalonsa oli mielestäni komean näköinen. Hänessä oli ennen kaikkea jotain mysteerisyyttä.
”Hei Kettuaskel ja …”, vilkaisin pahoittelevasti melko nuoreen tähtisoturittareen. Hänen vaaleanvihreät silmänsä tuikkivat hyväntahtoisesti, kun hän avasi suunsa muistuttaakseen minua nimestään:
”Olen Laineloiske.” Nyökkäsin terävästi ja painoin naaraan nimen mieleeni.
”Tänään kerron hieman enemmän itsestäni”, tummanpunaruskea kolli selitti tyynesti ja heilautti korviaan rennosti. Minua kiinnosti kyllä valtavasti tietää lisää heistä, sillä he olivat eläviä – no ei varsinaisesti eläviä- todisteita muista klaaneista. Kuolonklaanin legendat taitaisivatkin osoittautua todeksi?
”Tule vähän lähemmäs”, Laineloiske kannusti pehmeällä äänellään, joka oli mielestäni kaunis. Astelin rohkeasti lähemmäs sen enempää protestoimatta ja istuin aivan kaksikon lähelle. Kettuaskel oli kääntänyt sähkönsiniset silmänsä minuun ja kaikeksi yllätyksekseni niissä paloi rakkaus. Hänen kasvoillaan kareili tukahdutettu hymy, jossa oli jotain haikeaa. Ehkä hänellä oli jotain ongelmia perheensä kanssa. Sivuutin asian kokonaan.
”Synnyin Varjoklaanissa sisareni Mäyräraidan kanssa. Silloin metsässä oli neljä klaania Kuolonklaanin lisäksi, Varjoklaani, Myrskyklaani, Tuuliklaani ja Jokiklaani. Laineloiske on kotoisin Jokiklaanista. Silloin Varjoklaani eli silloisen päällikön Tihkutähden hirmuvallan alla, joka sattumoisin oli isäni. Minusta oli tarkoitus kasvaa isäni avustukselle Tähtiklaanin kissojen tuhoaja Varjoklaanin sisällä, niin paha tilanne oli. Onnekseni kohtasin kumppanini Rosmariiniputouksen, joka vei elämäni oikeaan suuntaan. Omistin lopun elämäni hyvyyden suojelemiselle,” Kettuaskel selitti. Hänen kertoessaan tarinaansa näin lukuisia tunteita hänen kasvoillaan, voimakkain niistä kuitenkin oli rakkaus kun hän mainitsi Rosmariiniputouksen. Tihkutähden mainittaessa olin näkevinäni välähdyksen katumusta loistavan kollin silmissä.
”Miten sinä kuolit?” kysyin ja katsoin tyyntä kollia uteliaana. Tämän olemus hieman lysähti tämän huokaistessa.
”Se on tarina toiselle kerralle”, kolli naukui hieman melankolisesti. Nyökkäsin ymmärtäväisenä. Omasta kuolemastaan puhuminen oli varmaan hankalaa joillekin, vaikka olihan se harvinaista, että kissa oli itse kertomassa kuolemastaan.
Kollin olemus oli muutenkin hieman synkeä. Ei sillä tavalla, että hän olisi suuttunut tai surullinen vaan jotenkin paljon syvemmin. En tuntenut häntä vielä niin hyvin, että olisin udellut. Olin unohtanut ajan tajun, mutta havahduin omasta kuplastani, kun Laineloiske aloitti kertomuksensa.
”Minun elämäni ei sisällä mainitsemisen arvoisia käännekohtia, en koskaan saanut kumppania, vaikka sydämessäni oli erityinen rako pennuille. Halusin aina sydämeni pohjasta pentuja, mutta jäin ilman. Elämäni aikana yritin pitää Tähtiklaanin usko yllä klaanissamme, sillä se oli alkanut näyttää hiipumisen merkkejä”, nuorehkon näköinen naaras kertoi ystävällinen pilke vaaleanvihreissä silmissään.
”Miksi kerrotte minulle tämän? Teidän elämän tarinanne?” kysyin kulmat kurtussa. Kettuaskel naurahti hyväntahtoisesti, joka johti hänen kasvoillensa vinon virneen.
”Koska sinun pitää oppia tuntemaan meidät, että voit luottaa meihin. Älä luota kehenkään sinisilmäisesti Minttutassu, muista se.” Kollin kasvot olivat vakavat ja se sai oloni epämukavaksi. Oliko maailma tosiaan niin kiero paikka?
