Harakkahaave
Kirjoittaja: Saaga
Siinä istuskellessani viheryskän kourissa ehdin mietiskellä jos mitä asiaa. Isäni makasi vieressäni yhtä kovassa taudissa. Minua ärsytti olla toimeton, mutta samaan aikaan oli mukava myös levätä. Olisin kuitenkin kaivannut tervettä pystyvää kehoani ja kaikkia sen suomia etuja. En pitänyt muiden käpälissä pyörimisestä. Yskä ravisteli voimatonta kehoani. Pörhistin karvojani ja oikaisin asentoani. Isä heräsi.
“Harakkahaave?” tuon suusta kuului yskäisyn kera.
“Kaikki hyvin”, vastasin ja painoin pääni tassuilleni lähelle isän päätä.
Isä taisi jo nukahtaa, sillä vastausta ei kuulunut. Huokaisin ja suljin itsekin silmäni.
Avatessani silmäni en ollut enää sairaspesässä leirin ulkopuolella. Olin leirissä Lummelempin kanssa. Vilkaisin sisareeni ja hymyilin. Hän hymyili takaisin. Leiri kuhisi kissoja. Kukaan ei ollut sairas ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Viherlehden vihertämät puut kukoistivat samoin kuin pensaat ja ruohikko. Juoksin ulos ja hengitin raikasta ilmaa. Siinä ei ollut merkkiäkään sairaudesta tai lehtikadosta ja kaikki oli hyvin. Hengitin ulos. Vaikka nautinkin unimaailmasta täysin siemauksin, tiesin, että kohta tämä loppuisi ja olisin taas sairaiden kissojen joukossa ahtaassa pesässä nälän ja sairauden kourissa.
Heräsin. Oloni ei tuntunut yhtä huonolta kuin viimeksi, kun olin avannut silmäni. En nähnyt ulos, joten en ollut varma oliko nyt yö vai päivä. Hengittäessä kurkkunikin tuntui puhtaammalta, eikä yskä pyrkinyt ulos enää niin isoina ryöppyinä kuin aikaisemmin. Katselin ympärilleni. Kääntäessäni päätäni paha sairauden haju valtasi taas sieraimeni. Kärppämyrsky, joka makasi vierelläni oli jättänyt silmänsä vain puoliksi auki. Oli selvää, etteivät kaikki olleet yhtä hyvässä kunnossa. Naaraan suusta pääsi koriseva ääni.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin häneltä.
Nostin hieman Kärppämyrskyn päätä, jos tämän olisi helpompi hengittää.
“Kerro… kerro Rosmariinikynnelle, että rakastan häntä”, naaras aneli hyvin kähein äänin.
Katsoin tuota hieman kulmiani kurtistaen.
“Älä höpsi. Vielä me tästä selviämme. Sinnittele vain”, vastasin ja nostin päätäni, “Voin kutsua Sumutuulen antamaan sinulle jotain hengityksen helpottamiseksi.”
Huomasin itsekin kuinka selvältä ääneni kuulosti. Se loi uutta toivoa ja puhtia rintaani pelastaa myös Kärppämyrskyn näkemys tilanteesta.
“Harakkahaave…” Kärppämyrsky kähisi. Tuon silmät heijastivat naaraan kipua ja ymmärsin vihdoin. Ei hän ollut vain epätoivoinen, kuolemaisillaan hän oli.
“Odota, haen sinulle vettä”, sanoin ja olin nousemaisillani.
“Älä, en halua mennä yksin”, mustavalkoinen kissa kähähti epätoivoisesti.
Karvani laskeutuivat ja korvani painuivat vaisuun luimuun samoin kuin ilmeeni surulliseen kurttuun.
“Uskotko, että menet johonkin? Pimeyden Metsään?” kysyin, ehkä koska minua kiinnosti tai ehkä koska en kyennyt vain katsomaan toisen pois menoa vaitonaisena. Kärppämyrsky nyökkäsi heikosti.
“Sinulla… sinulla tulee varmasti siellä kivaa. Ja älä huoli. Kerron kyllä Rosmariinikynnelle”, sopertelin. Ei ollut minun tapaistani olla epävarma tai näin… tunteikas. Yleensä näytin itsessäni vain iloa, mutta nyt tiesin, että Kärppämyrsky tarvitsi jotain muuta.
