Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Työnnyin piikkihernetunneliin ja kuljin hieman kumarassa sen läpi. Kun pääsin tunnelin päähän, pysähdyin vetämään henkeä. Nyt oli paljon parempi kun se pentu ei ollut kiehnäämässä turkissa kiinni. Minulla oli tilaa ajatella.
Olin aikeissa lähteä Hehkulammelle päin, kunnes minulle tuli sellainen tunne, että joku seurasi perässäni. Oudon tuntemukseni vahvisti takaani kuuluva napsahdus.
Käännähdin äkisti ympäri ja näin Villipennun. Pentu katsoi minua silmät suurina. Ensin olin hämilläni, sitten minut täytti posahtava kiukku.
”Mitä sinä Pimeyden Metsän nimeen luulet oikein tekeväsi?” murisin syvältä kurkustani. Sen voimakas kumpu yllätti jopa minut itsenikin. ”Pennuilla ei ole minkäänlaista asiaa leirin ulkopuolelle – ymmärrätkö?”
Villipentu luimisti korvansa. Hän näytti olevan perillä kömmähdyksestään. Suljin silmäni lyhyeksi hetkeksi ja pudistelin vähän päätäni.
”Sinun on palattava takaisin leiriin. Välittömästi. Muuten saat vartoa oppilasnimeäsi kuun verran ylimääräistä”, uhkasin ja astahdin naarasta kohti. En irrottanut tuimaa katsettani tuon sinisistä silmistä ennen kuin pentu kääntyi ympäri ja loikki takaisin piikkihernetunnelille.
Kun olin varmistanut, että naaras varmasti löysi tiensä takaisin leiriin, jatkoin matkaa edessäpäin kohoavien mäntyjen ja kuusien suuntaan. Oikeastaan minulla ei ollut mielessäni mitään tiettyä määränpäätä – kunhan vain käveleskelin minne sattuu ja rentoutin jännittämisestä jomottavia lihaksiani.
Pujottelin pitkään puiden välissä ja yritin keksiä itselleni tähdellisempää tekemistä, osittain sillä taka-ajatuksella, ettei minun olisi tarvinnut palata vielä takaisin. Mutta kun lopulta päädyin vain istuskelemaan kannon päällä, tulin siihen tulokseen, että oli parempi mennä jo kotiin.
Leirissä Mäntyviiksi kiiruhti minua vastaan. Mustan naaraan keltaisissa silmissä oli hiukan huolestunut kiilto, mikä herätti minussa ihmetystä. Mitä oikein oli tekeillä?
”Karhumyrsky! Siinähän sinä olet”, kuningatar huokaisi. Kohotin kulmiani kysyvästi. ”Oletko nähnyt Villipentua? En ole nähnyt häntä sitten aamun.”
Sydämeni hyppäsi kurkkuuni. Villipentuko? Ei kai hän vain ollut seurannut minua leirin ulkopuolelle? Ei taatusti, olisinhan minä hänet huomannut, sillä se pentu ennemminkin rymisteli eteenpäin kuin käveli.
”Äh, hän taitaa olla vain piilosilla. Älä ole huolissasi, Mäntyviiksi, minä löydän hänet kyllä”, vakuuttelin tuolle ja otin pari haparoivaa askelta yhteen suuntaan livetäkseni paikalta. ”Saat hänet viimeistään auringonlaskuun mennessä!”
Typerä kakara! Mihin hän oli mennyt? Villipentu aiheutti minulle ennenaikaista karvojen harmaantumista, mistä olin kaikkea muuta kuin mielissäni. Miksei hän voinut olla ihan vain tavallinen kuolonklaanilainen, joka kuunteli kiltisti mitä sanottiin? Mutta ei, joku välkky oli saanut niinkin hyvän idean kuin tuoda erakkopentu klaanikissojen keskuuteen ja kasvattaa omanaan. Turmaloikkakin jo itsessään oli hyvä esimerkki, miksi niin ei kannattanut tehdä.
