Kaamostassu
Kirjoittaja: Aura
Kaamostassu kaarteli Tattihallan ympärillä viekas katse kasvoillaan. Suurikokoinen kolli oli hänelle vähän liiankin helppo vastus ja Kaamostassu nautti toisen kiusaamisesta suuresti. Tattihalla oli hänestä kuitenkin hieman liian tylsä vastus, kolli kaipasi jotain muuta! Hän halusi hurmata jonkun suloisen ja hauraan kissan. Se sopisi Kaamostassun suunnitelmiin täydellisesti.
”Tattihalla hyvä”, Kaamostassu kuiskasi toisen korvaan ja sai punaruskean kollin perääntymään pelokkaana.
”Mitä sinä pelkäät? Relaa ja rentoudu, en minä sinua ajatellut vahingoittaa”, Kaamostassu naurahti ivallisesti ja paljasti kyntensä. Hän nosti oikean etukäpälänsä ja ihaili teräviä kynsiään ylimielinen ilme kasvoillaan. Tattihalla näytti siltä, että voisi murtua hetkenä minä hyvänsä ja vallan ihana tunne levisi kollin kehoon.
”Oletko mykkä, hm?” kolli kysyi sitten ja katsoi toista harkitsevan viileästi. Tattihalla räpäytti silmiään ja katseli maahan, vältellen Kaamostassun katsetta.
”Vaiko vajaa? Sinun on ehkä hyvä tietää, että minä en pidä vajaista tai mykistä kissoista”, Kaamostassu naukaisi lähes kuiskaten.
”Kysyn siis uudelleen, oletko sinä mykkä tai vajaa?” Kaamostassu toisti kysymyksensä vaativana ja lähti taas kiertämään Tattihallaa. Hän kosketti hännällään suuremman kollin lapaa ja virnisti.
”E-en”, Tattihalla sai sanotuksi ja Kaamostassu oli juuri avaamassa suunsa, kunnes kuuli naukaisun kauempaa:
”Hei, lopeta heti Tattihallan kiusaaminen ja keksi jotain järkevämpää tekemistä! Luulisi, että Pimentovarjon pojalla on muutakin puuhasteltavaa, kun heikompien kiusaaminen.”
Tummanpuhuva kolli käänsi katseensa naukujaan ja huomasi Sielutassun, kadonneen Höyhentassun veljen. Kaamostassu huokaisi ja kosketti vielä huomaamattomasti Tattihallaa.
”Muista, että olen aina siellä missä sinäkin”, Kaamostassu kuiskasi ja vinkkasi silmää leikkisästi. Tattihalla pakeni tilanteesta heti, kun Kaamostassun huomio siirtyi toiseen oppilaaseen.
”Sielutassu hyvä, älä ota kaikkea niin vakavasti! Mehän vain leikittelimme, se oli hauskaa. Olet tylsä, vakava ja ilonpilaaja”, Kaamostassu haukotteli ja alkoi sukimaan laiskahkosti rintaturkkiaan. Sielutassu kurtisti kulmiaan epäuskoisena.
”Ei se minun silmiini siltä näyttänyt, Tattihallahan oli selvästi ahdistunut ja pelokas”, Sielutassu tokaisi ja kollikissa naurahti. Oliko se muka Kaamostassun vika, jos joku ei osannut ottaa leikkiä leikkinä?
”Tattihallan pitäisi oppia ottamaan rennosti, ei ole minun vikani, jos hänellä menee asiat tunteisiin”, Kaamostassu huokaisi teatraalisesti ja katseli ympärilleen. Tulisiko Jääviilto hakemaan hänet pian harjoituksiin? Toivottavasti, hän meinasi kuolla tylsyyteen!
”Sielutassu, mitä sinä toljotat?” Kaamostassu kysyi huomatessaan punertavan kollin katsoessa eteensä.
