Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Ravasin kohti leirin suuaukkoa Lokkitassu kannoillani. Oli ymmärrettävää, että nuorukainen halusi päästä harjoittelemaan kenties kiinnostavampina pitämiään asioita, mutta kaikella oli aikansa. Taistelua emme ainakaan hetkeen aloittaisi, sillä saalistus oli kätevämpi aloittaa ensin. Metsästämisessä oppi paljon taistelemisessakin hyödyllisiä taitoja: kuinka tarkkailla kohdetta ja arvioida sen liikkeitä, milloin on oikea hetki hyökätä ja niin edelleen.
”Aloitamme saalistuksen perusteet piakkoin”, sanoin vilkaisten taakseni oppilaan suuntaan. ”Metsästyspartiot ovat tärkeä osa koulutustasi, ja mitä nopeammin pääset osallistumaan niihin, sen parempi. Taistelemisen opetteleminen ei ole aivan yhtä ajankohtaista.”
Lokkitassu nyökkäsi. Ainakaan hän ei alkanut inttämään vastaan. Oppilailla oli monesti kiire harjoittelemaan etenkin taistelemista, kuten minullakin oli ollut. En ollut koskaan välittänyt saalistusharjoituksista samalla tavalla, ja tästä tuloksena oli soturi, joka pärjäsi metsästyspartioissa parhaimmillaankin keskinkertaisesti. Oli melkein noloa, kuinka surkea saalistaja olin, vaikka olinkin klaanin varapäällikkö. Ainakin korvasin paljon taistelutaidoillani.
Astuimme sisään leiriin ja käännyin Lokkitassun puoleen.
”Tiedät varmasti, että oppilaiden velvollisuuksiin kuuluu muutakin kuin harjoituksissa käyminen”, sanoin tasaisella äänelläni. ”Koska nyt on ensimmäinen päiväsi, en laita sinua vielä tekemään mitään kovin raskasta. Mutta voisit kuitenkin piipahtaa klaaninvanhimpien pesässä ja kysyä, tarvitsisivatko he jossain apua. Sen jälkeen saat syödä ja voit pitää loppuillan vapaata.”
Lokkitassu ei protestoinut vaan nyökkäsi vain ja suuntasi klaaninvanhimpien pesään. Huokaisin syvään: minä en saisi vapaailtaa, sillä olin luvannut lähteä vielä illan metsästyspartioon. Tällaista varapäällikkyys kaiketi tarkoitti: jouduin välillä uhraamaan omaa vapaa-aikaani, jotta klaanin asiat luistaisivat. Puuskahtaen suuntasin siis uuteen partioon.
Päivät kuluivat ja kuukin ehti puolittua. Olin huomannut, ettei minulla viime aikoina ollut ollut energiaa tehdä paljoa. Aluksi olin pelännyt, että olin tosiaan viimein tullut vanhaksi, mutta eräänä aamuna vatsassani kiersi oikein kunnolla. Jouduin oksentamaan tarpeidentekopaikalle ja silloin aavistelin jo, ettei yhtäkkinen jaksamisen puute välttämättä johtunutkaan ikääntymisestä. Tämä toinen vaihtoehto ei kuitenkaan ollut parempi ollenkaan. Jos olin tiine, pennut olivat Turmaloikan. Sen tiesi Kuuraturkkikin. Pelkäsin, miten hän reagoisi tähän tietoon. Ei soturia varmastikaan kiinnostanut se, että en ollut hänelle uskollinen, sillä mitään tunnesidettä meillä ei alun perinkään ollut. Ja koska kukaan muu klaanissa ei tiennyt yksityiskohtia minun ja Kuuraturkin kumppanuudesta, eivät pennut näyttäytyisi kellekään muulle pettämisenä: päinvastoin, Henkäystähti olisi varmasti tyytyväinen siihen, että olin saamassa oletettavasti puhdasverisiä pentuja.
Kuuraturkki oli kuitenkin ovela. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kolli tulisi ainakin harkitsemaan käyttävänsä salaisuuttani omaksi hyödykseen. Pahimmassa tapauksessa hän aavistaisi pentujen isän olevan Turmaloikka, jolloin kaikki olisi pilalla.
