Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirrasta tuntui kuin hän olisi elänyt viime päivät maailmassa, joka oli täynnä sumua. Naaraan koko elämä oli hajonnut tuhansiin pirstaleisiin sillä hetkellä, kun Päivänsäde oli ilmoittanut Ruskalinnun kuolleen. Harmaanruskea naaraskissa koki menettäneensä kaiken. Yhtäkkiä mikään ei ollutkaan tuntunut miltään ja Sulkavirta oli halunnut vain lakata olemasta. Suru oli vienyt mukanaan ruokahalun ja voimat. Ellei Päivänsäde olisi joka aamu repinyt raidallista kissaa ylös vuoteesta, Sulkavirta olisi jäänyt makaamaan päivien ajaksi, kenties siihen saakka että nälkä tai petoeläin olisi vienyt hänen arvottomalta tuntuvan henkensä.
Pimeydessä oli näkynyt pieni valon pilkahdus, kun yhteisön parantajataitoinen Härmä oli vieraillut Sulkavirran luona. Harmaaraidallinen kollikissa oli ilmoittanut Sulkavirran odottavan pentuja. Ne sanat olivat saaneet naaraskissan mielen kirkastumaan. Hän odotti Ruskalinnun pentuja. Ajatus siitä sai Sulkavirran pakahtumaan onnesta. Hänestä tuntui, ettei hän ollut menettänyt kumppaniaan kokonaan. Heidän pentujensa myötä osa Ruskalintua pysyisi aina hänen luonaan.
Loppumatkan klaanien luokse Sulkavirta oli pitänyt itsestään parempaa huolta. Hän söi aina kun ruokaa oli tarjolla ja yritti pitää mielensä kirkkaana pentujensa vuoksi. Hänen olisi päästävä takaisin Kuolonklaaniin hinnalla millä hyvänsä. Hän tiesi, ettei haluaisi kasvattaa pentujaan Kujakissayhteisössä.
Sulkavirrasta tuntui, että Pimeyden Metsä oli kuullut hänen rukouksensa. Hänen uskonsa esi-isiin oli kasvanut entisestään Ruskalinnun kuoleman jälkeen. Keijukainen ja Päivänsäde olivat vieneet Sulkavirran Kuolonklaanin leiriin. Suunnaton onni oli vallannut naaraan, kun hän oli heti leirin sisäänkäynnillä kohdannut veljensä Sähkötuhon. Hän oli kaivannut veljeään niin kovin, mutta kuulumisten vaihtamiset jäivät siltä erää välistä, kun päällikkönä tätä nykyä toimiva Henkäystähti oli vienyt matkalaiset pesäänsä.
Sulkavirta ja hänen syntymättömät pentunsa olivat saaneet jäädä Kuolonklaaniin Henkäystähden ja Keijukaisen sopimuksen myötä. Kun yhteisön jäsenet olivat viimein lähteneet ja jättäneet Sulkavirran Kuolonklaaniin, naaras olisi vain halunnut kiiruhtaa veljensä luokse. Mutta sitä ennen hänen oli keskusteltava isänsä kanssa.
”Inhoatko sinä minua?” Sulkavirta kysyi, kun hän ja Kuolonklaanin tuore päällikkö jäivät kahdestaan päällikön pesään. Henkäystähden ilme oli vakava. Kun Sulkavirta oli jättänyt Kuolonklaanin, hänen isänsä oli ollut hyvin, hyvin pettynyt tyttärensä päätökseen. Sulkavirran onneksi kolli pudisteli päätään.
”Inhosin päätöstäsi hylätä klaanisi, mutta en ikimaailmassa voisi inhota sinua. Sinä olet puhdasverinen kuolonklaanilainen ja minun tyttäreni, olet tervetullut takaisin”, päällikkö sanoi vakavalla äänellä. Kollin kasvoille hiipi hento hymy, mutta Sulkavirta huomasi jonkin painavan hänen isänsä mieltä.
”Mutta jokin on silti hullusti vai mitä?” Sulkavirta kysyi. Henkäystähti päästi ilmoille huokauksen ja käänsi katseensa tyttärensä vauhdilla kasvavaan vatsaan, jossa Ruskalinnun pennut kasvoivat.
”Sinun pentusi eivät ole puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. He ovat erakon pentuja”, Henkäystähden kasvoilta paistoi inho, kun hän sanoi sen. Sulkavirta kurtisti kulmiaan. Hän ei voinut ymmärtää isänsä kapeakatseisuutta! ’Mitä väliä vaikka pentujen isä olisikin ollut erakko?’ naaras mietti mielessään tuohtuneena.