”Hysst, katso! Ampiainen, ajattelin että voisin harjoitella saalistamista sen avulla”, Sielutassu naukaisi hiljaa ja lähestyi otusta varovaisesti. Kaamostassu rutisti kulmiaan, mutta seurasi vanhemman kollin suunnitelmia. Hän kohautti olkiaan, Sielutassu oli ollut hänestä aina outo ja kummallinen. Sielutassu loikkasi ampiaisen kimppuun ja huitoi sitä tassullaan. Raidallinen öttiäinen ei arvostanut kollin huitomisia, vaan pörisi äkäisenä oppilaan ympärillä. Kaamostassu seurasi tilannetta uteliaana ja istahti hieman kauemmaksi katsomaan miten Sielutassu toimisi. Sielutassu loikkasi ja koppasi ampiaisen suuhunsa. Pian Sielutassu jäykistyi ja kolli siristeli silmiään. Kolli alkoi oksentamaan ja Kaamostassu havaitsi myös Sielutassun naaman turvonneen. Hänen oli vaikea pidätellä nauruaan, toinen näytti niin hassulta!
”Kaamostassu, köh. Hae apua, hae Hehkuaskel”, Sielutassu kähisi henkeään haukkoen ja kollin oli selvästi vaikea puhua.
”Kuulostat niin hassulta! Miksi sinä söit sen ampiaisen? Olisihan tuoresaaliskasassa ollut riistaakin”, Kaamostassu naukui edelleen nauruaan pidätellen, mutta Sielutassun kasvojen turpoessa enemmän, hän retkahti maahan nauramaan. Sielutassu oli todella kaikista hassuin ja kummallisin kissa kenet hän oli ikinä nähnyt! Sielutassun valkuaiset vilkkuivat ja Kaamostassu vilkaisi toiseen.
”Mihin sinä tarvitsitkaan apua?” Kaamostassu kysyi, mutta vastaukseksi sai vain pihinää.
”Miksi tämä klaani on täynnä mykkiä?” kolli kysyi turhautuneena ja tuuppasi Sielutassua. Kollin ruumiista oli kuitenkin elo kaikonnut ja kolli räpäytti silmiään. Sielutassu näytti hänestä edelleen huvittavalta eikä hän oikein tuntenut mitään surun tunteita.
”Sinä näytät ja kuulostat niin hassulta!” Kaamostassu kikatteli itsekseen ja katsoi sitten kuollutta kissaa vakavana.
”Mitäpä tulit tielleni, pidä hauskaa Pimeyden metsässä… Mutta et sinä minua tästä voi syyttää, ehei. Ehkä olisi kannattanut jättää ampiainen syömättä. Enhän minä tajunnut mihin sinä apua tarvitsit, olisit pyytänyt apua selvemmin”, Kaamostassu naukaisi hiljaa. Kolli kavahti sitten, muuthan pitäisivät häntä murhaajana, jos hän vain seisoskelisi tässä!
”Apua, Hehkuaskel apua!” Kaamostassu huuti hätääntyneen oloisena ja tanssahteli Sielutassun ruumiin ympärillä. Kissoja alkoi kerääntyä kuolleen kollin luokse ja tässä kohtaa hän perääntyi.
