Pyräkkätassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Tänään luvassa oli jäljitysharjoitukset. Mäyräkynsi oli tuonut minut metsään. Suurikokoinen kolli käveli eteenpäin ja selitti samaan aikaan harjoitukseen liittyviä ohjeita, joiden kuuntelemiseen minun olisi varmaankin pitänyt keskittyä. Huomioni oli suuntautunut kuitenkin jonnekin aivan toisaalle: kauempana metsässä näkyi pienehkö, sammaleen peittämä kivikeko, jonka päällä olin näkevinäni liikettä. Varmaankin sisilisko!
Mäyräkynsi puhui edelleen, kun yhtäkkiä otin jalat alleni ja kiidin juoksujalkaa kivikasan luo. Hidastin vauhtiani tullessani lähemmäksi, sillä en halunnut säikäyttää suomuista ystävääni. Ehdin nähdä liskon vain vilaukselta, sillä jokin säikäytti sen. Kyyristelin kiven juurella ja yritin nähdä sisälle kivenrakoon, jonne se oli luikahtanut.
Näkökenttäni rajamaille ilmestyi mustavalkoinen hahmo. Nostin katseeni tuiman näköiseen naaraaseen, joka pörhisti karvojaan varoittavasti. Hänen vieressään seisoi tabbyturkkinen kollikissa, jonka jäänsiniset silmät tutkailivat minua viileästi. Katsoin kissoja näreissäni – sisilisko oli mennyt piiloon hänen takiaan.
”Te säikäytitte sen karkuun! Kiitos vain!” tuhahdin peittelemättä ärsyyntymistäni.
”Sinä olet väärällä puolella rajaa, pentu”, mustavalkoinen naaras naukaisi äänellä, joka oli yhtä kylmä kuin Lehtikadon viima. Hänen uhkaileva äänensävynsä ei kuitenkaan pelottanut minua, mutta sen sijaan hänen käyttämänsä alentava nimitys sai veren kiehumaan suonissani.
”Pentu?!” huuhdahdin suutahtaneena. Olin aivan varma, että pennuksi kutsuminen oli epäsuora viittaus pieneen kokooni, mistä syystä otin sen hyvin henkilökohtaisesti. Sisarukseni eivät olisi joutuneet sietämään tällaista nöyryytystä, koska he olivat melkein täysikasvuisen kissan kokoisia. ”Minä olen oppilas, ettäs sen tiedät!”
”Siinä tapauksessa sinun pitäisi myös tietää, ettei sinulla ole mitään asiaa Eloklaanin puolelle rajaa”, tummaturkkinen kolli otti osaa keskusteluun. Tuijotin häntä hetken hieman typertyneenä, tajuten vasta nyt, että en ollut häntä tai hänen seuralaistaan koskaan ennen. Niin tosiaan, nämä kaksi eivät tainneet olla Kuolonklaanista.
”Nyt te kyllä huijaatte! Ei tämä voi olla vielä Eloklaanin reviiriä”, yritin inttää vastaan, vaikka olin täysin tietoinen väitteeni epätodenmukaisuudesta. Minä olin tunkeutunut huomaamattani Eloklaanin reviirille, ja nämä kissat olivat eloklaanilaisia.
Eloklaanilaiskolli lupasi, etten joutuisi vaikeuksiin, mikäli kävelisin nyt heidän kanssaan takaisin rajalle. Pohdin hetken vaihtoehtojani, ja lopulta tulin siihen lopputulemaan, että oli parasta vain totella.
Kävelin kahden eloklaanilaisen välissä rajaa kohti, ja käytin tilaisuuden hyväksi jakaa näiden kanssa liskotietouttani: ”Näin noilla kivillä sisiliskon ja halusin tulla katsomaan sitä lähempää. Sitten te kaksi tulitte ja säikäytitte sen tiehensä. Kai te ymmärrätte, miten vaikeaa on yrittää löytää sisilisko ja vielä lähestyä sitä ilman, että se juoksee piiloon ja jättää häntänsä jälkeen harhautukseksi? Hännän tiputtaminen on muuten eri ovela keino puolustautua saalistajilta. Kun saalistaja jää tuijottamaan irronnutta häntää, lisko pääsee livahtamaan pois paikalta. Eikö olekin kiehtovaa!”
Tullessamme rajalle Mäyräkynsi oli meitä vastassa. Soturin ilme oli kivikova, ja hänen katseensa heijasteli pettymystä. Jäin seisomaan kahden saattajani väliin. Aavistelin, että mestarini ei ollut iloinen luvatta poistumisestani.
Soturit keskustelivat keskenään, kunnes eloklaanilaiskolli kehotti minua seuraamaan ensi kerralla rajamerkkejä tarkemmin. Mulkoilin häntä vähän tuohtuneena – ei minulle tarvinnut puhua kuin pennulle.
”Joo joo, ei tarvitse saarnata”, puhisin puoliääneen kävellessäni takaisin omalle puolelleni rajaa. Ilmeisesti Mäyräkynsi oli kuullut kommenttini, sillä hänen katseensa muuttui entistä ankarammaksi. Luimistin korviani ja naukaisin nopeasti: ”Vastaisuudessa pysyn oikealla puolella rajamerkkejä.”
Lopulta eloklaanilaiset kääntyivät ympäri rajalta ja katosivat metsään. Jäimme Mäyräkynnen kanssa kahdestaan rajalle. Alkuun soturi ei sanonut mitään vaan vei meidät kauemmaksi rajamerkeistä.
En pitänyt kollin hiljaisuudesta. Se oli minusta jotenkin pahaenteistä.
”Minusta rajat ovat ihan typeriä. Ympärillämme on niin paljon nähtävää, mutta meitä estää näkemästä sitä kaikkea jotkin näkymättömät rajaviivat”, marmatin ääneen ja toivoin saavani Mäyräkynneltä jonkinlaisen reaktion. Mikä tahansa oli parempi kuin tämä hiljaisuus.
//Mäyrä?
