Virtapentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Myrkkytassun äkillinen tunteellisuus sai minut hämilleni. Oliko tämä olevinaan jotakin pilaa? Yrittikö oppilas taas petkuttaa minua jotenkin ja saattaa naurunalaiseksi? Ei, tässä oli kyse jostain muusta – jostain sellaisesta, mihin en itse halunnut olla osallisena.
Kolli oli lysähtänyt sammalille lannistuneen näköisenä, aivan kuin sisaruksista puhuminen olisi imenyt kaiken elinvoiman hänestä. Tämä oli maininnut jonkun Kyypennun, joka ei kollin puheista päätellen ollut enää keskuudessamme. Sääli – elämä mahtoi olla masentavaa, kun ei ollut elossa olevia sisaruksia. Minulla oli sentään Kyyhkypentu pitämässä puoliani.
Päätin jättää Myrkkytassun rauhaan tältä erää, sillä minun ei tehnyt mieli tonkia syvemmälle oppilaan synkiksi muuttuneisiin ajatuksiin. Nyt kuitenkin tiesin, että hänelläkin oli heikko kohta, jota voisin kenties tulevaisuudessa hyödyntää häntä vastaan, mikäli hän ryhtyisi vaikeaksi.
Seuraavana aamuna heräsin varhain. Muut pesässä olevat potilaat nukkuivat yhä sikeästi, ja nautin kaikessa rauhassa hiljaisuudesta. Jonkin ajan kuluttua minulle tuli kuitenkin tylsää ja nälkäkin alkoi kalvaa, joten menin herättämään Hehkuaskelen.
”Ai hei, Virtapentu”, parantajanaaras haukotteli, kun tökin häntä naamaan tassullani. ”Onko kaikki hyvin?”
”Ei ole”, tuhahdin nälkäkiukkuisena, ”minulla on nälkä ja täällä on tylsää. Voinko mennä takaisin pentutarhalle?”
Hehkuaskel tutkaili minua yhä hieman väsyneellä katseellaan ja nyökkäsi sitten hitaasti. ”Vaikutat kyllä olevan ihan kunnossa. Noita poskessa olevia haavoja sinun kannattaa kuitenkin tulla näyttämään minulle parin päivän päästä uudestaan, jotta näen, etteivät ne ole tulehtuneet.”
Katseeni kirkastui. ”Eli pääsen siis jo pois?”
”Eiköhän se käy. Minä saatan sinut pentutarhalle.” Hehkuaskel nousi ylös vuoteestaan ja tassutti ohitseni sairasaukiolle, jossa muut vielä nukkuivat. Olisin päässyt pentutarhalle ihan omin voiminkin, mutta en jaksanut ruveta väittämään vastaan parantajan kanssa, jotta lähteminen sujuisi mutkattomammin.
Kävellessämme nukkuvan Myrkkytassun ohi vilkaisin tämän suuntaan virnistellen ja näytin tälle kieltä, vaikka tämä ei sitä nähnytkään. Seurasin Hehkuaskelta ulos pesästä ja aukiolle, jonne oli kokoontunut jonkin verran sotureita järjestäytymään partioihin. Näin vilaukselta isoisäni sanelemassa kissojen keskellä, mihin partioon kukakin oli tämän päivän aikana osallistumassa, ja tunsin ylpeyden läikähtävän sisälläni. Perheessäni toden totta oli mahtavia ja vaikutusvaltaisia kissoja, ja minä olin yksi heistä.
Kun tulimme pentutarhan eteen, syöksyin Hehkuaskelen ohi sisälle ja suoraan siihen pesän osaan, jossa Lehtituuli ja Kyyhkypentu nukkuivat. Loikkasin Kyyhkypennun päälle, ja vaaleanharmaa naaras heräsi rääkäisten. Pyörimme hetken maassa, kunnes sisareni tunnisti minut ja rauhoittui.
”Sinä pääsit pois!” hän hihkaisi iloisena.
”Niin pääsin”, vastasin virnistäen. ”Teitkö eilen sen, mitä pyysin?”
Kyyhkypentu nyökytteli. ”Joo! Piilotin Myrkkytassun petiin terävimmät pikkukivet, jotka aukiolta löytyi”, hän hykerteli.
”Tiesin, että sinuun voi luottaa”, kikatin tyytyväisenä ja jatkoin leikkimielistä painimista siskoni kanssa. Olisin niin kovasti halunnut olla kärpäsenä katossa oppilaiden pesällä, kun Myrkkytassu pääsisi pois parantajan pesältä ja menisi nukkumaan omaan vuoteeseensa, joka oli ansoitettu kivillä!
Kosto oli suloinen.
