Narsissitassu
Kirjoittaja: Siru
Narsissitassu raotti laiskasti silmiään aina, kun muut oppilaat lähtivät pesästä yksi toisensa jälkeen. Heistä jokainen taisi olla jo paljon häntä taitavampia niin metsästyksessä kuin taistelussakin, sillä kaikki mitä Narsissitassu osasi, oli kiertää reviirin rajaa mestarinsa hännillä. Se sai hänen tassunsa jomottamaan koko seuraavaksi päiväksi, eivätkä koleat, sateiset päivät sallineet niiden hoitamista auringon lämpimässä syleilyssä. Oranssi kolli sulki jälleen silmänsä hetkiseksi ja avattuaan huomasi, että punaruskea tassupari oli ilmestynyt hänen eteensä. Narsissitassu huokaisi syvään ja loi kysyvän katseen kohti Usvatassua, viitsimättä edes nostaa päätään raidallisten etutassujensa välistä. Koko sinä aikana, jonka hän oli asunut oppilaiden pesässä, Usvatassu ei ollut sanonut hänelle muuta kuin nimensä, jota Narsissitassun täytyi udella moneen kertaan unohdettuaan sen aina uudelleen. Jokin oppilaan mitäänsanomattomuudessa ja varjomaisessa tavassa liikkua huomaamattomasti tilassa teki hänestä niin unohdettavan. Kunnollista keskustelua ei siis ollut odotettavissa, joten oppilaan lähestyminen tarkoitti vain yhtä asiaa:
”Aaltosalama lähetti hakemaan. He vievät Nuppujuovan kanssa meidät harjoittelemaan metsästystä”, Usvatassu naukaisi kuulostaen siltä, kuin kyseessä olisi Punatähden antama rangaistus. Narsissitassu päästi toisen huokauksen, nousi viimein istumaan ja alkoi sukia pitkää, pehmeää turkkiaan, joka hänen harmikseen sojotti jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan.
”He odottavat jo”, punaruskea kolli lisäsi, kun hänelle kävi selväksi, ettei toinen ollut heti liikkumassa makuupaikaltaan. Pieni hyväntahtoinen virne nousi Narsissitassun kasvoille, kun hän sai oikaistua viimeisenkin viiksikarvansa ja kohtasi jälleen Usvatassun oranssit silmät.
”Mestarit arvioivat kokonaisuutta, ystävä hyvä. Mitä sinä ajattelisit, jos oma oppilaasi ilmestyisi harjoituksiin aina sen näköisenä, kuin olisi tapellut ketun kanssa?” vaaleanoranssi oppilas naurahti lämpimällä äänellä ja lähti kävelemään kohti pesän uloskäyntiä. Usvatassu ei vastannut, vaan käveli hänen perässään aina leirin uloskäynnille asti, jossa molempien mestarit istuivat puhumassa kolmannen soturin kanssa. Narsissitassu tunnisti tuon kissan Jääviilloksi. Se kävi selväksi viimeistään siitä lävistävästä, jäisestä mulkaisusta, jonka punaruskea soturi loi molempaan oppilaaseen. Jääviillon riekaleinen korva sai Narsissitassun irvistämään pienesti ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Oppilasta ei ilahduttanut tieto siitä, että tuo saattoi olla myös hänen korviensa kohtalo, ja hän sattui pitämään niistä paljon. Pian myös Aaltosalama ja Nuppujuova huomasivat paikalle saapuneet oppilaat.
”Jos klaanin ruokkiminen olisi teidän vastuullanne, nääntyisimme kaikki nälkään odotellessa”, Aaltosalama torui myöhäistä saapumista. Narsissitassu nielaisi ja saattoi tuntea Usvatassun syyllistävän katseen kohdistuneen selkäänsä.
”Anteeksi. Tassuuni pisti neulanen ja kesti hetki saada se irti”, hän avasi suunsa, ennen kuin toinen ehtisi ensin. Soturi siristi oransseja silmiään, kuin arvioiden, puhuiko hänen oppilaansa totta.
