Lokkipentu
Kirjoittaja: Koivu
Lokkipentu oli nyt puolen kuun ikäinen. Hänen silmänsä olivat olleet auki jo neljäsosakuun. Niiden ensiavaamisesta lähtien pentu oli ihmetellyt ja tutkiskellut uutta maailmaa ympärillään uteliaana taukoamatta, vaikka ei ollutkaan päässyt vielä kauas emosta. Jostain syystä joka kerta, kun Lokkipentu lähti kömpelösti ryömimään pikkuisilla, valkeilla tassuillaan kohti uusia näköaloja, emo kietaisi häntänsä hänen ympärilleen ja veti hänet takaisin emon vatsalle. Lokkipentu ei käsittänyt, miksi hänen tutkimusmatkansa keskeytettiin aina. Hetkeksi pentu hyväksyi sen, ettei tosiaan vain saanut lähteä seikkailemaan ja tyytyi tutkimaan ympäristöään emon suurten jalkojen takaa. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin aina yritti uudelleen.
Tänään oli sellainen päivä. Lokkipentu oli torkahtanut hetkeksi emon lämmintä turkkia vasten. Pikkuinen heräsi haukotellen ja kuuli emon tasaisesta hengityksestä tämän nukkuvan edelleen. Harmaavalkoinen pentu kömpi käpälilleen huterasti, mutta ne liukuivat pois hänen altaan. Vaivalloisesti, mutta itsepintaisesti Lokkipentu lähti ryömimään emon hännän ylitse, kohti tuntematonta. Hän halusi kovasti tietää, mistä kaikki äänet pentutarhan ulkopuolella tulivat ja mitä ne tarkoittivat.
Kun Lokkipentu oli ylittänyt emon raidallisen hännän, hän kiihdytti vauhtiaan. Lokkipentu suunnisti kohti pesän suuaukkoa, josta tulvi valoa. Pentu oli jo ehtinyt saamaan kohtalaisen hyvän hallinnan huterien jalkojensa liikuttamisesta saapuessaan pesän suuaukkoa suojaavan omituisen, röpelöisen esteen luokse. Mielenkiinto kasvaen Lokkipentu taapersi pelottomana eteenpäin, kun tajusi, että pääsisi hyvin etenemään tuon verhon alitse. Hänen oli pakko tietää, mitä sen toisella puolen oli.
Juuri, kun harmaavalkoinen pentu oli ryömimässä kivien välistä ulos, hänen niskavillaansa tarttuivat hellät hampaat. Lokkipentu alkoi vinkumaan, mutta ei jaksanut rimpuilla, koska tiesi sen olevan turhaa. Emo laski Lokkipennun takaisin vuoteelle. Lokkipentua kiukutti.
”Mihinkäs sinä luulit meneväsi, Lokkipentu?” emo kehräsi. Tämä alkoi sukia Lokkipennun päätä ja pikkuinen kolli yritti väistellä emon kieltä. Lokkipentu ymmärsi jo paljon kieltä, mutta ei osannut itse muodostaa kokonaisia lauseita.
”Minä”, harmaavalkoinen pentu vinkui. ”Lokkipentu.”
Lokkipentu kohtasi emon katseen; emo räpäytti silmiään ja tuntui odottavan, että hän jatkaisi. Lokkipentu palautti sanojen merkityksiä mieleensä ja jatkoi itsevarmana:
”Ul-ko-na… Ei emo. Lokkipentu. Menee.”
//Sulka jos ehtii 😮