Ensin oli kuitenkin varmistettava, että tosiaan odotin pentuja. Oli täysin mahdollista, että olin vain syönyt jotain pilaantunutta. Oikeastaan se kuulosti jopa todennäköisemmältä kuin tiineys: olin kuitenkin niin vainoharhainen, että minun oli saatava tietää totuus. Suuntasin siis parantajan pesään, jossa Hehkuaskel tervehti minua kunnioittavan nyökkäyksen kera.
”Hei, Pimentovarjo. Kuinka voin olla avuksi?” parantajanaaras kysyi ja kehotusta odottamatta lysähdin sammalpedille, jolla potilaat lepäsivät tai olivat pesässä tutkittavina.
”Haluan tietää, olenko tiine”, sanoin sen enempää asiaa kierrellen. Musta naaras näytti hiukan yllättyneeltä – kai hän oletti oikein, että en todellakaan kykenisi hankkimaan Kuuraturkin kanssa pentuja koskaan saati nyt, kun Turmaloikka oli aivan vasta ”kuollut” – mutta istuutui pian viereeni ja laski tassunsa kyljelleni. Yritin peitellä jännitystäni parhaani mukaan, mutta sydämeni hakkasi rinnassani niin lujasti, että pelkäsin Hehkuaskelen kuulevan. Jos tilanne olisi ollut toisin, olisi ilomielin synnyttänyt Turmaloikan pennut. Nyt tiineys kuitenkin mutkistaisi asioita merkittävästi. En useinkaan turvautunut Pimeyden metsään, mutta nyt rukoilin heiltä salaa mielessäni, ettei Hehkuaskel vain pian julistaisi positiivista tulosta.
”Onnittelut, odotat pentuja.”
Vaikka olin osannut odottaa tätä – pessimisti kun olin – järkytykseni selvästi näkyi kasvoiltani, sillä Hehkuaskel näytti yhtäkkiä huolestuneelta.
”Pimentovarjo, onko kaikki hyvin?” parantajanaaras kysyi. Hengitykseni oli tiheämpi ja ääneni heiveröisempi kuin olin toivonut vakuutellessani hänelle, että kaikki tosiaan oli aivan hyvin. Miksi ei olisi ollut? Kuolonklaani saisi nyt uusia, puhdasverisiä jäseniä. Minä ja Kuuraturkki olimme hyvin onnellisia.
Hehkuaskeleeseen selitykseni ei kuitenkaan näyttänyt aivan uppoavan, vaikka naaras ei enää kysellytkään enempää. Ainakin se, joka pelokkaan reaktioni oli nähnyt, oli nimenomaan Hehkuaskel, eikä esimerkiksi Jääviilto tai Henkäystähti.
Päätin, että oli parempi kertoa Kuuraturkille heti. Halusin vain hoitaa homman pois alta: sitä paitsi, jos kolli uhkaisikin lähteä vasikoimaan, minulla olisi hyvin aikaa harkita, mitä tekisin. En halunnut luopua pennuista, vaikka he eivät olleetkaan tässä tilanteessa toivottuja. Olisin kuitenkin valmis luovuttamaan heidät Turmaloikan hellään huomaan, jos Kuuraturkki päättäisikin lähteä kielimään Henkäystähdelle. Tietysti paras mahdollinen käänne tapahtumille olisi, että saisin jotenkin suostuteltua soturin pitämään päänsä kiinni asiasta ja teeskentelemään pentujen isää.
Kuuraturkki saapui juuri parahiksi partiosta, kun itse astelin ulos Hehkuaskeleen pesästä. Riensin oitis mustavalkoisen kollin luo ja raahasin hänet mukaani. Kuuraturkki saattoi jo jännittyneestä olemuksestani päätellä, että jokin oli pielessä. Ainakin viimeistään kuljetettuani meidät kauas leiristä ja kuuntelevista korvista epäluuloisesti ympärilleni vilkuillen.
”Ensiksikin oletan, että et ole teostani vihainen, sillä kumppanuutemme, kuten sovimme, ei merkitse kummallekaan mitään syvempää.”
Kuuraturkki katsoi minua uteliaana.
”Riippuu”, hän vastasi kohauttaen lapojaan. Puuskahdin ärsyyntyneenä.
