Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
”Haloo! Minäkin olen täällä!” Kaamoskukka tuhahti Punatähdelle, joka oli taistelun lomassa kääntänyt selkänsä tabbykuvioiselle kollille, kun päällikkö oli hetkeksi päässyt irtaantumaan Jääviillon ja Pimentovarjon otteista. Nuori soturi syöksyi kynnet ojossa kohti päällikön punaruskeaa selkää. Punatähti näytti väsyneeltä, ja kollin reagointinopeus oli selvästi laskenut. Tämä ei ehtinyt väistämään pitkäjalkaisen kollin hyökkäystä, vaan Kaamoskukka laskeutui ketterästi päällikön niskaan. Jääviilto nyrpisti tympääntyneenä nenäänsä. Yrittikö hänen entinen oppilaansa viedä häneltä kunnian Punatähden tappamisesta?! Jääviilto ei voinut sallia moista, vaan lähti vihaisesti sähisten uuteen hyökkäykseen. Soturin leukaa särki edelleen, ja sen lisäksi Punatähti oli onnistunut jakelemaan hänelle iskuja sinne tänne ympäri kehoa. Pintanaarmuja kirveli inhottavasti, mutta se ei menoa haitannut. Tilaisuuden tullessa Jääviilto sivalsi kynsillään Punatähden kasvoja. Päällikkö ärjäisi vihasta ja onnistui ravistelemaan selässään roikkuvan Kaamoskukan alas. Punaturkkinen päällikkö loikkasi Jääviillon päälle, ja kaksikko kieri taas kerran keskenään aluskasvillisuuden seassa. Jääviilto ei ollut varma, aiheuttiko hänen ihollaan viiltävää kipua Punatähden terävät kynnet vai maassa lojuvat oksat ja varvut. Jossain vaiheessa kollit lopettivat toistensa kimpussa pyörimisen, ja Jääviilto jäi alakynteen. Punatähti oli saanut otteen soturin kaulasta ja puristi leukojaan tiukasti yhteen. Jääviillon onnistui tarttua hampaillaan päällikön korvasta kiinni, mutta Punatähteä ei moinen hetkauttanut. Jääviilto ei koskaan ollut nähnyt Punatähteä niin vihaisena. Päällikön vihreiden silmien katse oli kaukana siitä, mitä Jääviilto oli tottunut näkemään. Tyyneys ja oikeudenmukaisuus oli kadonnut ja jäljellä oli vain viha ja pettymys.
Punatähden hampaat pureutuivat inhottavasti Jääviillon kaulaan, ja kolli irvisti kivusta. Hän yritti potkaista päällään seisovaa päällikköä pois, mutta iskut menivät ohi. Soturin jalat potkivat tyhjää, ja liikkuminen sai hänen olonsa vain tukalammaksi.
Jääviilto kuuli, kuinka Kaamoskukka huusi jotakin päällikölle, mutta kivun seurauksena sanat sekoittuivat toisiinsa, eikä kolli saanut niistä selvää. Kolli puristi hampaillaan yhä tiukasti päällikön vasenta korvaa. Hetken hän luuli kohdanneensa loppunsa. Raivo ja epätoivo valtasivat punaturkkisen soturin. Ei hän voinut kuolla näin!
Kuin sanattomasta pyynnöstä, Punatähti avasi leukansa ja paino katosi Jääviillon päältä. Jokin sai Punatähden kaatumaan pois Jääviillon päältä, ja soturille jäi hampaisiinsa vain pala päällikön korvaa. Kun Jääviilto haukkoi hetken maassa happea, hän erotti harmaan hahmon seisovan edessään. Kaamoskukka silmäili entistä mestariaan silmiään pyöräyttäen.
”Ei nyt ole aikaa nukkumiselle”, tabbykuvioinen soturi virnisti ja käänsi harmaansiniset silmänsä Jääviillosta eteenpäin. Kun Jääviilto oli saanut hengityksensä taas kulkemaan, hän kampesi itsensä pystyyn ja sylkäisi pois suustaan Punatähden korvan palasen. Hänen ilokseen – tietysti ”vahingossa” – verinen pala lennähti suoraan Kaamoskukan turkille. Jääviillon kasvoille nousi leveä virne.
