Tuhkatassu
Kirjoittaja: Elandra
“Tuhkapentu on kuuden kuun ikäinen, joten hänestä tulee tänään oppilas. Tuhkatassu, saat mestariksesi Liekkihännän”, Punatähden naukaisun kuulivat varmasti kaikki pääaukiolla olevat kuolonklaanilaiset. Valkea kolli asteli kohti minua kohti oranssi häntä pystyssä. Hänet olisin tunnistanut pelkän nimen perusteella muiden joukosta, kertoihan nimi Liekkihäntä paljon hänen ulkonäöstään.
“Tuhkatassu! Tuhkatassu!” osa klaanin jäsenistä hurrasi uutta nimeäni. Kun kissat hiljenivät, Punatähti poistui pääaukiolta omaan pesäänsä putouksen taakse. Käänsin katseeni jälleen mestariini. Hän ei ollut kooltaan erityisen suuri, mutta hänen rinnallaan minä olin vain rääpäle. Vihasin pientä kokoani. Jopa Liekkihännän nelikuinen pentu oli minun kokoiseni. Jääpentu oli jaksanut jauhaa asiasta minulle siitä saakka, kun hän saavutti minun kokoni.
“Pidä selkäsi suorassa kun istut. Tuollainen könötys ei sovi kenellekään”, mestarini tuhahti. Sillä samalla silmänräpäyksellä suoristin selkäni, mutta en pahoitellut virhettäni. Minä olin nyt oppilas, joten en voinut istua enää miten sattuu. Halusin tulla soturiksi niin pian kuin mahdollista ja todistaa kaikille, että olen maailman paras soturi.
“Näytätkö minulle reviirin vai?” kysyin ja kohotin jälleen katseeni Liekkihäntään.
“Seuraa minua”, kolli sanoi, nousi ylös ja lähti kulkemaan kohti leirin uloskäyntiä. Vedin syvään henkeä ja lähdin seuraamaan soturia. En ollut ennen poistunut leiristä, joten minua hieman jännitti. Liekkihäntä pujahti piikkihernetunneliin hetkeäkään empimättä. Seurasin mestariani mahdollisimman ylvään näköisesti. Kun pääsin ulos tunnelista, näin puita ja paljon lunta, sekä pari suurta kiveä. Olin odottanut tätä päivää koko lyhyen elämäni. Kaikki oli niin suurta.
“Tule, aloitetaan rajojen kiertäminen Ukkospolulta”, mestarini naukaisi ja lähti johdattamaan minua eteenpäin. Kun vilkaisin taaksemme, näin leirin takana häämöttävän metsän. Edessämme oli vain muutamia puita ja kiviä. Valkea lumi oli pehmeää, ja huomasin mestarini uppoavan välillä vatsakarvoja myöten hankeen. Minä pysyin melko hyvin lumen päällä; edes jotakin hyvää pienestä koostani.
Jonkun ajan kuluttua mestarini pysähtyi ja kääntyi minua kohti.
“Haistele ilmaa ja kerro minulle mitä haistat”, Liekkihäntä ohjeisti. Tein työtä käskettyä. Haistoin pahan hajuisen katkun. Se oli tosin laimea.
“Ukkospolku?” ehdotin varovasti. Kolli nyökkäsi ja lähti kulkemaan eteenpäin.
“Ukkospolku toimii Kuolonklaanin yhtenä rajamerkkinä. Hirviöt juoksevat lujaa ja saattavat joskus poiketa Ukkospolulta, joten pidä hyvä välimatka siihen”, valkea kolli käski.
“Lupaan tehdä niin”, vastasin. Isä oli kertonut minulle, että oppilas ei saanut koskaan ohittaa mestariaan ilman lupaa. Siksi kuljin Liekkihännän perässä, vaikka hän välillä hidastikin tahtiaan. Uskon, että kolli vain testasi minua. Olin nimittäin kuullut, että Liekkihäntä oli mestarina hyvin ankara, mutta se sopi minulle mainiosti. Ankara mestari oli takuulla paras mahdollinen.
Ukkospolun katku voimistui, ja Liekkihäntä vaihtoi suuntaa. Lähdimme kulkemaan Ukkospolkua pitkin eteenpäin.
