Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Kun Punatähti oli kutsunut klaanin koolle, tiesin heti mistä oli kyse. Muutaman päivän takainen, lyhyt ja kylmä keskustelu Henkäysvarjon kanssa oli paljastanut, että päällikkö oli aikeissa nimittää Varistassun pian soturiksi. Varapäällikkö ei tuntunut olevan kovinkaan kiinnostunut kollista, jota kaikki luulivat hänen pojakseen. Kukaan ei varmasti voinut olla huomaamatta, miten kylmä raidallinen kolli oli ollut nuorinta poikaansa kohtaan. Varistassu hädin tuskin oli koskaan päässyt keskustelemaan isäksi luulemansa kissan kanssa, mutta se oli mielestäni vain parempi.
Ylläpitääkseen kulissia, Henkäysvarjo oli käynyt pikaisesti onnittelemassa soturinimen ansainnutta Varissulkaa. Seurasin sivusta, kun Varissulka jäi tapittamaan isänsä perään. Pienen hetken tuoreen soturin kasvoilla oli ollut hämmentynyt ilme. Kaiketi hän oli odottanut enemmän.
Vasta kun kaikki halukkaat olivat onnitelleet poikaani, minä astelin hänen luokseen. Olin seurannut kokousta syrjemmältä kallionseinämän varjosta. Varissulka kuuli minun lähestyvän, ja kolli käänsi päänsä suuntaani. Väläytin tummanharmaalle kissalle hymyn, jota ei normaalisti kasvoillani nähty.
”Onnea uudesta nimestä ja asemasta Kuolonklaanissa”, lausahdin asiallisesti, ”vaikka et enää joudukaan päivittäin harjoittelemaan uusia asioita, älä oleta olevasi valmis soturi. Kehitä itseäsi ja taitojasi aina kun vain voit, jotta voin vanhana olla ylpeä pojastani.” Vaikka olinkin ylpeä siitä, että Varissulka oli saanut kohtuullisessa ajassa soturikoulutuksensa päätökseen, en halunnut hänen jäävän vain tavalliseksi rivisoturiksi. Olin kuluttanut niin monta vuodenaikaa hänen kasvattamiseensa, että hän sai luvan tehdä kovasti töitä tullakseen parhaaksi soturiksi. Halusin sukuni kunnian säilyvän Varissulan ansiosta, sillä muista jälkeläisistäni tuskin olisi mihinkään.
”Kiitos”, Varissulka vastasi hitaasti päätään nyökäyttäen.
Siinä oli kaikki, mitä minun piti pojalleni tässä hetkessä sanoa. En halunnut jaaritella turhuuksia. Siispä nousin ylös ja sanattomasti hyvästelin Varissulan hännän heilautuksella. Suuntasin kohti sotureiden pesää, sillä aurinko oli jo ajat sitten ohittanut huippunsa, ja auringonlaskun hetki oli käsillä. Leirissä hämärsi jo, kun kallion varjot peittivät miltei koko leirin. Halusin nukkua hyvin, jotta voisin olla virkeänä aamun ensimmäisessä rajapartiossa.
Kului muutama päivä Varissulan nimityksestä, kun Punatähti liittyi yllättäen seuraani istuskellessani yksin leirin pääaukiolla. Aurinko oli vasta noussut, joten leirin pääaukio oli hiljainen. Lehtisade oli historiaa, kun lehtikato oli saapunut metsään. Ensilumi oli tullut ja mennyt, sillä valkea lumipeite oli sulanut samana päivänä kun oli satanutkin. Vaikkei maassa ollutkaan lunta, sää oli muuten hyvin tyypillinen lehtikadolle. Sää oli kylmentynyt, ja puut olivat nyt täysin lehdettömät.
”Vaikutat siltä, että kaipaat enemmän tekemistä päiviisi”, Punatähti aloitti keskustelun rennosti. Katsahdin punaturkkista kissaa peittelemättä hämmennystäni.
”Miten niin?” kysyessäni äänensävyni oli kunnioittava, kuten aina päällikölle puhuessani.
”Kunhan vain vitsailin, kun olet istuskellut niin paljon yksiksesi leirin pääaukiolla viime aikoina. Halusin vain kysyä mielipiteesi siitä, jos saisit koulutettavaksesi uuden oppilaan”, Punatähti käänsi vihreän katseensa pentutarhan suuntaan. Seurasin päällikön katsetta, joka pysähtyi harmaaseen naaraspentuun, joka oli saavuttanut kuuden kuun iän. En tiennyt pennusta juuri muuta kuin nimen, mutta ajattelin sen olevan vain hyvä asia. Se tarkoitti sitä, ettei Roihupentu ollut ajanut itseään ongelmiin, vaan oli elänyt kuten pentujen täytyy, huomaamattomasti ja sääntöjä noudattaen.
