Lokkitassu
Kirjoittaja: Koivu
Pimentovarjo oli seuraavaksi johdattanut Lokkitassun Hehkulammelle, jossa sijaitsi myös tunnettu Kivikukkula. Paikka, jossa Kuolonklaani ja Eloklaani olivat joskus kuita sitten, ennen sodan alkua pitäneet kokoontumisia. Lokkitassu oli kyllä kuullut niistä Sulkavirralta, mutta hän ei ollut oikein koskaan käsittänyt, mikä niiden merkitys oli olevinaan. Mitä funktiota eloklaanilaisten kanssa rupattelu kerran kuussa muka oli ollut palvelevinaan? Lokkitassu ei keksinyt mitään syytä, miksi haluaisi olla tekemisissä eloklaanilaisten kanssa, vaikka sota ei koskaan olisikaan alkanut.
”Sinä et nyt hetkeen pääse kokemaan kokoontumisia. Ehkä et koskaan”, Pimentovarjo totesi siinä samassa.
”Harmittaako asia sinua?” mestari kysyi. Lokkitassu lopetti Kivikukkulan tarkastelun ja käänsi katseensa mustaan naaraaseen. Tietenkään häntä ei harmittanut; Lokkitassua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän ei vaan tiennyt yhtään, mitä Pimentovarjo olisi halunnut hänen vastaavan. Vaikkakin Pimentovarjoa itseään ei Lokkitassun tulkinnan mukaan vaikuttanut kokoontumisten puute ainakaan näkyvästi harmittavan… Toisaalta välit Eloklaanin kanssa olivat erittäin vihamieliset tällä hetkellä, joten Lokkitassun oli vaikea arvioida, miten paljon varapäällikkö arvosti ideaa kokoontumisesta sodan ulkopuolella. Kolli tiesi voivansa kuitenkin tehdä merkittävän virheen, jos vastaisi huonosti. Hänen oli voitettava Pimentovarjon täysi luottamus ja arvostus puolelleen, eikä se tuntunutkaan niin helpolta, kuin hän alunperin oli ajatellut.
”Ei oikeastaan”, Lokkitassu vastasi tyynesti, yrittäen kuitenkin samalla analysoida Pimentovarjon jokaista pientäkin elettä silmien asennosta viiksikarvan värähdykseen. Pimentovarjoa oli kuitenkin erityisen haastavaa tulkita, sillä tämä ei väräyttänyt viiksikarvaakaan. Lokkitassun oli pakko jatkaa vastaustaan saamatta varmuutta varapäällikön reaktiosta.
”En pysty ajattelemaan eloklaanilaisia muuten kuin vihollisina, eikä minulla ole kokemusta yhdestäkään kokoontumisesta”, harmaavalkoinen kolli totesi, toivoen kuulostavansa uskolliselta. Hän toivoi myös, ettei Pimentovarjolla ollut salaa mitään Eloklaanin kanssa käytyä sotaa vastaan. Lokkitassu oli kuitenkin hyvillään siitä, että hänen vastauksensa pitäisi olla helppo ymmärtää sen perusteella, että hän oli ollut pentu silloin, kun klaani oli ryhtynyt sotaan Eloklaania vastaan. Oikeasti Lokkitassu ei piitannut eloklaanilaisista pätkän vertaa suuntaan eikä toiseen niin kauan, kun pysyivät siellä omalla pienellä maaläntillään. Toisaalta kollista tuntui erittäin hyvältä ajatellessaan, miten toisen klaanin kissat kärsivät, kun Kuolonklaani oli ajanut heidät niin ahtaalle…
Seuraavaksi Pimentovarjo johdatti Lokkitassun taas hiukan lähemmäksi rajaa, josta he jatkoivat eteenpäin Lokkitassulle uusille alueille. Pian alkoi kuulua omituista, matalaa, pienen jyrinän sekaista huminaa. Lokkitassu erotti epäselvästi edessäpäin suuren, harmaan, kiiltävän otuksen kiitävän ohitse yllättävän nopeasti. Kolli päätteli, että sen täytyi olla hirviö.
Viimein he pysähtyivät, sen verran lähellä Ukkospolkua, että sillä kulkevat hirviöt pystyi jo näkemään yksityiskohtia myöten. Niiden silmät kiiluivat päivänvalossa vähintään yhtä kirkkaina kuin kissojen silmät pimeällä, mistä Lokkitassu oli erittäin hämmentynyt. Hänen mielestään hirviöt näyttivät siltä, kuin ne eivät kuuluisi tähän maailmaan ollenkaan. Ne eivät muistuttaneet yhtäkään toista otusta, jonka Lokkitassu oli nähnyt tai josta hän oli kuullut. Toisaalta, kaksijalat eivät hänen kuulemansa perusteella myöskään muistuttaneet muita eläimiä ollenkaan. Lokkitassu oli oikeastaan skeptinen siitä, että kaksijalkoja edes oli olemassa.
”Tuo on Ukkospolku, kuten jo varmaan arvasitkin”, Pimentovarjo maukui ja jatkoi sitten, osoittaen lopuksi hännällään vasemmalle: ”Se toimii reviirimme rajana tässä kohtaa sinne asti, missä nuo puiden kannot loppuvat. Paina se mieleesi.”
Lokkitassu kääntyi katsomaan aluetta, jossa lukuisista puista oli jäljellä vain kantoja.
”Selvä on, mestari. Mitä noille puille tapahtui?” Lokkitassu tiedusteli uteliaana. Hän ei keksinyt, miten ihmeessä puu voisi katketa irti kannastaan noin tasaisesti ja sen jälkeen kadota johonkin.
”Mikään muu olento kuin kaksijalka ei saa aikaan tuollaista jälkeä”, musta naaras vastasi kuin se olisi ollut itsestään selvää. Lokkitassu tunsi heti itsensä tyhmäksi, mutta ei antanut sen näkyä. Harmaavalkoinen oppilas tyytyi vain nyökkäilemään siihen sävyyn, kuin olisi arvannut vastauksen jo etukäteen. Pimentovarjo vilkaisi vielä kertaalleen Ukkospolun suuntaan, ennen kuin kääntyi ympäri ja lähti johdattamaan Lokkitassua takaisin kohti reviirin keskusta.
”Hirviöt eivät poistu polultaan, vaan kulkevat pelkästään tuota reittiä, joten niiden kohteeksi joutumiselta ei pitäisi olla kovin vaikea välttyä”, mestari lisäsi vielä koleasti, tyypilliseen tapaansa. ”Palaamme nyt takaisin ja tutustumme reviirin toiseen puoliskoon toisella kertaa.”
Hetken kuluttua he saapuivat sinne, missä tutun metsän puuraja alkoi. Pian Lokkitassu tunnistikin leirin pensassuojamuurin, joka maastoutui ympäristöön paremmin kuin hän oli tajunnutkaan.
”Milloin aloitamme saalistus- ja taisteluharjoitukset?” Lokkitassu tiedusteli mestariltaan heidän lähestyessään leirin sisäänkäyntiä. Kolli oli hiukan pettynyt, ettei hän ollut päässyt vielä oikeasti harjoittelemaan mitään mielenkiintoista. Hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä ulospäin. Lokkitassu pyrki käyttäytymään aina äärimmäisen kohteliaasti Pimentovarjoa kohtaan.
//Pimento?