”Hän nielaisi ampiaisen ja meni sitten tuollaiseksi epämuodostuneeksi, tirsk. Hassua, eikö? Eikö, no ei sitten”, Kaamostassu maukaisi vieressään olevalle Kylmäliekille ja vilkaisi vielä Sielutassuun. Hän sai muutamilta kissoilta osakseen halveksuvia katseita ja Huomenkyyhky oli juuri avaamassa suutaan, kun hän pakeni tilanteesta. Miten muut kissat eivät nähneet tilanteen valoisia puolia? Miksi kissojen ylipäätään piti mennä kuolemaan? Hänen veljensäkin oli nähnyt toisen kissan kuoleman, mutta kolli ei vain ymmärtänyt. He eivät taistelleet kuolemaa vastaan, muut olivat vain heikkoja. Kaamostassu ei tulisi kuolemaan hevillä! Muut saisivat syyttää vain itseään kuolemasta. Kaamostassu sukaisi tassuaan eikä voinut olla nauramasta, kun hänen mieleensä tuli Sielutassun turvonneet posket. Olikohan kukaan nähnyt koskaan yhtä omituisen näköistä kissaa? Kaamostassu suuntasi röyhkeästi tuoresaaliskasalle ja nappasi itselleen pienehkön hiiren. Kuoleman seuraaminen oli rankkaa, nyt hän tarvitsisi todella pienen tauon. Kenties hän voisi kehitellä jotain mielekästä tekemistä itselleen, ainakaan Jääviillon pärstää hän ei jaksaisi toljottaa. Kaamostassu haukkasi hiirestä palasen ja seuraili aukion hälinää mietteliäänä. Miten muut jaksoivat hössöttää jonkun pahaisen ja mitättömän oppilaan kuolemasta näin paljon? Kollioppilas huokaisi dramaattisesti ja jatkoi ateriointiaan mietteliäänä. Missäköhän hänen sisaruksensa menivät? Hänen olisi pakko päästä kertomaan Myrskytassulle ja Pyräkkätassulle siitä mitä hän oli kokenut! Kuolema oli Kaamostassusta osittain kiehtovaa, osittain epämiellyttävää. Muiden kuolemat eivät tuntuneet hänestä oikeastaan… miltään? Kaamostassu tutki sisintään ja huomasi, että hänen tunteensa olivat tyhjät Sielutassua kohtaan. Hän ei kokenut mitään empatiaa kollia kohtaan saatikka toisen läheisiä kohtaan. Kaamostassu kurtisti kulmiaan. Hänen pitäisi ottaa selvää kokivatko hänen sisaruksensa samoin. Tunnerikas kissa kolli kyllä oli, mutta vain hieman eri tavalla. Empatiaa hän ei muistanut kokeneensa koskaan. Ei Kaamostassu välittänyt muista sillä tavalla, hän koki enemmänkin muut kissat välineiksi, joiden avulla saavuttaa asioita tai mielihyvää. Kaamostassu toki välitti sisaruksistaan ja vanhemmistaan, mutta koki silti välittävänsä eniten itsestään. Kaamostassu oli kuitenkin huomannut, että muut kissat toimivat eri tavalla. Ehkä hän voisi saavuttaa kaikista eniten, jos ei paljastaisi kaikkia puolia itsestään. Kaamostassu räpäytti silmiään ja meinasi törmätä Pikkukaaokseen, joka asetteli kuollutta poikaansa aukiolle. Kaamostassu rykäisi muutaman kerran ja työnsi hiiren naaraalle.
”Sinun olisi varmasti hyvä syödä, menettäminen on varmasti rankkaa. Olen pahoillani Sielutassusta, olisinpa voinut tehdä enemmän. Tunnen itseni hieman syylliseksi, ehkä hänen kuolema olikin minun vikani… Olen hyvin pahoillani hänestä ja jos ikinä tarvitset juttuseuraa, tule vain minun luokseni”, Kaamostassu naukaisi olevinaan myötätuntoisesti ja riiputti päätään surullisena. Pikkukaaos oli hetken hiljaa, kunnes pudisti päätään.
”Ei Sielutassun kuolema ollut sinun vikasi, sinähän yritit auttaa.. Ja kiitos, ei oikein ole nälkä”, naaras naukaisi murheellisena ja kolli kosketti hännällään varovaisesti vanhemman kissan selkää. Kaamostassu käänsi Pikkukaaokselle sitten selkänsä ja onnistumisen mukava tunne levisi hänen kehoonsa. Pikkukaaos oli niellyt täysin hänen syöttämänsä valheet, heikoimmillaan olevat kissat olivat niin helppoja.. Kaamostassu nautti siitä, että hänellä oli ollut tilanteessa valtaa ja hän saisi varmasti myös huomiota muilta klaanitovereiltaan. Olihan hän juuri nähnyt oppilastoverinsa kuoleman. Kolli asettui makaamaan ja nautti lämmittävästä auringosta. Päivä oli ollut varsin onnistunut ja tätä seuraavat päivät tulisivat olemaan myös hyviä. Nyt hän oli pieni oppilasrukka, joka oli menettänyt pesätoverinsa traagisella tavalla ja joutunut todistamaan tukehtumista..
