Poppelipomppu
Kirjoittaja: Elandra
Katseeni oli nauliintunut lehtiin, jotka leijailivat kauniisti metsän keskellä kasvavan koivun oksilta kohti maata. Katselin, miten tuuli tarttui kauniisti ilmassa leijaileviin lehtiin ja pyöritteli niitä ympäriinsä. Jokin sisälläni sai minut pompahtamaan ilmaan ja huitaisemaan käpälälläni yhtä lehteä.
”Jipii!” hihkaisin, kun lehti tarttui kynsiini. Pudottauduin maahan ja kiepahdin selälleni, huitoen lehteä käpälilläni. Leikin hetken sen kanssa, kunnes nousin ylös ja aloin etsiä uutta kohdetta. Tiesin, että minun olisi pitänyt saalistaa, mutten malttanut lopettaa leikkimistä. Ei ollut reilua, ettei sotureille järjestetty aikaa leikkimiseen. Omasta mielestäni olen ansainnut leikkihetken, sillä kyllä klaani pärjää aivan hyvin muiden partion jäsenten saalistamilla saaliilla.
Kun olin aikani leikkinyt lehtien kanssa, minua alkoi väsyttää. Suuni avautui makoisaan haukotukseen. Vilkaisin taivaalle. Aurinko oli vasta hetki sitten ohittanut huippunsa. Minulla olisi vielä hyvin aikaa, ennen kuin olisi palattava takaisin tapaamispaikalle muiden luokse. Käperryin koivun rungon vierelle ja asetuin mukavaan asentoon lepäämään.
Kun raotin seuraavan kerran silmiäni, oloni oli mukavan levännyt. Kampesin itseni pystyyn ja venyttelin käpäliäni ja selkääni. Haukottelin ja käänsin katseeni sitten taivaalle.
”Oi ei!” parahdin huomatessani, miten kauan olin nukkunut. Minulla oli jo kiire muiden luokse! Lähdin nelistämään täyttä vauhtia kohti tapaamispaikkaa. Minun oli niin kova kiire, etten huomannut katsoa mihin astuin. Siispä puolivälissä matkaa onnistuin kompastumaan maasta esiin tuleviin juuriin ja lensin kuonolleni.
”Aijai”, vinguin itsekseni ja pitelin käpälilläni kuonoani, johon oli varmasti tullut haava.. Ei ollut kaukana, ettenkö olisi pillahtanut onnettomaan itkuun. Mutta minulla oli kiire, minun oli mentävä muiden luokse ennen kuin he alkaisivat ihmetellä missä olin oikein ollut.
Kun lopulta pääsin muiden luokse, sain osakseni tympääntyneitä katseita. Partion johdossa oleva Virtaviima katsoi minua tuimasti.
”Missä sinä olet ollut?” hän kysyi terävällä äänellä. Vilkaisin Maatuskaa, joka seisoi huolestuneen oloisena muiden partion jäsenten vierellä, katsoen minua meripihkanvärisillä silmillään. Minulla ei mennyt aikaakaan, että keksin partion johtajalle sopivan selityksen.
”No saalistamassa”, tuhahdin, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Virtaviima katsoi minua epäluuloisena.
”Missä saaliisi sitten ovat?” hän kysyi.
”No sepä onkin hyvä kysymys”, nau’uin ja aloin teatraalisesti sepittämään juuri keksimääni tarinaa, ”kun lähdin saalistamaan, kaikki oli hyvin. Löysin oravan jäljen, mutta ette usko mitä kävi! Juuri kun olin nappaamassa oravaa, metsästä esiin juoksi karhu! Jouduin taisteluun sen kanssa, siksi minun kuononi näyttää nyt tältä. Pimeyden Metsälle kiitos, että se tajusi lähteä lipettiin ja juoksi saman tien pois reviiriltämme, kun näytin sille vähän mistä Kuolonklaanin Poppelipomppu on tehty!”
Koko tarinan ajan silmäilin partion jäsenten ilmeitä. Maatuskan silmät olivat avautuneet suuriksi kuin pöllöllä, hän katseli minua ihaillen. Kyyhkypyrähdys, Virtaviima ja Lätäkkölempi näyttivät siltä, etteivät he olleet edes kuulleet tarinaani. Lätäkkölempi veti syvään henkeä ja avasi suunsa ensimmäisenä:
”Ei Kuolonklaanin reviirillä ole karhuja. Lakkaisit valehtelematta ja ottaisit vastuun omista teoistasi. Olen varma, ettet edes yrittänyt saalistaa.”
”Yritinhän!” vakuuttelin määrätietoisesti, alkaen jopa itse uskoa jälleen kerran omaan valheeseeni.
”Ole jo hiljaa”, Virtaviima tuhahti, nappasi saaliinsa maasta ja käveli ohitseni, viittoen muun partion peräänsä, ”palataan leiriin.”
Kyyhkypyrähdys ja Lätäkkölempi mulkaisivat minua kävellessään ohitseni. Käännyin Maatuskan puoleen voimatta käsittää sitä, miten inhottavia klaanitoverimme olivat.
”Minä uskon sinua kyllä”, Maatuska vakuutteli huomatessaan epätoivoisen ilmeeni, ”onneksi sinulle ei käynyt mitään.. Minä olin todella huolissani sinusta.”
Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen hymy, kun kuulin ystäväni sanat.
”Voi Maatuska, sinä olet todellinen ystävä! En tiedä mitä tekisin ilman sinua… Muut kuolonklaanilaiset eivät kai voi sietää sitä, että minulle tapahtuu niin paljon ihmeellisiä asioita… Ovatkohan he kateellisia?” kysyin mietteliäänä, kun kävelin naaraan vierellä kohti leiriä. Maatuska kohautti lapojaan.
”Voi olla, mutta älä välitä siitä”, naaras naukaisi lempeällä äänellä.
