Särösärinä
Kirjoittaja: Saaga
Tassutin Säihkysielun rinnalla metsässä. Turkkimme koskettivat toisiaan, kun polku oheni. Pian polkua ei enää ollutkaan. Katsahdin toiseen kolliin ilkikurisin ilmein. Kosketin häntä kuonollani kaulaan.
“Ota kiinni, jos saat!” sanoin iloisesti. Säihkysielun jo ennestään loistavat silmät pilkahtivat iloa ja innostusta. Lähdin juoksemaan. Tiesin, etten voittaisi minua paljon nopeampaa kumppaniani, jos en keksisi jotain temppua. Jalkojeni hakatessa maata ja keuhkojeni puristuessa juoksun rasituksesta nauru purkautui sisältäni. Pian Säihkysielu oli jo kintereilläni ja loikkasi kimppuuni. Kierimme maassa pari kierrosta juoksun synnyttämästä voimasta. Nauroin edelleen nyt toisen soturin alla. Säihkysielun ilme oli paljon riemukkaampi kuin aikaisemmin. Hänen häntänsäkin oli innokkaasti pystyssä.
“Sinä naurat, Särösärinä!” hän puuskahti hengästyksissään. Nyökyttelin nauru laantuen hiljalleen, kun koitin saada omatkin keuhkoni toimimaan taas normaaliin tahtiin. Säihkysielu hymyili ja hengitti edelleen rasittuneena juoksusta, mutta nyt oikein onnellisen näköisenä.
“Rakastan sinua”, päästin suustani hieman tönkösti, mutta kuitenkin. En ollut hyvä rakkaudenosoituksissa, joten tämä oli minulle erittäin iso asia kumppanuudessa Säihkysielun kanssa.
“Minäkin rakastan sinua”, Säihkysielu sanoi ja kosketti nenääni omallaan. Suljin silmäni hetkeksi ja huokaisin.
“Päästäisitkö minut nyt ylös?” kysyin ja Säihkysielun pienen naurunpuuskan jälkeen hän päästi minut altaan. Nousin ja katsoin Säihkysieluun koittaen luoda pienen hymyn kasvoilleni. Olin kermanväristä kollia hiukan suurempikokoinen ja katsoin häntä hieman alaspäin, kun hän taas katsoi minua hiukan ylöspäin. Nyt minä tiesin miksi kollille oli annettu niin ihana nimi. Hänen silmistään säihkyi hänen kaunis puhdas sielunsa, joka teki minut aivan loputtoman onnelliseksi. Ehkä vielä jonain päivänä osaisin sanoa sen hänelle.