“Kauniita unia”, sanoin, kun huomasin Kärppämyrskyn kadottavan kosketustaan tästä maailmasta. Tuo vaipui hiljaa tajuttomuuteen silmät lasittuen ja kylki lopettaen nousemisen. Katsoin käpäliini kuollutta kissaa. Olisin ehkä voinut hakea Sumutuulen jo aikaisemmin, mutta ei siitä mitään hyötyä olisi ollut. Suljin tuon silmät käpälälläni ja nousin.
Jalkani tuntuivat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oikeasti kantavan ja astelin Sumutuulen luo juurikaan huojumatta. Kuumeenikin oli selvästi laskenut, sillä en palellut kokoajan.
“Kärppämyrsky meni”, sanoin Sumutuulelle, joka nosti päänsä yrttiensä äärestä. Hän nyökkäsi vakavana ja lupasi mennä katsomaan pian.
“Luulen, että olen parantunut.”
Sanoja vastasi hyvin mittaava katse ja lupaus tutkia minutkin kunhan kerkeäisi. Minua ei haittaisi odottaa. Voisin vaikka sillä aikaa hakea vettä muille sairaille ja tarvitseville.
Olin päässyt leiriin muiden sekaan. Olin asiasta hyvin helpottunut. Ei enää tarvinnut sairastaa ja olla toimeton, mutta toisaalta en olisi halunnut jättää muita sairaita. Halusin kokoajan olla tietoinen heidän voinnistaan ja pitää heille seuraa varsinkin nyt, kun olin taas terve ja minulla oli energiaa.
Oli kuin Kärppämyrskyn kuolema olisi kietonut sisuskaluni suurelle solmulle enkä meinannut saada sitä selvitettyä vaikka kuinka halusinkin. Mietin vain kokoajan naarasta ja tuon sanoja.
“Hei Rosmariinikynsi! Odota”, nau’uin, kun huomasin naaraan kävelevän jonnekin. Toteuttaisin lupaukseni heti ensitilassa.
“Kuulit varmaan Kärppämyrskystä”, sanoin, kun sain naaraaseen katsekontakstin, “Otan osaa suruusi. Haluaisin, että tiedät mitä hän sanoi minulle juuri ennen…”
“Kiitos Harakkahaave. Hyvin huomaavaista”, Rosmariinikynsi keskeytti ehkäpä ihan tahallaan ennen sanaa “kuoli”. Henkäisin rauhallisesti.
“Hän pyysi minua kertomaan sinulle, että rakastaa sinua kovasti”, kerroin.
Rosmariinikynsi nyökytteli katsoen käpäliään. Huomasin kuinka kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä. Hän sanoi ääni täristen: “Hän ei halunnut lähteä yksin. Hän pelkäsi sitä.”
“Voi, minä olin hänen luonaan kokoajan. Ei hän ollut yksin. Sitä paitsi hän on nyt okei, hän on terve”, vastasin purren kieltäni. Suru oli inhokki asiani maailmassa. Olisin halunnut nostaa painon naaraan lavoilta.
“Kiitos”, Rosmariinikynsi toisti, “Minun on… varmaan parasta mennä.”
Annoin harmaaturkkisen kissan häipyä luotani. Toivoin vain, että tuo menisi jonkun rakkaansa luokse ja antaisi pitää itsestään huolen. Sitä hän tarvitsi näin ikävän tilanteen kohdatessaan.
Päätin lähteä pienelle kävelylle selvittämään ajatuksiani. Ehkä se tekisi omasta olostanikin hieman helpompaa.
Tassutin hiljaisessa metsässä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Oli mukavaa olla taas täällä, ajattelin. Pujahtaessani joen rantaan huomaisin, että se oli jäässä edelleen. Otin kiven käpälääni ja annoin sen liukua pitkin puhdasta, kirkasta jään pintaa. Se jätti jälkeensä kumisevan äänen janan kunnes pysähtyi. Hymyilin. Ääni oli sellainen, jota ei kuullut ikinä missään muualla. Se oli jään ääni. Virnuilin ja katselin vastarannan puita, joiden oksilla roikkuivat suuret lumikasat.
“Mikäs noin virnuiluttaa sairasta?”
Hätkähdin ja käännyin katsomaan, mistä ääni oli tullut. Vierelläni seisoi Pyräkkäpiru.
“En minä ole sairas”, vastaisin, “pääsin juuri pois sairaspesältä.”
“Onnitteluni”, kolli vastasi, enkä aivan erottanut oliko toivotus sarkastinen vai aivan todellinen.
“Kiitos”, vastasin hännänpäätäni näpäyttäen ilmassa. Ihmettelin edelleen, mistä kolli oli vain ilmestynyt viereeni ja miksi tämä oli yksin.
//Pyräkkä?