“Moni typerä kissa on kuollut ylitettyään Ukkospolun. Öisin sen ylittäminen voi olla helppoa, mutta aurinkohuipun aikaan se on vain vaarallista ja erittäin typerää”, Liekkihäntä selitti. Hän pysähtyi ja viittoi eteenpäin Ukkospolulle. Näin kirkkaat valot kauempana, mutten tiennyt mitä ne oli. Ne lähestyivät kovaa vauhtia. Kun otus tuli lähemmäs, myös ääni koveni. Se murisi kovempaa kuin yksikään Kuolonklaanin soturi. Painauduin maata vasten, kun tumma otus juoksi silmänräpäyksessä ohitsemme ja jatkoi matkaa kauemmaksi. Sen perässä tuli toinenkin.
“Nouse ylös. Hirviöt eivät tule tänne, eivätkä ne yleensä välitä meistä. Pysy tarpeeksi kaukana niin olet turvassa”, Liekkihäntä tuhahti.
“Okei”, vastasin pahoitellen ja nousin ylös hangesta. Lähdin seuraamaan mestariani eteenpäin.
“Kuolonklaani on asunut täällä kauan, mutta ei aina, tai niin ainakin sanotaan. Kai Naarmunenä ja Sumusilmä ovat kertoneet sinulle tarinoita?” soturi kysyi.
“Ovat he joitakin, mutta eihän kukaan tiedä mitä kauan sitten on tapahtunut. He ovat kertoneet minulle Viiltotähdestä, joka sai kuolleet heräämään henkiin”, kerroin. En aluksi voinut uskoa siihen, mutta kaikki tuntuivat pitävän asiaa tärkeänä, joten lopulta vain päätin sen olevan totta. Kukaan kuolonklaanilaisista ei uskaltanut väittää Viiltotähden olevan tarua, paitsi tietenkin ne, joilla oli voimaa ja kunniaa. Pahimmassa tapauksessa sellaista väittävät kuolivat. Mutta minä en ollut nähnyt sellaisten kuolleen.
“He ovat takuulla kertoneet sinulle myös Pimeyden Metsästä?” Liekkihäntä kysyi.
“Kyllä. Toki isänikin puhuu siitä aina, ja emokin puhui. Jos ei usko Pimeyden Metsään, joutuu kuoleman jälkeen kamalaan paikkaan”, kerroin sen, mitä olin kuullut. Mestarini nyökkäsi hyväksyen vastaukseni.
“Jokaisen on uskottava Pimeyden Metsään. Jos ei usko, ei ole todellinen kuolonklaanilainen”, kolli naukui tiukalla äänellä. Olin kuullut, että edellinen päällikkö oli tappanut monta soturia, jotka tekivät pilkkaa Pimeyden Metsästä. Minä uskoisin koko sydämestäni Pimeyden Metsään, sillä halusin olla paras soturi.
“Tuolla on Hehkulampi. Lehtikadon aikaan se on usein jäässä, mutta viherlehtisin vesi on sinisempää kuin taivas. Vaikka vesi onkin jäässä, ei kannata turhaan mennä lammelle. Joistain kohdin jää voi olla hyvin heikkoa. Tuon suuren kiven alta päälliköt pääsevät Kuuluolaan. Siellä he saavat henkensä Pimeyden Metsältä”, Liekkihäntä selosti. Nyökkäilin sitä mukaa, kun kolli kertoi minulle asioita reviiristämme. Seuraavaksi kuljimme kohti metsän rajaa. Isä oli kertonut, että metsässä kasvoi lähinnä vain kuusia. Ylitimme leiriin johtavan puron ja jatkoimme matkaa joen varrella eteenpäin. Toisella puolella kasvoi pari lehtipuuta, mutta tällä puolella näin vain kuusia.
“Tuolla ovat astinkivet. Niitä pitkin voi ylittää joen”, Liekkihäntä kertoi. Kierros jatkui Liekkihännän tarinoilla. Hän kertoi, missä oli hyvä opetella saalistamaan, kiipeilemään ja taistelemaan.
