Harakkatassu
Kirjoittaja: Ravn
Tiesin vain hyvin vähän hiirenkorvan suurista harjoituksista. Olin koettanut udella asiasta Henkäysvarjolta, mutta varapäällikkö oli pitänyt uppiniskaisesti suunsa. Lisäksi en tuntenut lainkaan joukkueeseeni jaettuja Mustikkatassua ja Sähkötassua, vaikka olin nukkunut heidän kanssaan samassa pesässä jo monta kuuta. Vaikka vihasin jännittämisen tunnetta, tällä kertaa se myllersi mahassani niin rajusti, etten voinut vain unohtaa sen olemassaoloa. Uuden asian edessä ja vieraiden kissojen ympäröimänä tunsin paineen kasaantuvan hartioilleni ja kauhukuvien tekevän pesää mieleni sopukoihin. Moinen epävarmuuden tunne oli minulle jotakin uutta ja ihmeellistä, tai pikemminkin painajaismaista. Etenkin, koska kyseessä oli kilpailu, en halunnut jännityksen kaltaisen termiitin nakertavan keskittymiskykyäni ja siten pilaavan suoriutumiseni – enkä halunnut tuottaa etenkään Henkäysvarjolle saati itselleni pettymystä.
Saadakseni jotain muuta ajateltavaa ja päästäkseni eroon levottomuutta herättävistä ajatuksistani, päätin kiinnittää huomioni edelläni kulkeviin joukkuetovereihini ja siinä sivussa Hopeaputoukseen ja Henkäysvarjoon. Tunsin viimeksi mainitun, olihan hän mestarini, mutta muut olivat yksi iso mysteeri – ja minä vihasin mysteerejä, vihasin niitä miltein yhtä paljon kuin epäonnistumista ja alitajunnassani kalvavaa epävarmuutta. Tiesin, että Sähkötassu oli Henkäysvarjon poika, joka kulki useimmiten pää pystyssä ja jonka olemus suorastaan huokui vahvaa luonnetta. Mustikkatassu puolestaan ei ollut koskaan onnistunut herättämään mielenkiintoani, sillä jokin siniharmaan kollin olemuksessa huusi olemassaoloaan anteeksi, eikä moinen piirre tehnyt minuun millään muotoa vaikutusta. Toinen mestareista, Hopeaputous, oli samanlainen. Ei sillä, että hallava soturi olisi ollut oppilaansa tavoin ujo, päinvastoin. Hänkään ei vain ollut kiinnostava.
Saavuttuamme koko joukkio syvemmälle metsään, Hopeaputous lateli säännöt pähkinänkuoressa ja Henkäysvarjo paljasti meille viimein ensimmäisen lajimme, joka osoittautui kiipeilyksi. Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä olin hyvä kiipeilijä. Tai kohtalaisen hyvä, sillä minulla oli valitettavan usein tapana yliarvioida omat kykyni, mikä johti useimmiten epäonnistumiseen jonkin naurettavan yksinkertaisen virheen takia. Siispä päätin odottaa hetken ja antaa toisille oppilaille mahdollisuuden sanoa, mikäli he uskoivat olevansa parempia vipeltämään oksalta toiselle. Sähkötassu ilmoitti heti, ettei hän aikonut kiipeillä. Panin harmaaraidallisen kollin töksäytyksen merkille, sillä se kuulosti lähinnä siltä, että oppilas halusi tavalla tai toisella välttää tehtävän. Mitä luultavimmin tämä ei siis ollut järin lahjakas kiipeilijä, ja tarjosikin tehtävää seuraavaksi Mustikkatassulle, jolla kesti hetki myöntää olevansa kohtalainen kiipeilijä. Samassa tunsin Sähkötassun katsovan minua ja mitä luultavimmin odottavan, että kommentoisin asiaa.
“Siinä tapauksessa sinä saat kiipeillä”, totesin aavistuksen kuivasti ja silmäilin siniharmaata kollia päästä varpaisiin. Olisin halunnut lisätä, että olin minäkin varteenotettava kiipeilijä, mutta pakotin itseni pitämään mölyt mahassani sillä varjolla, että ehkä jossakin tulevista lajeista minun olisi mahdollista pärjätä vielä paremmin. Miettiessäni olin huomaavinani hitusen jotakin ylpeyden tapaista tuikkivan Mustikkatassun vaaleanvihreässä katseessa.
“Päätös on tehty”, Hopeaputous nyökkäsi tyytyväisenä ja kallisti päänsä oppilaansa puoleen. “Tule, niin vien sinut kisapaikalle.”
Niine sanoineen valkoinen kolli johdatti hiljaisen oppilaansa aluskasvillisuuden sekaan jättäen minut, Henkäysvarjon ja Sähkötassun kolmisin odottamaan kaksikon paluuta. Ehkäpä minun olisi syytä koettaa tutustua tuohon itseäni roimasti isoluisempaan oppilaaseen, joka katseli vaitonaisena suuntaan, jonne Mustikkatassu ja Hopeaputous olivat hävinneet. Pahus, keskustelun aloittaminen oli paljon vaikeampaa kuin muistin.
“Joten, mahdatko sinä tietää yhtään sen enempää näistä harjoituksista kuin minä?” kysyin luoden Sähkötassuun vain yhden ainoan suoran silmäyksen, ennen kuin käänsin katseeni aavistuksen sivuun. En aikonut ryhtyä turhan tuttavalliseksi kollia kohtaan, sillä ei tämäkään vaikuttanut järin puheliaalta tapaukselta. Mutta toisaalta, en myöskään aikonut tuomita kirjaa kannen perusteella vaan tutustuisin itse asiassa kohtalaisen mieluusti toisen ajatusmaailmaan.
// Sähkö?
// 514 sanaa