”Oho”, hän virnuili vahingoniloisena. Kolli ei jäänyt odottamaan Kaamoskukan vastausta, vaan riensi nopeasti takaisin taisteluun. Pimentovarjo kamppaili melko tasaisesti Punatähteä vastaan, kun päällikkö jakeli soturille iskuja. Jääviilto pisti merkille, että Pimentovarjolla meinasi olla hieman hankaluuksia puolustautua päällikköä vastaan. Naaras väisteli parhaansa mukaan kollin kynsiä ja hampaita, mutta ei päässyt itse hyökkäämään lainkaan. Jääviilto joutui harkitsemaan hetken ajan vaihtoehtojaan; menisikö hän Pimentovarjon apuun vai seuraisiko tilannetta sivusta? Pienen harkinnan jälkeen Jääviilto totesi, että olisi järkevintä mennä auttamaan. Punatähti oli sen verran vanha ja väsynyt, että pahimmassa tapauksessa Pimentovarjo saisikin tämän tapettua ja kaikki kunnia menisi mustaturkkiselle soturille! Ajatuskin moisesta sai Jääviillon taistelutahdon vain voimistumaan. Hänestä tulisi Punatähden murhaaja, maksoi mitä maksoi!
Kolli lähti juoksemaan muutaman ketunmitan päässä kamppailevia kissoja kohti. Hän oli kuulevinaan Kaamoskukan askeleet kintereillään, mutta soturi ei vaivautunut vilkaisemaan voidakseen todeta oletuksensa oikeaksi. Punatähti kuuli lähestyvät askeleet ja kääntyi nopeasti ympäri ja lähti yllättäen pinkomaan karkuun kohti Lehtikuusilaaksosta pois vievää rinnettä.
”Turha yrittää paeta! Kyllä me sinut kiinni saamme!” Jääviilto puuskahti. Pysähtymättä hän jatkoi matkaansa Pimentovarjon ohi kohti pakoon pinkovaa päällikköä. Soturi huomasi, että punaturkkinen kissa oli loukannut vasemman takajalkansa; se vuosi verta, eikä kolli laskenut sille kunnolla painoaan. Jo valmiiksi hitaan puoleinen päällikkö oli nyt siis tavallistakin hitaampi. Punatähden onnistui paeta aina rinteeseen saakka, kun Jääviilto ja Kaamoskukka saavuttivat hänet tismalleen yhtä aikaa. Kaamoskukka oli liikkeiltään nopeampi, ja hän loikkasi rinnettä ylös pyrkivän päällikön selkään. Punatähti yritti jatkaa kiipeämistä, eikä varsin kevytrakenteinen Kaamoskukka pysäyttänyt häntä, korkeintaan vähän hidasti. Jääviilto vilkaisi taakseen ja näki Pimentovarjon lähestyvän heitä kovaa vauhtia. Punaturkkinen soturi ei halunnut antaa Pimentovarjolle kunniaa Punatähden tappamisesta, joten soturi syöksyi kohti päällikön haavoittunutta takajalkaa. Hän kiskaisi sitä nopeasti niin, että Punatähti menetti tasapainonsa. Ylämäessä oleva päällikkö rojahti tietenkin maahan Kaamoskukka selässään. Koska maa vietti alaspäin, kaksikko kieri rinnettä alas toistensa kimpussa aina laakson pohjalle saakka. Jääviilto seurasi huvittuneena, kuinka Punatähti ja Kaamoskukka rimpuilivat irti toistensa otteista.
”Hupsista”, Jääviilto virnisti ja kiiruhti kaksikon luokse Pimentovarjon perässä. Ilokseen kolmikko sai huomata, että päällikkö oli nyt jo varsin heikossa hapessa. He saartoivat rähjääntyneen, vanhan kissan ja katsoivat tämän nousevan ylös märästä maasta. Punatähti oli todella surkea näky: päällikön turkista uupui tukkoja, hänen vasen korvansa oli irronnut, kasvot ja muu keho olivat täynnä vertavuotavia viiltohaavoja eikä kolli voinut laskea painoa enää lainkaan vasemmalle takajalalleen. Punatähti tärisi, eikä Jääviilto ollut varma johtuiko se pelosta vai kylmyydestä. Pakkanen oli kiristynyt, ja nyt pysähtyessään Jääviillollakin oli hieman kylmä.