Viimeinen paikka kierroksellamme oli paikka nimeltä Lehtikuusilaakso. Laakson reunamat olivat loivat, joten jäästä ja lumesta huolimatta pääsimme helposti laakson pohjalle.
“Täällä laaksossa kasvaa ainoastaan lehtikuusia. Ne ovat koko reviirimme ainoat. Myös moni yrttilajike kasvaa ainoastaan täällä. Siksi tämä paikka kuuluu Kuolonklaanin reviiriin. Laaksossa on myös hyvä harjoitella oppilaiden kanssa esimerkiksi taistelua silloin, kun ei ole varma missä vihollinen on”, valkea kolli kertoi.
“Milloin me alamme harjoitella taistelua?” kysyin kiinnostuneena. Hävisin aina taistelut pentutarhalla, mutta oikean mestarin kanssa uskoin voivani tulla paremmaksi. Isä muistutti aina, että minun täytyi yrittää kaikkeni ja keskittyä.
“Käymme huomenna taistelemisen alkeet läpi”, kolli naukaisi.
Kuljin mestarini perässä aina leiriin saakka. Kun pujahdin sisään piikkihernetunnelista, tajusin kuinka väsyneet jalkani olivat kaikesta kävelemisestä. Jalkani meinasivat viedä minut automaattisesti pentutarhalle, mutta sitten muistin olevani oppilas. Vilkaisin kaatunutta puuta, jonka oksien suojassa oli oppilaiden pesä.
“Ennen kuin menet lepäämään, syö jotain. Lähdemme huomenna aikaisin aamulla liikkeelle”, Liekkihäntä naukaisi ja käveli kohti tuoresaaliskasaa. Hän nappasi siitä mukaansa kaksi hiirtä ja jatkoi matkaansa pentutarhalle. Astelin hieman epävarmoin askelin kohti tuoresaaliskasaa. Katselin valikoimaa hetken, kunnes päädyin ottamaan pienen varpusen.
“Sinähän olet Tuhkatassu, etkö olekin?” kuulin naaraan kysyvän takaani. Käännyin rauhallisesti varpunen hampaissani kohti vaalean punaruskeaa naarasta. Tunnistin hänet Minttutassuksi. Naaras oli minua muutaman kuun vanhempi. Nyökkäsin vastaukseksi.
“Hyvä. Minä tein sinulle pedin oppilaiden pesään. Yleensä oppilaat tekevät sen itse, mutta ajattelin olla avuksi”, Minttutassu kertoi iloisesti. Katsoin hieman epäluuloisesti naarasta ja mumisin kiitokset. Astelin oppilaiden pesän edustalle syömään ateriaani. Ikävä kyllä, Minttutassu päätti seurata minua. Hän pudotti oravansa eteeni ja istui alas.
“Mukava saada oppilaiden pesään lisää asukkaita. Turmatassusta ja Huurretassusta ei oikein ole minulle seuraa. He tiuskivat niin paljon. Onneksi mestarini Kalmakuu on aivan mahtava. Millainen sinun mestarisi on?” naaras kysyi. Hän puhui aivan liikaa!
“Liekkihäntä on hyvä mestari”, vastasin lyhyesti. Olisin halunnut olla yksin, mutta Minttutassu ei kamalasti antanut vaihtoehtoja. En kuitenkaan halunnut olla tyly, sillä isä käski tulla toimeen kaikkien kanssa. Niinpä yritin vain olla huomioimatta Minttutassua. Vastailin välillä hänen turhanpäiväisiin kysymyksiinsä, mutta muuten keskityin lintuuni.
Kun olin syönyt, nousin ylös.
“Menen nukkumaan. Minulla on aikainen herätys”, tokaisin vain ja käänsin selkäni naaraalle. Hän huusi perääni hyvästit, jonka jälkeen etsin pesän, jossa oli vähiten kenenkään hajujälkiä. Pesäni oli oppilaiden pesän reunalla. Sammalissa tuoksui yhä metsän tuoksu, mutta Minttutassun ominaistuoksukin oli jättänyt jälkensä. Otin hyvän asennon ja suljin silmäni. Halusin nukkua niin paljon kuin suinkin pystyin, jotta jaksaisin huomenna harjoituksissa.
//1174 sanaa
(23kp!)
