Salamapentu
Kirjoittaja: Auroora
Salamapennun hännänpää vääntyili ilmassa, kun hän kyyristeli emonsa takana silmissään viekas pilke. Pimentovarjo oli nukkumassa, Loskapentu tuhisi hänen vierellään. Salamapentu ei ollut erottaa veljeään emon mustan turkin seasta: samanvärisenä kissana häntä oli vaikea erottaa. Valkea kollipentu kuitenkin näki sen verran, että tiesi veljensä olevan sikeässä unessa. Ja se ei hänelle käynyt.
Salamapennun vaanimisasento oli heikohko jäljitelmä Pimentovarjon edellisenä päivänä näyttämästä esimerkistä, mutta sillä ei ollut väliä. Kollipennun kohde ei tulisi huomaamaan häntä, kunhan hän vain liikkuisi hiljaa. Se oli Salamapennulle haastavaa. Hän oli äänekäs, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti, ja sen hän tiesi itsekin. Hän tiesi kuitenkin myös, että jotain tosissaan halutessaan hän tulisi aina saavuttamaan sen. Jos hän halusi liikkua hiljaa, hänen askeleensa pentutarhan kylmällä pohjalla olisivat keveät kuin perhosen.
Salamapentu hiipi lähemmäs emoaan. Pimentovarjon korva värähti, ja Salamapentu jähmettyi hetkeksi. Musta kuningatar ei kuitenkaan herännyt, vaan työnsi kuononsa vain tassunsa alle. Valkoinen pentu virnisti tyytyväisenä ja jatkoi matkaansa. Hänen tassujensa liike kiihtyi pennun lähestyessä kohdettaan. Salamapentu oli kenties hieman liian innokas, mikä näkyi hänen kärsivällisyyden puutteessaan. Pimentovarjo ehti raottaa silmiään juuri ennen kuin Salamapentu ponnisti loikkaan, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.
”Sainpas!” valkoinen pentu huudahti voitonriemuisesti tarratessaan kiinni emonsa selkään. Pimentovarjo säpsähti hereille ja Salamapentu oli huojahtaa sivulle, mutta onnistui jollain ilveellä pitämään tasapainonsa. Hänen emollaan kesti hetki tajuta, mitä oli tapahtumassa. Kun hänen uninen katseensa tarkentui Salamapentuun, niissä näkyi sekä kyllästyneisyyttä että ärtymystä. Epäilemättä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun villi pentu oli herättänyt kuningattaren uniltaan.
”Salamapentu, mitä sinä oikein teet?” Pimentovarjo murahti ja räpytteli väsyneitä silmiään. Hän vilkaisi pentutarhan suuaukosta ulos, ja Salamapennun katse seurasi perässä. Aurinko oli vasta nousemassa: taivas oli päivän ensimmäisten säteiden punertama. Salamapennun virne leveni: hänellä olisi vielä koko leikintäyteinen päivä edessään!
”Et voi herättää minua ja Loskapentua tuolla tavalla”, Pimentovarjo sanoi, mutta hänen äänensä ei kuulostanut kovin tiukalta. Musta naaras nuolaisi tassuaan pari kertaa ja pyyhkäisi sillä korviensa yli. ”Vaikka sinä heräisitkin aikaisin, ei se tarkoita, että sinulla olisi mikään oikeus pilata muiden yöunet.”
”Mutta Loskapentu ei edes herännyt!” Salamapentu huomautti ja nyökkäsi kohti veljeään. Hän katsoi pientä, mustaa karvakerää uteliaana: Loskapennun kylki kohoili edelleen tasaisesti, mutta hän ei nähnyt veljensä emonsa turkkiin hautaamia kasvoja, eikä näin oikeastaan voinut olla varma hänen nukkuvan. Loskapentu ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan mitenkään hänen hellään herätykseensä.
”No, nyt hänen on joka tapauksessa herättävä”, Pimentovarjo sanoi topakasti ja nousi ylös vieden samalla lämpönsä Loskapennun luota. Salamapennun yllätyksesi hänen veljensä olikin hereillä: tämä kohotti tyytymättömästi päätään.
”Minä halusin vielä nukkua! Emo, minua väsyttää”, hän inahti, mutta Pimentovarjo venytteli jo makeasti selkäänsä ketunmitan päässä sammalilta. Naaraan sininen katse käväisi Loskapennussa, mutta sitten hän käänsi sen nopeasti muualle.
”Sinun on opeteltava heräämään aikaisin. Oppilaat aloittavat harjoituksensa joskus ennen auringonnousua”, Pimentovarjo sanoi ja astui kulmat kurtussa lähemmäs Salamapentua. Valkoinen pentu irvisti, kun hänen emonsa kumartui lähemmäs sukimaan hänen päälakeaan, suoristamaan nukkuessa sekoittuneet karvat. ”Menkää leikkimään yhdessä. Salamapentu on ollut hereillä ties kuinka kauan odottamassa, että pääsee leikkimään kanssasi.”
Loskapentu puuskahti tyytymättömänä. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut halukkaalta ilmaisemaan vastalauseitaan. Hienoa, Salamapentu tuumi. Nyt Loskapennun oli pakko leikkiä hänen kanssaan. Ei sillä, etteikö tämä olisi muutenkin halunnut. Ei Salamapennun veli ainakaan koskaan valittanut, kun he leikkivät yhdessä.
”Tänään minä pesen sinut sammalpallossa!” Salamapentu hihkaisi ja riensi noukkimaan heidän leikkikalunsa pentutarhan nurkasta. Hän virnisti veljelleen. ”Kuten aina.”
Loskapentu pyöräytti silmiään, mikä sai Salamapennun vain virnistämään leveämmin. Loskapentu ehkä teeskenteli, että olisi mieluummin missä tahansa muualla ja tekemässä mitä tahansa muuta, mutta hän tiesi veljensä pitävän heidän yhteisistä leikkituokioista. Vaikka Loskapentu yleensä hävisikin heidän peleissään.
Salamapentu vilkaisi emonsa suuntaan hiukan varautuneesti. Hän toivoi, ettei Pimentovarjo puuttuisi peliin. Hän ei pitänyt siitä, miten emo koki usein tarpeekseen kommentoida Loskapennun pelaamista. Salamapennusta hänellä ei koskaan ollut valitettavaa – minkä valkoinen kolli itse päätteli johtuvan siitä, että hänen pelaamisensa oli melko virheetöntä – mutta Loskapennulle naaras oli kärkäs jakamaan ohjeita vaanimiseen, loikkimiseen, juoksemiseen ja mistä hän nyt kritiikkiä keksikään. Tietysti Salamapennusta oli hyvä, että emo yritti ohjeistaa Loskapentua, mutta hänen kommentointinsa eittämättä lannistivat hiukan tunnelmaa. Onneksi Pimentovarjon huomion vei juuri sisään astellut Henkäystähti. Salamapentu huokaisi helpotuksesta ja suuntasi keskittymisensä sammalpalloon.