”Villipentu?” sihahdin terävästi. Pysähdyin kuulostelemaan vastausta, mutta sellaista ei kuulunut. Turhautunut huokaus karkasi suustani, mutta jatkoin silti etsintöjä. Jos pentu ei ollut leirissä, hän olisi sen ulkopuolella, eikä etenkään Punatähti ilahtuisi siitä uutisesta.
Samassa huomasin liikettä silmäkulmassani. Käännyin katsomaan kaatuneeseen puuhun päin, jonka ympäristöön soturien- ja oppilaiden pesät oli rakennettu. Puun juurakosta tuijotti sininen silmäpari.
”Villipentu!” mau’uin huojentuneena ja tassuttelin pennun luo. Naaras katsoi minua sen näköisenä kuin olisi juuri herännyt nokosilta. Ja ehkä hän olikin. ”Mäntyviiksi on ollut sinusta kamalan huolissaan, ala tulla jo!”
Villipentu haukotteli ja kömpi pois piilostaan. Hänen pilkukas turkkinsa oli täysi sekasotku. Seurasin hieman huvittuneena miten pentu tallusti aukion poikki pentutarhalle ja katosi sammalverhon taa. Eniten minua kuitenkin kummastutti, ettei naaras ollut avannut suutaan kertaakaan. Kenties tällä oli minua kohtaan kaunoja aiemmasta kohtaamisestamme.
Olin liian väsynyt jäädäkseni ottamaan asiasta selvää, joten suuntasin suorinta tietä pesälleni ja käperryin omalle nukkumapaikalleni. Yllättävää kylläkin, uni sieppasi minut mukaansa melkein saman tien kun olin ummistanut silmäni.
Puoli kuuta vierähti nopeasti. Olin viettänyt yhä enemmän aikaani Villipennun kanssa, ja naaras tuntui kasvavan päivittäin. Ei menisi varmasti kauaakaan kun Punatähti jo nimittäisi hänet oppilaaksi.
Istuskelin leirin laidalla sukimassa turkkiani. Olin aikeissa lähteä kävelylle kunhan saisin hommani valmiiksi, mutta pentutarhalta luokseni yllättäen ryntäävä Mäntyviiksi katkaisi ajatukseni.
”Karhumyrsky! Villipentu nimitetään tänään. Punatähden mukaan sinusta tulee hänen mestarinsa, joten viitsisitkö pysytellä leirissä nimitysmenoihin saakka?” kuningatar selosti nopeasti. Katsoin häntä hieman pökerryksissäni, mutta onnistuin nyökkäämään.
”Hienoa”, musta naaras hymähti ja palasi takaisin sinne mistä oli tullutkin. Jäin katsomaan hänen jälkeensä pää pyörällä. Mitä juuri oli tapahtunut?
Olin toki innoissani saadessani kuulla Villipennusta tulevan minun oppilaani, mutta kaikki tuntui tapahtuvan jotenkin turhan nopeasti. No, miksi minä muka sitä murehdin. Nimitysmenothan olivat kerrassaan loistava uutinen, joten nythän oli suorastaan juhlinnan paikka.
Kului hetki jos toinenkin. Punatähti saapui aukiolle ja kuulutti klaanin koolle. Nousin istumaan paikallani ja suoristin nopeasti rinnastani sekaisin menneen kohdan. Villipentu kipitti ulos pesästään Mäntyviiksi kannoillaan. Näköjään myös Sammalpentu oli mukana.
Tassuttelin varovasti lähemmäksi päällikköä ja kokousta kuuntelemaan tulleita kissoja. Minua hermostutti enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta pidin naamani peruslukemilla enkä antanut sen näkyä ulospäin.
Punatähti kutsui Villipennun klaanin eteen. Katsoin pilkukasta naarasta jännittyneenä. En osannut sanoa, oliko hänkin kauhusta jäykkä vai vain kohteliaan tyyni.
//Villi?
//735 sanaa