”Menen suoraan asiaan. Minä odotan pentuja, ja me molemmat tiedämme, että ne eivät ole sinun”, selitin ja katsoin kollia terävästi silmiin. Kuuraturkki näytti yllättyneeltä, eikä minulta jäänyt huomaamatta hänen nopea vilkaisunsa vatsani suuntaan. Hän kohtasi katseeni epäileväisin silmin.
”Kenen ne sitten ovat?” hän kysyi eikä tosiaan kuulostanut vihaiselta, aivan kuten olin odottanutkin. ”Ei sillä, että olisin liian tyhmä luulemaan, että kertoisit.”
”Hyvä, sillä en aio kertoa sitä sinulle”, murahdin soturille. ”Mitä aiot tehdä tällä tiedolla?”
Kuuraturkki näytti tuumivan asiaa venyttäen hetkeä dramaattisesti, aivan kuin hän joutuisi aivan toden teolla pohtimaan asiaa. Tiesin kyllä, että hän oli sen verran fiksu, että oli jo keksinyt vastauksensa heti kerrottuani hänelle pennuista.
”Henkäystähteä varmasti kiinnostaisi tietää, että olet mennyt hankkimaan pentuja jonkun muun kuin kumppanisi kanssa”, Kuuraturkki sanoi hetken päästä eikä yllättänyt minua ollenkaan. Tätä olin osannutkin odottaa häneltä. Kuuraturkki ei tiennyt pentujeni isästä mitään, ja tämä olisi aivan yhtä hyvin voinut olla joku klaanin kolli. Henkäystähti tiesi kuitenkin aivan yhtä hyvin kuin hän, että ei oikein ollut luonteeseeni sopivaa tehdä pentuja jonkun muun kuin nykyisen kumppanini kanssa, kun edellisen kuolemasta ei ollut kuin muutama kuu. Päällikkö voisi uskoa, että saattaisin haluta noudattaa hänen neuvoaan ja saada puhdasverisiä pentuja Kuuraturkin kanssa, mutta hän alkaisi varmasti epäilemään jos kuulisi, etteivät pennut olleetkaan mustavalkoisen soturin. Pienikin epäilys riitti Henkäystähden luottamuksen menettämiseen.
”Olet niin ennalta arvattava”, tuhahdin häntäni vääntyillessä ärsytyksestä. ”Selvä. Mitä minä voisin tehdä, jotta sinä pitäisit suuren suusi kiinni ja teeskentelisit, että nämä pennut ovat sinun? Ja kaupan päälle toimisit vielä heidän isänään?”
Kuuraturkin katse ei siirtynyt omastani, kun hän puntaroi vastaustaan.
”Jäät minulle palveluksen velkaa”, kolli sanoi hetken päästä viileästi hymyillen. ”Varapäällikkönä – ja tulevana päällikkönä – olet varmasti kykeneväinen moneen. Kun aika koittaa ja kaipaan apuasi, lunastan palvelukseni. Miltä kuulostaa?”
Kohotin kulmiani hiukan yllättyneenä. Olin kehdannut kuvitella, että Kuuraturkilta löytyisi edes sen verran kunnianhimoa, että hän olisi vaatinut minua tekemään hänestä varapäällikköni tai jotain vastaavaa. Olin kaiketi ollut väärässä. Tämä epämääräinen lupaus saattaisi kuitenkin osoittautua tulevaisuudessa ongelmalliseksi. Minulla ei kuitenkaan ollut paljoa vaihtoehtoja.
”Selvä sitten. Onnittelut, sinusta tulee isä.”
Pennut päättivät syntyä eräänä myrskyisenä hiirenkorvan yönä. Olin siirtynyt puolikuu sitten pentutarhalle, minkä Henkäystähti oli huolestunut olevan liian myöhään. Olin kuitenkin halunnut pysyä varapäällikön tehtävissä mahdollisimman pitkään, vaikka lopulta työnteko olikin käynyt melko raskaaksi. Ainakin välttyisin nyt partioinnilta loskan ja sohjon keskellä: säät olivat muuttuneet lauhoiksi ja kuraisiksi, mistä en ollenkaan pitänyt. Oikeastaan ajoitus oli hyvä, sillä nyt pääsisin takaisin soturin tehtäviini viherlehden aikaan välttyen samalla hiirenkorvan ailahtelevalta säältä.