”Usko Kettuaskelta. Äläkä myöskään kerro kenellekään unistasi tai Tähtiklaanista, se voi vaarantaa koko tehtävän ja et halua sitä”, Laineloiske naukui synkästi. Kissojen synkkä äänensävy sai minut ymmärtämään, että tehtäväni ei ollut mikään pikku juttu.
”Miten minun pitää saada kannattajia jos en saa kertoa kenellekään mistään?” hätäännyin. Tähtikissojen tuike alkoi himmetä uhkaavasti heidän tuijottaessa suoraan lävitseni, huomasin omien tassujeni alkavan haaleta ja kadota. Olin katoamassa.
”Älkää lähtekö! En selviä ilman teitä!” huusin melkein kyyneleet silmissä.
”Selviät kyllä. Älä anna sisäisen liekkisi sammua, keksit ratkaisun kyllä”, Kettuaskel naukaisi ja väläytti minulle rohkaisevan katseen.
Havahduin hereille ja mielessäni kaikui vielä Laineloiskeen kaunis ääni:
”Tee vedestä ystäväsi, silloin se ei voi vahingoittaa sinua.” Hengitykseni oli tiheää, mutta se oli rauhoittumaan päin. Oli aikainen aamu, sillä auringon säteet nuolivat punaruskeaa turkkiani vielä haaleina ja matalalta. Poistuin pesästä ja mietin miksei Pikitassu ollut nukkumassa. Huomasin aukiolle kokoontuneet kissat ja mieleeni virtasi liuta kysymyksiä. Loikin läheisimmän kissan luo ja kysyin mitä oli tapahtunut.
”Surmakynsi menehtyi eilen illalla, etkö ole kuullut?” Ruusutuike kysyi ja käänsi ymmärtäväiset kasvonsa suuntaani. Pudistin päätäni kasvoillani hieman järkyttynyt ilme varapäällikön kuolemasta. Samassa hetkessä unohdin uneni. Minua huoletti Pikitassu. Hänen emonsa oli kuollut.
”Kiitos kun kerroit. Kuka on uusi varapäällikkö?” kysyin vielä, mutten enää ehtinyt katsahtaa minua vanhempaan naarassoturiin, kun huomasin jo Pikitassun onnettoman hahmon.
”Henkäysvarjo. Pimeyden metsä suokoon klaanillemme parempaa tulevaisuudelle.” Nyökkäsin välinpitämättömästi, sillä Pimeyden metsä oli menettänyt merkityksensä minulle. Loikin kohti Pikitassun tummanharmaata hahmoa ja kasvoillani alkoi valua kyynelien loppumaton virta nähdessäni ystävättäreni itkeneet kasvot. Juoksin mitään sanomatta naaraan luokse ja painauduin kiinni tämän pieneen vartaloon. Pikitassu alkoi nyyhkyttää ja se sai minunkin itkuni voimistumaan. Sydäntäni kivisti niin kovasti hänen puolestaan. En voisi kuvitellakaan miltä minusta tuntuisi jos menettäisin emoni.
”Olen niin pahoillani”, kuiskasin. Nostaessani pääni kissat alkoivat valmistella edellisen varapäällikön hautaamista. Irtauduin oppilastoveristani ja katsoin tämän ruskeisiin silmiin ymmärtäväisesti. Pikitassu nyökkäsi poissaolevasti ja lähti muiden mukana hautaamaan emoaan. Aloin pyyhkiä kasvoiltani pakenevia kyyneleitä tassuillani, kun kuulin Pikkukaaoksen äänen takaani.
”Henkäysvarjo pyysi minut kertomaan sinulle, että hän haluaisi sinut mukaan partiooni”, nuori soturi naukui. Nyökkäsin. Ja lähdin ruskean naaraan perään, kun hän tassutti Kylmäliekin ja Hämypilven luo, jotka arvailujeni mukaan olivat myös osa partiota. Yritin karistaa pahanolon parhaanystäväni puolesta ja käännyin Pikkukaaoksen hahmon puoleen.
”Mitä mieltä sinä olet uudesta varapäälliköstämme?” kysäisin. Nyt olisi hyvä aika saada uusia ystäviä.
//Pikku? 😀
1088 sanaa
