Mahlatassu
Kirjoittaja: Elandra
Istuin pääaukion laidalla katse vaalean punaruskeassa Minttuvarjossa. Ei, katse hänen ruumiissaan. Minttuvarjo oli poissa. Häntä ei vain ollut enää. Minusta tuntui, ettei minuakaan ollut enää. Se tuntui niin pahalta, ettei edes tuhat sanaa voinut kuvailla tämänhetkistä oloani. Tuntui kuin olisin menettänyt osan itsestäni. Tummanharmaa naaras makasi Minttuvarjon ruumiin vierellä. Surmakynsi oli surun murtama. Hän oli menettänyt ainoan tyttärensä. Myös Varjokarva oli käynyt hetken aikaa tyttärensä ruumiin vierellä, mutta se oli ollut kollille liikaa. Hän oli lähtenyt leiristä jokin aika sitten.
Aurinko oli laskenut ja taivas hämärsi. Kuolonklaanin leiri oli hiljainen. Kuolleen kissan läheiset valvoisivat yön hänen kanssaan. Se oli jokin rituaali, joka toivotti kissalle hyvää matkaa Pimeyden Metsään.
”Mahlatassu, tule sinäkin sanomaan hyvästisi Minttuvarjolle ennen kuin aloitamme valvojaiset”, Punatähden ääni kantautui korviini. Väräytin korviani, mutten kääntänyt katsettani päällikköön. Hän laski lohduttavasti häntänsä lavalleni.
”Se tuntuu pahalta nyt, mutta sinun kannattaa jättää hyvästit. Minä en hyvästellyt veljeäni, ja se harmittaa minua edelleen. Minttuvarjo arvostaisi hyvästejäsi”, päällikkö sanoi hiljaisella äänellä. Käänsin varovasti katseeni hänen suuntaansa. Nyökkäsin pienesti ja nousin ylös. Kävelin pääaukion keskustaan, jossa Minttuvarjon eloton ruumis makasi. Minua alkoi itkettää. Oloni tuntui entistä pahemmalta. Surmakynsi huomasi minut ja kohotti päätään. Varapäällikkö teki minulle tilaa niin, että pääsin Minttuvarjon ruumiin ylle. Varovasti painoin kuononi soturin turkkiin. Ukkospolun katku oli voimakas, mutta kun haistelin tarkemmin, saatoin erottaa soturin ominaistuoksun. Se oli tuttu ja turvallinen. Mieleeni palautui ensikohtaamiseni Minttuvarjon kanssa. Naaras oli pitänyt minulle yöllä seuraa, kun emoni lähtö painoi mieltäni. Hän oli silloin lempeä kuten aina.
”Kaipaan sinua jo nyt ihan kamalasti”, kuiskasin hiljaa soturin korvaan, vaikka tiesin ettei hän kuullut minua. Tunsin Surmakynnen painautuvan minua vasten. Käänsin katseeni naaraan suuntaan. Hän katsoi minua surunomaisilla silmillään.
”Minäkin kaipaan häntä enemmän kuin mitään”, varapäällikkö huokaisi ääni väristen. Minusta tuntui hurjan pahalta varapäällikön puolesta, mutta myös omasta puolestani. En ollut koskaan nähnyt Surmakynttä noin allapäin. Hän oli aina rohkea ja häijy, mutta nyt se kaikki oli poissa. Naaras oli haavoittuvainen ja suorastaan pelokas. Toisaalta minä arvostin häntä. Hän uskalsi näyttää surunsa.
En osannnut sanoa varapäällikölle enää mitään. Painauduin vain häntä ja Minttuvarjoa vasten. Painoin kuononi kuolleen soturin turkkiin, jotta voisin haistaa vielä hänen tuoksunsa. Outo haju puski sekä ukkospolun että Minttuvarjon oman tuoksun lävitse. En osannut sanoa mikä se oli, mutta en pitänyt siitä. Itku alkoi taas.
Painauduin yhä vain enemmän naarasta vasten ja suljin silmäni. Ennen pitkää huomasin nukahtavani leirin pääaukiolle.
Avasin silmäni. Näin edessäni vaalean punaruskean turkin. Nopeasti eiliset tapahtumat palasivat mieleeni. Minttuvarjoa ei enää ollut.
”Mahlatassu, oletko hereillä?” tuttu ääni kysyi. Kohotin katseeni vierelläni seisovaan Lauhapentuun. Pentu painautui vasten turkkiani yrittäen lohduttaa.
”Olisin halunnut olla täällä yön kanssasi, mutta Ruostekukka ei antanut”, ystäväni sanoi hiljaisella äänellä. Hänen kasvoillaan oli pahoitteleva ilme. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun ystäväni ei hymyillyt. Nyökkäsin pienesti ja käänsin katseeni Minttuvarjoon. Jos Punatähti ei olisi tullut luokseni, olisin taas alkanut itkemään. Päällikkö kohtasi katseeni.
”Minttuvarjo pitäisi viedä haudattavaksi”, hän sanoi tasaisella äänellä ja vilkaisi vierelläni olevaa Surmakynttä. Varapäällikkö painoi päänsä tyttärensä turkkiin ja nousi sitten ylös. Hän käänsi selkänsä Minttuvarjolle ja käveli pois. Miten hän saattoi tehdä sen niin rauhallisesti? Minäkin painoin pääni mestarini turkkiin. Hänen ominaistuoksunsa oli muuttunut laimeammaksi, ja se outo haju oli tullut sen tilalle. Nousin sitten ylös, ja soturit tarttuivat Minttuvarjosta kiinni. Varoen he kantoivat elottoman soturin ulos leiristä. Minä jäin katsomaan heidän peräänsä. Lauhapentu laski häntänsä lavalleni.
”Voinko auttaa sinua jotenkin?” pentu kysyi. Pudistin päätäni ja käänsin Lauhapennulle selkäni.
”Haluan olla yksin”, huokaisin ja kävelin oppilaiden pesään. Minulla oli ihan kamala olo. Tuntui kuin pääni räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä. Tämä oli niin uskomatonta. Ei Minttuvarjo voinut olla kuollut. Pian hän tulisi takaisin leiriin ja hymyilisi minulle lämpimästi. Hän veisi minut harjoituksiin ja kouluttaisi minut soturiksi. Ja sitten kun minäkin olisin soturi ja Minttuvarjo olisi vanha, hän siirtyisi klaaninvanhimpien pesään. Siellä hän eläisi viimeiset kuunsa, jonka jälkeen nukkuisi rauhallisesti pois.
Niin minä olin sen aina päässäni kuvitellut. En halunnut hyväksyä sitä, että niin ei tulisi koskaan käymään. Se oli niin epäreilua.
Asetuin sammalvuoteelleni ja painoin pääni sammaliin. Niin epäreilua.. En saanut unta, vaan jäin vain makaamaan pesään. En halunnut poistua täältä enää koskaan. Ei missään ollut mitään järkeä.
// 675 sanaa
