Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Niin, kolli selvästi vältteli aihetta. Sen näki hänen katseestaan ja vastauksestaan, hän ei halunnut puhua siitä. No mikä siinä, jokaisella mielipiteensä, mutta pentue olisi melkeinpä pakko osallistua kummatkin. Tai no myöntyä. Eihän mustikkapentu ollut loppujen lopuksi Karhumyrskyn pentu, jonka takia halusin hänen kanssaan pentuja. Hän oli minulle niin tärkeä.. toisen onni ja rakkaus minua kohtaan.. olisi kaikki mitä tarvitsin. Mutta lauhalaukka..? Hän oli jossain tuolla, ihan varmasti, en kuitenkaan voinut puuttuvan kissan antaa heijastua ajatusmaailmaani. Tai ajatusmaailmaan kyllä, mutta tekosiin en. En voinut antaa Karhumyrskyn nähdä että pentu ei ollut hänen, tai mitään muutakaan. Kaikki oli liian monimutkaista. Siksi kau halusin kumota tunteeni ja muistini viimeiseen nurkkaan, paeta kuin vastuuton lapsi. Mutta tiesin kun aika tulisi minun täytyi ottaa kummastakin lapsesta vastuu. Kaikki ei voinut päättyä hyvin. Villisielu katso nyt mihin vajosit! Kaikki päättyy hyvin! Mustikkapentu pääsee oppilaaksi, sitten soturiksi, saa perheen, hankkii pentuja, siinä se. Sinä et jää kiinni ikinä. En edes halunnut ajatella ruskaa. Pikku pentuni, joka oli nyt siellä jossain. Ehkä hän oli saanut hyvän kodin, mutta entä jos jotain kävisi? Taivaslaulu ja Merkurius olivat vannoneet vaikka uhraavansa henkensä pennun puolesta, ehkä luotin että se riitti. Karhumyrsky ei huomannut epäröintiä kasvoillani, vaan katsoi ”pentuaan” joka intoili saalista. Saalista jota rakastin, lintuja. Karhumyrsky kyyristyi, puhuen pennulle, hän juonitteli pennun saaliin kimppuun. Voi mustikkapentu, ei minullakaan maitoa ikuisuuksiin riitä. Mustikkapentu otti haasteen vastaan, silmät tuikkien. Hymyilin katsellessa näkyä, onnellinen kehräys kurkustani kummuten. Olin onnellinen koska he olivat onnellisia. Karhumyrsky todella haasti poikaamme, mutta pentu otti haasteen todesta ja teki parhaansa jotta saisi linnun. Minusta oli vähän liikaa että hän yritti tavallaan verrata pentuamme Tuhkajuovan pentuihin, mutta annoin sen luisua tassujen läpi. Katsoin kun pentu lähti saaliin luo, todella saaliisti sen uudestaan. Se oli aika taitavaa, vaikka pentu kompuroikin lopussa. Huomioon ottaen että ilman tuota kollia en olisi osannut edes puhua tuon ikäisenä. Katsoin Karhumyrskyn kannustusta, huojentuneena vertailun loppumiseen. Nousin paikaltani ja aloin repimään palasia linnusta. Minua vaivasi hiljaisuus, mutten korjannut asiaa. Mustikkapentu napsi itsensä täyteen, kunnes itsekin söin antaen anelevalle kumppanille siiven. Katsoin pettyneenä rastasta miettien saisinko koskaan toista pentuetta. Sumupentu, ehkä haukkapentu ja rastaspentu. Niin. Popsin minkä pystyin linnusta. Yllätyin kun Karhumyrsky palasi aiheeseen, yrittäen kysellä mielipidettäni.
”Rentouttavaa, silmiä avaavaa. On kuin olisin oppinut uudestaan koko elämän kiertokulun, joka sen kohtaa rakastaen. Ja ovathan pennut.. omansa. Rakastan pikkuisia, he osaavat olla välillä niin höpsöjä”, Tokaisin. Olin myös yllättynyt kun Mustikkapentu ei yökkäillyt rakkaus höpinöistämme, mutta olihan se totta. Rakastin pentujen syyttömyyttä, tyhmiä kysymyksiä sekä pieniä hetkiä. Tosin halusin opettaa pennun tavoille, heidän täytyisi kunnioittaa tätä klaania, sekä sen tapoja. Mutta ei koskaan ollut kiellettyä omata sydäntä oikeassa paikkaa. Täytyi vain oppia ettei suurin osa kuoloklaanilaisista omannut lainkaan sydäntä. Karhumyrsky ei tosin ollut yksi heistä.
”Mitään yllättävää tapahtunut muuten?”, Kysyin kumppaniltani, olin jatkuvasti tutkaillut toisen ilmettä, tutkaillut reagtioita.
”Ei mitään kaamean yllättävää, lehtikatoon on valmistauduttu, olen viettänyt paljon aikaa Mahlahallan kanssa ja yrittänyt ystävystyä häneen”, Uutinen mahlahallasta tuli yllätyksenä. Ennen Karhumyrsky juuri ja juuri olisi kestänyt moista kissaa koska tämä pörräsi Lauhalaukan kanssa, mutta nyt hän tuli toisen kanssa juttuun? Se oli uutta. Lehtikato tulisi myös varmasti pian. En pitänyt siitä, saati jos olisin tiinenä moisena aikana. Oliko ajoitus pennuille ihan sopiva sittenkään? Ruoka oli aina minusta liian kortilla, saatikka että söisin kahden kissan edestä ruokaa itse saalistamatta.
”Mikä on lehtikato?”, Mustikkapentu uteli, tuo suuntasi katseensa isäänsä. Olin aivan varma että puhuisimme ajoituksesta vielä lisää. Tuo saisi puhua minulle järkeä päähän etteivät pennut olleet hyvä merkki tähän väliin. Niin hän sai ainakin minut nyt uskomaan.
//576 sanaa
//Karhu?