”Tämä ei ole oikein”, Punatähti ärisi rohisevalla äänellään ja silmäili hengästyneenä kolmikkoa vuorotellen. Enää kolli ei vaikuttanut ylväältä päälliköltä, vaan lähinnä järkensä menettäneeltä ikivanhalta kissalta, joka oli viittä vaille kuollut. Näky sai Jääviillon hymyilemään.
”Tämä nimen omaan on oikein. Sinä olet liannut Kuolonklaanin puhtaan veren päästämällä klaaniin ties minkälaisia saastaisia erakoita ja saat maksaa siitä hengelläsi”, Jääviilto murisi vihaisena ja paljasteli päällikölle valkeita hampaitaan. Punatähti pudisteli päätään.
”Pimeyden Metsä ei tule koskaan hyväksymään toimintaanne”, päällikkö naukui. Yllättäen hän menetti tasapainonsa ja rojahti maahan. Jääviilto vilkaisi ketunmitan päässä seisovaa Pimentovarjoa, joka piti tiukasti katseensa kiinni päällikössä.
”Pimeyden Metsä taisi juuri lähettää sinulle merkin, että olet väärässä”, Kaamoskukka vitsaili. Se sai Jääviillonkin naurahtamaan. Kieltämättä ajatus siitä, että Pimeyden Metsän soturit olisivat tönäisseet uljaan päällikön kumoon kuulosti oikein mukavalta! Punatähti yritti nousta ylös, mutta kolli oli liian heikko noustakseen.
”No niin, eiköhän lopeteta tämä leikki tähän”, Jääviilto tokaisi ja otti askeleen lähemmäs Punatähteä antaakseen tälle lopullisen, kuolettavan iskun ja toivottaakseen tälle erinomaista matkaa Pimeyden Metsään. Jääviillon pettymykseksi Pimentovarjo kiiruhti tämän eteen ja pysäytti soturin.
”Odota.” Jääviilto käänsi vihaisen katseensa mustaan soturiin. ”Miten niin odota?! Mitä tässä aikailemaan? Tulitko katumapäälle tehtävän suhteen?”
Pimentovarjo pudisti viileästi päätään:
”En. Hän kuolee joka tapauksessa, joten on turha suututtaa Pimeyden Metsää tämän enempää. Vai tahdotko esi-isiesi langettavan vihansa yllesi, Jääviilto?”
Jääviilto ei voinut uskoa korviaan! He olivat päässeet näin pitkälle, ja nyt Pimentovarjo alkoi jarruttelemaan! Toisaalta naaraan sanat saivat punaturkkisen soturin kerrankin miettimään tekojaan. Kolli katsoi edessään seisovaa Pimentovarjoa viirusilmillään ja myöntyi lopulta. Esi-isät olivat ainoita kissoja, joiden valtaa ja voimakkuutta Jääviilto pelkäsi. Eläviä kissoja kolli ei pelännyt, mutta kuolleiden esi-isien voimat olivat suurempia kuin yhdenkään elävän kissan. Edes niiden ajattelu sai kollin niskavillat nousemaan pystyyn.
Nyt kaikki kolme päällikkönsä pettänyttä soturia seisoivat tämän ympärillä ja katsoivat, miten rähjääntynyt vanha kissa kitui maassa. Lopulta Punatähti luovutti. Tämä jäi makaamaan maahan silminnähden pettyneenä ja käänsi vihreiden silmiensä katseen tummalle taivaalle, joka pilkisti havunsa pudottaneiden lehtikuusten oksien takaa. Jääviilto ei tuntenut lainkaan sääliä tai myötätuntoa punaturkkista kissaa kohtaan. Hän halusi Punatähden kuolevan, mutta samalla soturi nautti suunnattomasti nähdessään, miten päällikkö kitui ja muuttui hetki hetkeltä heikommaksi. Tämän kehossa olevat haavat näyttivät kertakaikkisen kipeiltä. Muutamasta haavasta pulpahteli vähän väliä verta, joka värjäsi kollin sottaista turkkia punaisemmaksi.
