Aaltosalama
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Hehkulammen pinta väreili tuulenvireen pyyhkäistessä sen ylitse. Aaltosalama istui lammen rannalla, katse laskettuna hennosti aaltoilevaan veteen, josta hänen sumea kuvajaisensa heijastui. Hän oli juuri palannut partiosta, mutta ei ollut halunnut mennä leiriin, joten hän oli päätynyt tulemaan tänne. Välillä lammen vastarannalla näkyi kissoja, jotka olivat tulleet joko katsomaan kaunista auringonlaskua tai vain viettämään aikaa yhdessä, mutta Aaltosalama ei välittänyt heistä.
Siitä alkaen, kun he olivat Varissulan kanssa jääneet kaksijalan ansaan, kaikki oli mennyt pieleen. Ensin Sulkavirta oli lähtenyt klaanista hänelle mitään ilmoittamatta, sitten toinen Kalmakuun ja Pikkukaaoksen pennuista oli tullut kaksijalan kaappaamaksi, eikä tästä ollut kuultu enää sen jälkeen. Kalmakuu oli murheen murtama, eikä Aaltosalama kestänyt nähdä häntä sellaisena. Kissoja kuoli ja katosi harva se päivä. Soturitar alkoi vähitellen kyllästyä siihen.
Mitä hän oli tehnyt niin väärin, että Pimeyden Metsä päätti rangaista häntä näin? Että hänen emonsa oli viety häneltä, että hänen sukunsa oli täynnä petollisia kissoja, jotka yksi toisensa perään tuottivat häpeää synnyinklaanilleen? Aaltosalama antoi kaikkensa Kuolonklaanin puolesta, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi hyvä. Ettei ollut riittävä.
Laskeva aurinko värjäsi Hehkulammen pinnan verenpunaiseksi. Aaltosalama katsoi sitä hievahtamatta, raivon kasvaessa hänen sisällään nousevan hyökyaallon lailla. Ainoa asia, joka piti hänet järjissään oli kosto. Kunhan eloklaanilaiset olisi hävitetty, metsä olisi jälleen Kuolonklaanin vallassa ja Ruostekukan levoton sielu saisi viimein rauhan. Ja Aaltosalama myös.
Hän huitaisi omaa kuvajaistaan ja rikkoi vedenpinnan. Sen jälkeen hän nousi ylös ja käänsi lammelle selkänsä. Henkäysvarjo oli ymmärtänyt häntä. Varapäällikkökin näki sen, jonka edessä suurin osa kuolonklaanilaisista ummisti silmänsä – Eloklaani oli uhka, joka täytyi tuhota.
Aaltosalama lähti tassuttamaan takaisin leiriin päin. Hän loikki astinkivien yli joen toiselle puolelle ja tuli metsään, jossa lintujen laulu raikasi kuin viimeistä päivää. Yhtäkkiä jostakin kuului rasahdus, ja Aaltosalama jähmettyi niille sijoilleen. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, ja hän haisteli ilmaa varuillaan. Ei merkkiä tunkeilijasta tai mistään eläimestä, joten kyseessä täytyi olla joku oman klaanin kissoista.
Hän kiersi sammaloituneen kiven taakse ja näki Varissulan, joka katsahti häneen yllätetyn näköisenä. Aaltosalama tuijotti häntä hetken hitusen häkeltyneenä, kunnes tajusi sanoa jotakin:
”Sinäkin olet näköjään iltakävelyllä.”
//Varis?
