Aaltopentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Aaltopentu tarkasteli kiinnostuneena höyhentä, joka oli irronnut Ruostekukan aiemmin syömästä linnusta. Se oli kuulunut metsäkanalle, jonka Kalmakuu sanomansa mukaan oli saanut kiinni aivan itse. Aaltopentu ihaili isänsä metsästystaitoja ja toivoi itsekin olevansa jonakin päivänä yhtä taitava.
Hänen huomionsa herpaantui höyhenestä, kun hän näki silmänurkassaan Saukkopennun ja Sirpalepennun pienten hahmojen liikkuvan itseään kohti. Hän käänsi päänsä pesätovereitaan kohti. Naaraat pysähtyivät aivan hänen naamansa eteen, niin että Aaltopentu tunsi heidän lämpimän hengityksensä kutittavan viiksiään.
”Mikä nyt on?” hän kysyi päätään kallistaen.
”Me ollaan menossa tutkimaan leiriä!” Saukkopentu ilmoitti silmät loistaen. Heti perään Sirpalepentu lisäsi vähän rauhallisemmin: ”Ja ajateltiin tulla kysymään, tulisitko sinäkin meidän kanssa. Ja Tattipentu tietysti.”
Aaltopentu vilkaisi lapansa yli sammaleille, joiden päällä Tattipentu köllötteli Ruostekukan kanssa. Kollipennun korvat olivat kääntyneet kiinnostuneesti heidän puoleensa; tämä oli kaiketi kuullut heidän keskustelunsa pentutarhan ulkopuolelle lähtemisestä.
”Kuka vanhemmista kissoista lähtee mukaan?” Aaltopentu kuulusteli hetken päästä. Hänen katseensa pyyhki Ruostekukasta Mäntyviikseen ja Mäntyviiksestä klaaninvanhimpiin, joista kukaan ei näyttänyt siltä, että olisi mielellään lähtenyt vahtimaan neljää rasavilliä pentua pesän ulkopuolelle.
Saukkopentu ja Sirpalepentu vaihtoivat merkitsevän näköisiä katseita. Aaltopentu aavisteli heidän hautovan jotain. ”Kakaiskaa ulos”, hän patisteli kun kumpikaan ei sanonut sanaakaan vähään aikaan.
”Me ajateltiin, että jos mentäisiin ihan vain neljästään”, Saukkopentu aloitti jatkuvasti Sirpalepentuun päin vilkuillen. ”Mehän ollaan Sirpalepennun kanssa teitä vanhempia, joten ei kai se kovin iso ongelma voi olla”, tämä kiirehti lisäämään huomatessaan Aaltopennun jännittyneen ilmeen.
Aaltopentu katsahti Sirpalepentuun, jonka katse oli valunut alas tämän käpäliin. Hän oletti, ettei idea ollut tullut suoraan sinikilpikonnakuvioiselta pennulta vaan Saukkopentu oli jälleen onnistunut houkuttelemaan toisen naaraan mukaan yhteen tempauksistaan, vaikka Aaltopennun täytyikin myöntää, että Saukkopennussa oli jotain kummaa karismaa, mikä vetosi jopa häneen.
”Minusta se ei ole hyvä idea.” Tattipentu oli hipsinyt hänen viereensä ja napitti häntä nyt suuret, siniset pennunsilmät pyöreinä. ”Emo nyhtää meiltä korvat päästä, jos saa kuulla.”
Aaltopentu tunsi sisällään kiehuvan kiukun. Taas veli rupesi nynnyilemään. Vaikka hän nykyään arvosti pentuetoveriaan aivan uudella tavalla, ei hän voinut sietää sitä, kun tuo alkoi sanella hänelle, mikä oli kannattavaa ja mikä ei. Tattipennun puuttuminen asiaan ratkaisi Aaltopennun ongelman, ja nyt hän tiesi tarkalleen, mitä halusi.
”Mukana ollaan”, hän maukui ja loi kahteen muuhun naaraspentuun viekkaan katseen. Saukkopentu pörhisteli karvojaan innoissaan, Sirpalepentu potki edelleen maata vaivaantuneena. ”Tuletko sinä mukaan?” hän kysyi Tattipennulta, vaikka näki tuon ilmeestä, ettei kolli ollut edelleenkään ideasta kovin vakuuttunut. Hänen yllätyksekseen veli kuitenkin nyökkäsi. Aaltopentu kohotti toista kulmaansa hiukan vaikuttuneena.
Saukkopennun johdolla pentupartio suuntasi ulos pentutarhasta. Kukaan klaaninvanhimmista ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota heidän tekemisiinsä, ja Mäntyviiksi ja Ruostekukka olivat molemmat nokosilla. Menisi jonkin aikaa ennen kuin pentutarhassa huomattaisiin heidän puuttumisensa.
Taivasta peitti ohut kerros maidonvaaleita pilviä, joiden takaa aurinko pilkahti näkyviin aina silloin tällöin. Tänään oli vähän tuulisempaa, ja Aaltopentu huomasi palelevansa. Tattipentu tärisi hänen vierellään.
”Leikitään piilosta!” Saukkopentu hihkaisi yllättäen. ”Minä etsin, menkää te muut piiloon!”
Heille ei jäänyt paljoakaan aikaa valmistautua, kun ruskea naaras alkoi jo laskea. Aaltopentu pinkaisi kohti leirin pohjalla makaavaa valtavaa kuusta. Hän kuuli Tattipennun ja Sirpalepennun tulevan aivan hänen kintereillään. »Eivätkö nuo tohelot osaa etsiä itselleen omaa piiloa!» hän ajatteli ärsyyntyneenä ja juoksi kovempaa, vaikka hänen askelluksensa olikin edelleen hieman horjuvaa ja kömpelöä.
Kun hän sukelsi tuuheiden, vehreiden oksien alle, käpälänaskelet hänen takanaan vaimenivat. Joko kaksikko oli löytänyt jostain itselleen paremman piilon, tai sitten he eivät olleet rohjenneet seurata häntä kuusen alle.
Aaltopennun nenään tulvahti voimakkaita tuoksuja, joiden hän tiesi kuuluvan klaanitovereilleen. Katsellessaan ympärilleen heikossa valossa, hän erotti nukkuvien kissojen hahmoja. Varovasti hän pujotteli makuusijojen lomasta eteenpäin.
Siinä samassa hän kuuli kuusen oksien toiselta puolelta lähestyviä juoksuaskelia ja Saukkopennun innostunutta miukunaa. Hänen sydämensä hypähti kurkkuun, kun hän ei ollut osannut varoa tarpeeksi askeliaan keskityttyään kuulostelemaan pesän ulkopuolelta kuuluvia ääniä ja kompastui jonkun häntään. Kissa päästi puoliunisen sihahduksen ja käänsi kellertävän vihreät silmänsä Aaltopentua kohti. Aaltopentu tuijotti takaisin silmät säikähdyksestä laajenneina.
”Anteeksi!” hän supatti nopeasti. ”Mutta voisitko olla niin kiltti, etkä paljastaisi minua? Pyydän!”
Hän katsoi anovasti sammalilla makaavaa naaraskissaa ja kuunteli koko ajan toisella korvallaan ulkopuolelta kantautuvia askelten ääniä ja naukumista karvat pörhössä.
//Sulka?
//648 sanaa