Päällikön vihreät silmät laskeutuivat alas taivaasta Pimentovarjon suuntaan. Jääviilto mietti, miltä päälliköstä mahtoi tuntua, kun hänen entinen oppilaansa olikin kääntynyt häntä vastaan. Totta puhuen soturi ei olisi uskonut, että mustasta soturista olisi moiseen. Hän oli kaiken kukkuraksi entisen erakon kumppani, joten Henkäysvarjon tukeminen oli asia, jota kukaan tuskin odotti Pimentovarjon tekevän.
”Olen kaikista eniten pettynyt sinuun, Pimentovarjo. Luulin kouluttaneeni sinut paremmin, mutta selvästi luulin väärin. Soturi, joka vastustaa omaa päällikköään ei ole aito soturi. Olisin kuvitellut, että olet kaiken tällaisen yläpuolella”, Punatähden ääni oli heikko ja särisevä. Näytti siltä, että kollin voimat hiipuivat vauhdilla, eikä tämä pian jaksaisi enää edes puhua. Jääviilto oli varma, että Punatähti yritti pelastaa nahkansa kääntämällä Pimentovarjon pään. Musta soturi saattaisi hyvinkin olla niin heikko, että hän voisikin vaihtaa puolta noin vain. Jos Pimentovarjo vaihtaisi puolta, niin saattaisi tehdä Kaamoskukkakin. Silloin Jääviilto olisi alakynnessä, ja koko suunnitelma menisi mönkään. Kolli puri hampaitaan yhteen, niin ei saisi käydä!
”Älä höpötä, Punatähti! Jos näkisit kokonaisuuden, tajuaisit meidän olevan oikeassa ja tämän olevan ainoa oikea vaihtoehto. Vanhuus on sekoittanut pääsi ja sinusta on tullut yhtä hiirenaivoinen kuin pienestä pennusta!” Jääviilto murahti. Nelikon ylle laskeutui hiljaisuus. Jääviilto huomasi nyt, että kauempaa kantautuneet taistelun äänet olivat lakanneet: erakot oli kaiketi tapettu ja tehtävä oli siltä osin suoritettu.
”Voi voi, eikö sinulla olekaan enää mitään sanottavaa? Pitäisiköhän sinun anoa vähän armoa, ehkä se auttaisi?” Kaamoskukka tokaisi. Punatähden pää kääntyi tabbykuvioisen kollikissan puoleen.
”Minä kuolen, ei sitä muuta mikään”, kolli sanoi ja oli jatkamassa, mutta yskänpuuska sai hänet hiljenemään. Punatähden keho tärisi, kun tämä yski armottomasti. Verta roiskahteli yskän mukana päällikön suusta maahan.
”Voi itku, sinä tosiaan kuolet”, Jääviilto ilkkui virnuillen omahyväisesti. Punatähden kivun sumentama katse kääntyi vaivalloisesti Jääviillon suuntaan. Päällikön ilme oli rauhallinen ja se jos jokin oli ärsyttävää! Jääviilto olisi toivonut kollin anelevan itkien armoa. Ei hänen kaltaisensa kissa ansainnut rauhallista kuolemaa!
”Jokainen kuolee joskus, Jääviilto”, Punatähden ääni oli kylmän rauhallinen, ja se sai punaturkkisen soturin karvat nousemaan pystyyn. Päällikkö sulki vihreät silmänsä ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa.
”En.. Kadu.. Mitään..”