Siirsin katseeni pennusta Punatähteen.
”Jos se on sinun mielestäsi hyvä ajatus, niin on myös minun”, totesin kohdatessani päällikön katseen. Punatähti nyökäytti päätään pienesti ja piti viisaan katseensa vielä hetken minussa. Olin otettu siitä, että Punatähti luotti minuun. Mikäli saisin Roihupennun oppilaakseni, tästä tulisi neljäs kouluttamani soturi.
”Niin minä arvelinkin. Mutta nyt minun on mentävä, Rapakynsi odottelee minua kävelylle kanssaan. Nähdään taas, Tuhkajuova”, Punatähti totesi matalalla, mutta aavistuksen leikkisällä äänellä. Punaturkkinen kolli nousi ylös ja poistui luotani piikkihernetunneliin. Hänen ja Rapakynnen rakkaus vaikutti aidolta, toisin kuin omani Henkäysvarjon kanssa.
Seurailin sivusta leirin tapahtumia aina aurinkohuipun hetkeen saakka, jolloin päätin lähteä saalistamaan. Henkäysvarjo ei ollut laittanut minua loppupäivänä yhteenkään partioon, joten minun oli täytynyt keksiä tekemistä itse. En halunnut olla koko päivää leirissä tyhjän panttina.
Saalisonni ei ollut tänään puolellani, sillä metsä tuntui normaaliakin hiljaisemmalta. Se oli selvä merkki siitä, että lehtikato oli saapunut. En suostunut palaamaan leiriin tyhjin tassuin, joten seuraavaksi olin löytänyt itseni joen ääreltä. Koska vesi ei ollut vielä jäässä, kalastaminen onnistui vielä. Lehtikadon ja kylmenevien vesien myötä kalatkin liikkuivat hitaammin, joten kalastaminen oli helpompaa. Joskin jouduin odottelemaan pitkän tovin, ennen kuin onni potki.
Kun aurinko oli ollut puolessavälin matkallaan kohti taivaanrantaa, olin saanut kalastettua kaksi kalaa.
Olin vienyt saaliini leiriin, jättänyt toisen tuoresaaliskasalle ja toisen syönyt itse, kun Punatähti kutsui klaanin koolle. Varmasti lähes jokainen klaanin asioista perillä oleva kissa tiesi, että oli Roihupennun nimityksen aika. Kissat ilmaantuivat pääaukiolle, mutta suurin osa jättäytyi syrjemmälle kuuntelemaan päällikköä. Vain muutama innokkain soturi kerääntyi aivan pääaukion keskustaan lähelle Punatähteä.
Koska olin melko varma siitä, että Punatähti nimittäisi minut Roihupennun mestariksi, jätin syrjäisen istumapaikkani ja siirryin hieman likemmäs päällikön puhepaikkaa.
Punatähti oli lyhytsanainen, kuten aina. Hän ei turhia jaaritellut, vaan meni suoraan asiaan.
”Roihupentu on nyt kuusikuinen, joten hän ansaitsee oppilasnimensä. Roihupentu, uusi nimesi on Roihutassu, ja soturikoulutuksestasi vastaa Tuhkajuova”, päällikkö sanoi voimakkaalla äänellä koko klaanille, vaikka lähinnä hän puhuttelikin vain Roihutassua. Juuri nimitetty oppilas käänteli päätään etsiessään katseellaan minua. Kun meripihkainen katse osui minuun, kuolonklaanilaiset alkoivat sillä hetkellä hurrata hänen uutta nimeään:
”Roihutassu! Roihutassu!”
Mäntyviiksi, Saukkotassu ja muutama soturi välittivät ohimennen pikaiset onnittelut Roihutassulle. Kun naaras jäi yksikseen seisomaan keskelle pääaukiota, katsoin parhaaksi lähestyä häntä. Roihutassu käännähti minun suuntaani, kun pääsin hänen lähelleen.
”Toivottavasti olet syönyt ja levännyt tänään hyvin, sillä lähdemme heti ensimmäiselle rajakierroksellesi”, sanoin ennen kuin Roihutassu ennätti edes tervehtiä minua.
//Roihu?
// 838 sanaa