Salama iski jossain parantajan pesän yllä ja värähdin. Tunsin viiltävää kipua vatsassani, kun ensimmäinen pentu teki tuloaan. Hehkuaskel istui vieressäni otsa rypyssä tassu vatsallani pienintäkin liikehdintää seuraillen. Yritin pitää mölyt mahassani, mutta kivun parkaisu pakotti itsensä ulos. Hehkuaskel kumartui noukkimaan vaalean karvamöykyn ja suki sitä hellästi muutamin vedoin ennen kuin laski Kuolonklaanin uuden tulokkaan vierelleni sammalille. Katsoin pentua sekavin tuntein: hän ei ollut toivottu, ei sitten ollenkaan, mutta tunsin rakastuneeni häneen jo. Kollipentu oli kookas, aivan kuten isänsä. Märkänä hänen turkkinsakin muistutti etäisesti Turmaloikan harmaata ja raidallista, vaikka epäilinkin karvan kuivana olevan käytännössä valkoista.
En ehtinyt kovin kauaa ihailla pentua, kun voimakas kouristus ravisteli koko kehoani. Silmäni laajenivat suuriksi: tällaista kipua en ollut koskaan tuntenut, ja olin sentään synnyttänyt elämäni aikana jo neljä pentua. Näkökenttäni tuntui sumenevan ja olisin huutanut tuskasta, jos olisin pystynyt päästämään säälittäviä inahduksia kovempia ääniä. Kehoni tuntui jäykistyneen, enkä pystynyt liikuttamaan raajojani. Hehkuaskeleen huolestuneet käskyt Savutassulle tuntuivat kuuluvan jostain kovin kaukaa, kuin olisin ollut pinnan alla ja vesi olisi vääristänyt ne pelkiksi sumeiksi kaiuiksi. Haistoin veren metallisen tuoksun ja peloissani yritin nousta katsomaan, mitä oli tapahtumassa. Näkökenttäni kuitenkin musteni ja sinä hetkenä olin varma, että kuolisin siihen paikkaan.
En ollut Loskapennun syntymän aikana täysin tajuissani. En ollut varma, olinko ollenkaan. Muistin vain suunnattoman kivun ja välähdykset Hehkuaskeleen ja Savutassun sekä hieman yllättävästi Kuuraturkin huolestuneista kasvoista. Parantajat olivat pitäneet minut väkisin hereillä, vaikka olin epätoivoisesti halunnut uneen turvaan tuskaltani. Myöhemmin sain kuulla, että olin käynyt lähellä kuolemaa: oli pieni ihme, että selvisin. Loskapentu oli syntynyt täysin kunnossa, kaikeksi onneksi.
Jos olin kuvitellut tuntemukseni Salamapentua kohtaan sekaviksi, olivat ne Loskapennun suhteen suorastaan kaoottiset. Kun katsoin piskuista, mustaa karvapalloa, en voinut olla ajattelematta, että hän oli tappaa minut. Olisin voinut kuolla, enkä olisi enää koskaan nähnyt Turmaloikkaa, Kaamoskukkaa, Myrskymahtia tai Pyräkkäpirua. Tai Salamapentua.
Kesti kauan, ennen kuin olin voimistunut tarpeeksi tutkiakseni pennun ulkonäköä tarkemmin. Hän oli hyvin pieni, aivan kuin minäkin. Ja aivan kuin minä, hänen turkkinsa oli pikimusta. En nähnyt kollipennussa Turmaloikkaa ollenkaan. Kasvaisiko hänestä samanlainen kuin minä, kylmä, juonitteleva ja katala? Toivoin aina, että kaikki pentuni ottaisivat minua enemmän mallia isästään, mutta Loskapentu vaikutti syntymästään asti tuhoon tuomitulta. Minun oli vain toivottava, että osaisin kasvattaa hänestä itseäni paremman kissan.
Salamapentu sen sijaan oli suorastaan lumoava. Hänen turkkinsa oli ehkä vaaleampi, mutta muuten kolli oli kuin ilmetty isänsä. Vaikka hän oli vasta pentu, näin hänen piirteissään sitä samaa, Turmaloikasta tuttua jykevyyttä ja voimaa. Olin varma, että hänestä kasvaisi suuri soturi. Pitäisin siitä huolen. Aioin myös tehdä parhaani Loskapennun suhteen.
KP-boosti käytössä