Punatähti veti vielä viimeisen kerran hengitys rohisten ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi ne ulos. Sitten metsään laskeutui kirjaimellisesti kuolemanhiljaisuus. Edes tuuli ei havisuttanut alastomien kuusipuiden oksia ja jopa metsän linnut ja pikkueläimet olivat vaienneet, kuin ne olisivat kunnioittaneet juuri viimeisen hengenvetonsa vetänyttä päällikköä. Kuin tyhjästä taivas tuntui halkeavan ja alkoi kaatosade. Kylmät väreet kulkivat Jääviillon koko kehon halki. Epämiellyttävä tunne valtasi soturin mielen, mutta hetkeäkään hän ei epäillyt tekojensa oikeutta.
Tyytyväinen virnistys hiipi soturin kasvoille, ja tämä astui Punatähden luokse ja katsoi kuollutta kissaa halveksuen.
”Siitäs sait! Noin käy, kun käyttäytyy typerästi”, Jääviilto virnuili tyytyväisenä. He istuivat kuolleen päällikön ruumiin vierellä vielä hetken ja varmistivat, ettei tämä enää herännyt. Kun Jääviilto käänteli päätään silmäillessään hiljaista, sateista metsää, hän tunsi viiltävää kipua kaulassaan olevasta haavasta. Hänen onnekseen verenvuoto oli jo lähes tyrehtynyt, ja näillä näkymin soturi jäisi henkiin. Kun päällikkö oli varmasti kuollut, kolmikko lähti kohti leiriä.
Matkalla leiriin kolmikko oli kohdannut yöpartion. Kaatosade jatkui vain, ja kuulumisten vaihto piti käydä lähestulkoon huutaen, niin kovaa meteliä maahan ropisevat, suuret pisarat pitivät. Pimentovarjo kertoi yöpartion jäsenille heidän lähtönsä jälkeiset tapahtumat ja Henkäysvarjon käskyn tappaa Punatähti, jos tämä menisi Lehtikuusilaaksoon. Jääviilto oli huomaavinaan partiolaisten kasvoilla ilmeitä, joiden perusteella uutiset eivät olleet olleet mieluisia. Kissat palasivat nopeasti leiriin, jotta he voisivat kertoa tapahtumat Henkäysvarjolle.
Klaanin tuleva päällikkö istui yhä vartiossa piikkihernetunnelin edustalla kaatosateesta huolimatta. Hän katsoi leiriin saapuvia kissoja arvioiden.
”Kaikki kunnossa?” varapäällikkö kysyi joukon johdossa kulkevalta Sähkötuholta. Henkäysvarjon poika nyökkäsi vakavailmeisenä. Raidallinen, sinisilmäinen kissa nyökkäsi ja tämän katse kääntyi kaatuneen kuusipuun suuntaan. Jääviilto ei nähnyt aukiolla muita kissoja, joka ei sinänsä ollut yllätys. Tuskin kovin moni poistuisi mielellään lämpimästä ja kuivasta pesästä kaatosateeseen keskellä yötä.
”Hyvä. Kalmakuu, Varissulka, Kaamoskukka ja Narsissitassu, te jäätte vartioon. Katsokaakin, ettei kukaan poistu leiristä ettekä kerro kenellekään yhtään mitään viime yöstä”, Henkäysvarjo komensi terävällä äänellä ja viittoi viisi muuta kissaa perässään kaatuneen kuusen ohi putouksen takana sijaitsevaan pesään, joka tästä lähtien toimisi Henkäysvarjon pesänä. Jääviilto katsahti Kaamoskukkaa ja Narsissitassua ivallisesti virnuillen. Kolli ei voinut ymmärtää, miten heidänkaltaisensa kissat olivat päässeet mukaan Henkäysvarjon suunnitelmiin!
Jääviilto kiilasi töykeästi Aaltosalaman eteen ja väläytti punaturkkiselle naaraalle uhkaavan katseen. Aaltosalama väläytti hampaitaan, mutta pysyi hiljaa. Kuusi kissaa astuivat pesään, jota ei tosiaankaan ollut tarkoitettu niin monelle kissalle. Jääviilto piti huolen, ettei hän jäänyt sisäänkäynnin eteen, vaan pääsi mukavasti perimmäiselle seinustalle lähelle Punatähden vanhaa vuodetta. Kallionkolossa sijaitseva pesä haisi voimakkaasti Punatähdelle, joka oli asustanut täällä ties kuinka monta vuodenaikaa. Jääviilto ei ollut varma, miten pitkään haju kummittelisi Henkäysvarjoa.