”Lähdetään sitten. Pidä huoli, että olet jatkossa ajoissa, sillä joissain tilanteissa pienikin menetetty aika voi olla kohtalokas”, Aaltosalama julisti ja vaikutti siltä, että selitys meni hänelle tällä kertaa läpi. Narsissitassu kääntyi katsomaan hänen takanaan seisovaa Usvatassua pieni mutta helpottunut hymy kasvoillaan, toivoen tuon pitävän suunsa kiinni. Sen hän ainakin aiemmin näytti osanneen.
Narsissitassu hiipi matalana, kuten Aaltosalama oli neuvonut, ja koitti pitää mielessään kaikki tuhat muuta mestariltaan saamaa ohjetta:
”Älä päästä häntääsi laskeutumaan maahan. Varo kuiville lehdille astumista, Pidä katse kohteessa…”, Aaltosalaman sanat pyörivät hänen mielessään. Oppilaan päähän ei mahtunut, kuinka oli mahdollista tuijottaa saalista ja maata samaan aikaan. Aurinkohuippu oli jo kauan aikaa sitten mennyt ja väsymys alkoi painaa Narsissitassua, mitä ei auttanut harjoituksen pitkästyttävyys. Hiljaa oleminen ja paikallaan pitkiä aikoja seisominen olisivat pian kaksi oppilaan inhokkiasiaa, mutta Usvatassulla sen sijaan molemmat tuntuivat sujuvan – ainakin Nuppujuovan antamien kehujen perusteella. Asia ei yllättänyt Narsissitassua, joka viimein rojahti maahan, kun hänen jatkuvasta hiipimisestä väsyneet jalkansa antoivat viimein periksi. Aaltosalaman huomio oli oppilaan onneksi juuri silloin Nuppujuovassa, eikä hän saanut toista litaniaa siitä, kuinka olla mahdollisimman huomaamaton.
”Tämä riittää tältä päivältä. Palataan takaisin leirille!” Aaltosalama ilmoitti, kun oli saanut keskustelunsa toisen soturin kanssa päätökseen. Huojentunut henkäys vapautui Narsissikajon suusta, kun hän kapusi takaisin jaloilleen ja juoksi muun ryhmän luokse. Koko paluumatkaan ajan hän sai kuulla mestariltaan kehitettäviä kohtia hänen vaanimisasennostaan ja monesta muustakin asiasta, jotka menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Leiriin päästyään, Narsissitassu oli kuolemanväsynyt ja sitäkin nälkäisempi, joten puoliunessa hän suunnisti kohti tuoresaaliskasaa. Oppilaalle oli tuossa vaiheessa samantekevää, olivatko sitä enemmän tarvitsevat jo ruokittu, sillä hänen ajatuksissaan pyörivät vain mehukas hiiri ja hänen oma, pehmeä makuupaikkansa. Silmät lähes ummessa, Narsissitassu kumartui napatakseen mitä tahansa riistaa suuhunsa ja tarttui hampaillaan kiinni ensimmäiseen pörröiseen eläimeen, joka sattui hänen kuononsa eteen. Narsissitassu havahtui hetkessä huomatessaan, ettei kyseessä ollutkaan hiiri – tai mikään muukaan riistaeläin – vaan hänen hampaittensa välissä olikin itse asiassa kissan hännänpää. Suureksi epäonneksi, kyseisen hännän täytyi kuulua juuri Jääviillolle. Tämän tajutessaan Narsissitassu tunsi, kuinka hänen sydämensä muljahti rinnassa ja samalla silmänräpäytyksellä hän vapautti punaoranssin hännän leuoistaan. Paras vaihtoehto olisi luultavasti ollut paeta paikalta, mutta oppilas oli jähmettynyt paikoilleen ja tuijotti Jääviillon kasvoja yhtä aikaa kauhistuneena ja anteeksipyytävänä.
//Jää?
