Lokkimieli
Kirjoittaja: Koivu
Lokkimielen niskakarvoja ja kielenpäätä kihelmöi Sulkavirran kysyessä, miltä hänestä tuntui olla takaisin Kuolonklaanissa. Ai miltäkö? Lokkimieli oli vähintään yhtä raivoissaan panttivankien häviämisestä kuin Henkäystähti – hän ei vain näyttänyt sitä ulos päin, vaan piti kasvonsa yhtä tyynenä kuin yleensäkin. Soturin mielestä oli säälittävää, miten huonosti Kuolonklaani oli hoitanut tilanteen. Hän oli varma, että jos olisi vain itse ollut vartioimassa panttivankeja sinä yönä, eloklaanilaiset eivät olisi onnistuneet tempussaan. Kuolonklaanilaiset olivat toimineet aivan liian varomattomasti. Oli aivan idioottimaista, ettei turvatoimia oltu mietitty pidemmälle, Lokkimieli ajatteli. Hänen puolestaan eloklaanilaisia oltaisi voitu kohdella sitä paitsi paljon, paljon raaemminkin.
”Ehditkö sinä koskaan jutella Uskolinnun kanssa?” Sulkavirta jatkoi vielä esittämällä toisen kysymyksen. Naaras tuntui tosiaan olevan obsessoitunut tähän eloklaanilaissoturiin. Lokkimieli ei käsittänyt, miksi kukaan kuolonklaanilainen ajattelisi jotain tuollaista tässä tilanteessa. Harmaalaikkuinen kolli piti kuitenkin pokkansa ja asteli tyynin askelin emonsa vierellä, yrittäen piirtää naamalleen pientä hymynkaltaista.
”Tuntuu kieltämättä oikein hyvältä olla takaisin kotona – siitä huolimatta, että vartijan homma sujui minulta hyvin”, Lokkimieli maukui ensin leppoisalla äänellä, ja oli vilkuilevinaan taivasta kuin sillä olisi jotain arvoa. Hän käänsi katseensa takaisin Sulkavirtaan ja jatkoi vakavammin:
”Vaikka olihan eloklaanilaisten temppu todella nöyryyttävä takaisku koko klaanille. Se harmittaa, mutta toisaalta emme olisi voineet tehdä enempää. Heillä oli vain tuuria.”
Harmaanruskean naaraan pyöreiden silmien katseesta oli vaikea päätellä suoraan, mitä tämä mahtoi ajatella asiasta. Lokkimieli tiesi emonsa kuitenkin odottavan vielä vastausta toiseen kysymykseen.
”En jutellut Uskolinnun kanssa”, valkoharmaa kolli tokaisi. Hän toivoi emonsa tajuavan, ettei jaksanut puhua aiheesta enää. Lokkimieltä ei olisi voinut jotkut etäiset sukulaiset vähempää kiinnostaakaan, mutta olisi ollut liian töykeää hänen maskipersoonaltaan sanoa se Sulkavirralle suoraan. Hän tarvitsi emonsa huomiota ja ihailua, vaikka tämän jutut välillä kyllästyttivätkin kollia – pahempina päivinä kävivät hermoillekin. Mutta Sulkavirta oli edelleen hänen ainoa luottokissansa. Ei tosin ainoa, jota voisi käyttää…
”No, ei se mitään”, naaras maukaisi heidän jo lähestyessä Lehtikuusilaaksoa. ”Minustakin on kyllä niin mukavaa, että olet taas täällä.”
Lokkimieli vastasi emonsa hymyyn samanlaisella hymyllä. Soturi yritti pysyä rauhallisena ja peittää tylsistymistään parhaansa mukaan.
Kohta hänen mieleensä kuitenkin pälkähti yksi aihe, josta he molemmat ehkä haluaisivat puhua. Vaikka Lokkimieli oli kuullut Ruskalinnusta emoltaan paljon, hän ei ollut itse juurikaan esittänyt tästä kysymyksiä. Lokimieltä kuitenkin kiehtoi yksi asia. Miksi hän oli sellainen kuin oli? Oliko Lokkimielen isä kenties muistuttanut häntä jollakin tapaa? Vai oliko Lokkimieli muuten vain sellainen kuin oli? Kolli oli aina kokenut, että kaikki muut kokivat asiat hyvin eri tavalla, kuin mitä hän itse. Kuin hänessä olisi ollut jokin poikkeavuus, jota hän ei täysin ymmärtänyt. Lokkimieli tietysti piti erityisyyttään vain hyvänä asiana. Se teki hänestä monin puolin paremman kuin muut soturit.
”Voisitko kertoa vähän tarkemmin, millainen Ruskalintu oikein oli luonteeltaan?” Lokkimieli kysyi Sulkavirralta nyt oikeastikin kiinnostuneena.
//Sulka?
KP-boosti käytössä