”Punatähti menetti siis viimeisen henkensä?” Henkäysvarjo kysyi vakavailmeisenä ja silmäili nyt vieretysten istuvia Jääviiltoa ja Pimentovarjoa.
”Siitä ei ole epäilystäkään. Hän on kuollut kuin kivi”, Jääviilto virnuili ennen kuin Pimentovarjo ehti vastata mitään.
”Ja erakot?” raidallinen kolli katsahti yöpartion jäseniä, jotka nyökyttelivät päitään.
”Tapoimme jokaisen heistä”, Sähkötuho vakuutti. Henkäysvarjo näytti tyytyväiseltä, mutta tuleva päällikkö ei hymyillyt.
”Kuten varmasti ymmärrätte, ette voi puhua viime yön tapahtumista enää koskaan kenellekään. Olemme rikkoneet räikeästi montaa lakia, eikä kukaan saa koskaan tietää siitä. Pahiten haavoittuneet käyvät näyttämässä haavojaan Hehkuaskeleelle, ja muut käyvät hautaamassa erakot klaanin rajan ulkopuolelle ja hakevat Punatähden ruumiin leiriin ennen aamua”, Henkäysvarjo käskytti. Jääviiltoa ei kiinnostanut mikään haudan kaivaminen, joten kerrankin hän lähti mielellään parantajan pesälle. Ei kolli kokenut tarvitsevansa paikkausta, mutta oli se parempaa tekemistä kuin turhien erakoiden hautaaminen!
Kalmakuu, Sähkötuho, Latvaruusu, Pimentovarjo ja Varissulka olivat päässeet haudankaivuuhommiin, kun muut taistelijat olivat siirtyneet Hehkuaskeleen hellään huomaan. Parantaja ei ollut kysellyt yön tapahtumista, kun joukko haavoittuneita sotureita oli saapunut parantajan pesälle, vaan uninen kissa oli alkanut heti hoitamaan heidän haavojaan. Hän oli aloittanut Jääviillon kaulasta, joka oli parantajakissan mukaan yksi pahimmista haavoista. Jääviilto ei pitänyt sisarestaan tai hänen lämpimästä olemuksestaan lainkaan, vaan koko hoitotoimenpiteen ajan soturi tiuski huoletta naaraalle.
”Älä ole noin kovakourainen!” Jääviilto ärähti, kun Hehkuaskel paineli jotakin pahanhajuista mönjää soturin kaulalle, ”yritätkö tappaa minut tuolla lemulla? Surkea parantaja se sinäkin olet, kun et osaa etsiä paremmalta tuoksuvia yrttejä!” Hehkuaskel pysyi vaiti, eikä kommentoinut soturin sanoja mitenkään.
”Noin, sinun täytyy ottaa rauhallisesti ainakin muutaman päivän ajan, ettei haava aukea uudestaan. Olisi hyvä, jos pysyisit täällä tarkkailtavana ainakin sen ajan, että haava on kunnolla ummessa. Liialla rehkimisellä haavoitat itseäsi vain pahemmin ja lopputuloksena voi olla kuolema”, Hehkuaskel totesi vakavalla äänellä ja katsoi varovaisesti Jääviiltoa silmiin.
”Pyh, sinähän et minua komentele”, Jääviilto murahti ja yritti iskeä käpälällään naarasta, mutta Hehkuaskel onnistui väistämään iskun. Nopean ja repäisevän liikkeen voimasta Jääviilto tunsi kipua kaulassaan. Soturi irvisti ja painautui sammalia vasten. Hän oli niin väsynyt, että ei jaksanut alkaa väittämään enää vastaan. Punaturkkinen soturi painoi päänsä sammaliin ja nukahti ennen kuin ehti edes itse sitä tajuta.
Jääviilto ei ehtinyt nukkua kauaa, kun Kaamoskukka herätti hänet. Tabbykuvioinen kolli läimäisi entistä mestariaan käpälille ja katsoi tätä omahyväisesti.
”Onpa kerrassaan ikävää herättää noin somasti nukkuva kissa”, Kaamoskukka huokaisi päätään pudistellen, ”mutta valitettavasti se oli Henkäysvarjon käsky. Hänellä on koko klaanille jotain asiaa, joten raahaudupas pääaukiolle siitä.” Jääviilto huomasi, että nuori kolli oli puhdistanut taistelussa sotkeutuneen turkkinsa. Se ei tosin ollut mikään yllätys, sillä Kaamoskukka oli aina ollut raivostuttavan tarkka turkkinsa puhtaudesta. Jääviilto sai loputonta mielihyvää aina, kun oli päässyt sotkemaan oppilaansa turkkia. Jääviilto kampesi itsensä pystyyn. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi jäänyt hirviön alle. Joka paikkaa särki, erityisesti kaulassaan olevaa haavaa ja leukaa. Kolli venytteli kivusta irvistellen. Avatessaan suunsa haukotukseen, kolli joutui sulkemaan sen nopeasti uudestaan. Leuat olivat niin kipeät, että suun avaaminen ammolleen tuntui inhottavalta. Kaiken lisäksi hän oli vielä järkyttävän nälkäinen.
Ärtynyt soturi raahautui Kaamoskukan perässä aukiolle. Pilvet olivat väistyneet auringon edestä ja juuri nousseen auringon säteet heijastuivat harmaaseen leiriin. Märkä kallio kimmelsi auringonsäteiden osuessa siihen, ja Jääviilto joutui siristelemään silmiään kirkkauden vuoksi. Henkäysvarjo seisoi jo pääaukion keskustassa. Hänen vieressään nökötti tuttu, punaturkkinen kissa. Punatähti näytti levolliselta, aivan kuin hän olisi vain nukkunut. Mutta päällikkö oli kuollut, Jääviilto tiesi sen. Soturin oli vaikeaa pitää ilmeensä vakavana, sillä tyytyväinen virnistys meinasi hiipiä kasvoille tämän katsellessa elotonta päällikköä.
”Viime yö oli katastrofi”, raidallinen kolli aloitti vakavalla äänellä. Henkäysvarjon kasvoilla oli surkea ilme, joka sai jopa Jääviillon vakuuttuneeksi. Olisi voinut luulla, että Henkäysvarjo oli oikeasti pahoillaan viime yön tapahtumista!
”Kun yöpartio oli ollut partioimassa, heidän kimppuunsa hyökättiin törkeästi. Klaanimme reviirille saapuneet erakot olivat täysikasvuisine tovereineen tehneet meille ansan. Onneksemme Varissulka pääsi pakoon ja tuli kertomaan asiasta. Punatähti, Pimentovarjo, Jääviilto ja Kaamoskukka lähtivät heidän avukseen puolustamaan klaanimme reviiriä ja kunniaa. Erakot saatiin tapettua viimeistä jäsentä myöten, mutta ikäväksemme Punatähti ei selvinnyt taistelusta, vaan menetti viimeisen henkensä. Muut kuolonklaanilaiset selvisivät vain pienillä vammoilla ja erakot on haudattu klaanin reviirin ulkopuolelle”, tulevan päällikön ääni oli tasainen, kun tämän katse laskeutui elottomaan Punatähteen.
”Valvomme ensi yön Punatähden ruumiin vierellä ja juhlimme hänen elämäänsä, sekä saatamme hänet viimeiselle matkalleen Pimeyden Metsään. Minun on haettava yhdeksän henkeäni ensi yönä, ja toivon mukaan tapaan Punatähden samalla”, varapäällikkö hymyili heikosti, mutta kollin ilme oli haikea. Kuin Punatähden kuolema olisi ollut suurikin menetys tai ylipäätään vahinko.
”Kuolonklaani selviää tästä kyllä, vaikka menetys onkin valtava. Tämä on hyvä muistutus siitä, ettei kenenkään elämä maan päällä ole ikuinen.”
Henkäysvarjo päätti kokouksen.
//Kuka tahansa kuolonklaanilainen saa jatkaa.
//KP-boosti