”Olet väärässä”, Sulkavirta vastasi empimättä ja kohtasi uhmakkaasti isänsä katseen, ”kun olin erakko, tapasin Ruskalinnun. Hän on entinen eloklaanilainen, joka oli lähtenyt klaanista löytääkseen kasvattivanhempansa. Ruskalintu on Lauhalaukan poika, ja Lauhalaukka on kuolonklaanilainen. Mutta olivat pentuni puhdasverisiä tai eivät, he ovat minun pentujani.”
Henkäystähti siristi mietteliäänä silmiään, kuin raidallinen kolli olisi arvioinut tyttärensä tarinan todenmukaisuutta.
”Missä tämä Ruskalintu sitten on? Jättikö hän sinut ja pentusi yksin?” päällikkö kysyi, eikä Sulkavirta voinut uskoa korviaan! Naaras ei kuitenkaan halunnut riidellä isänsä kanssa, kun oli viimein päässyt takaisin hänen luokseen. Naaras pudisteli surkeana päätään ja laski sumuisen katseensa pesän kiviseen pohjaan.
”Hän kuoli.”
Kyyneleet kohosivat Sulkavirran silmiin hänen miettiessään kumppaniaan. Se sai myötätunnon heräämään myös Henkäystähdessä, ja päällikkö astui tyttärensä luokse ja laski lohduttavasti häntänsä tämän hännälle.
”Olen pahoillani”, päällikkö kuiskasi tyttärensä korvaan, mutta Sulkavirta tiesi, etteivät sanat olleet totta. Henkäystähden äänessä oli vivahde tyytyväisyyttä, joka sai Sulkavirran niskavillat nousemaan pystyyn. Hänen isänsä oli muuttunut vain huonompaan suuntaan sen myötä, kun hän oli noussut klaanin päälliköksi. Sulkavirta yritti kuitenkin uskotella itselleen, että hänen isänsä oli aidosti pahoillaan Ruskalinnun kuoleman johdosta. Siispä naaras nyökkäsi hiljaa.
”Sinun on paras käydä lepäämään. Voimme keskustella myöhemmin lisää.”
Henkäystähti saatteli tyttärensä pentutarhalle, jossa asui ikikuningatar Mäntyviiksi, hänen vahdittavanaan olevat kaksi pentua ja Sulkavirralle tutut klaaninvanhimmat. Kotiin palannut, pitkästä matkasta väsynyt Sulkavirta asettui tyhjälle vuoteelle. Hän tunsi olevansa turvassa, ja se tunne keinutti hänet pehmoiseen uneen.
Seuraavat päivät kuluivat lähinnä Sähkötuhon ja Sinilinnun seurassa. Kuten Sulkavirta oli arvellut, hänen emonsa Tuhkajuova oli vähät välittänyt Sulkavirran paluusta. Hopeanharmaa tabbykuvioinen soturi oli vain kohdannut tyttärensä kellertävän katseen ja nyökännyt tervehdykseksi. Sen enempää Sulkavirta ei ollut emonsa kanssa keskustellut. Hän oli kertonut Sähkötuholle kaiken, mitä matkan aikana oli tapahtunut. Naaras uskalsi puhua avoimesti myös Kujakissayhteisöstä, sillä Henkäystähti itse oli pitänyt Sulkavirran paluuta seuranneena aamuna klaanille kokouksen. Päällikkö oli kertonut tekemästään liittoumasta Kujakissayhteisön kanssa ja ilmoittanut Sulkavirran palanneen takaisin kotiin.
Sulkavirta oli huomannut, että klaanin ilmapiiri oli muuttunut sitten hänen lähtönsä. Henkäystähti oli saanut Pimeyden Metsältä varoituksen, joka oli johtanut erakkoveristen eriarvostamiseen. Sulkavirta ei pitänyt siitä, miten kuolonklaanilaisten arvot määriteltiin heidän puhdasverisyytensä mukaan, mutta naaras ymmärsi isänsä ja muiden kuolonklaanilaisten pelon. Totta puhuen olisi typerää luottaa sokeasti jokaiseen, jos Pimeyden Metsä oli antanut selvän varoituksen.
Sulkavirta oli yrittänyt lähestyä Aaltosalamaa useaan otteeseen, mutta punaturkkinen soturi tuntui välttelevän naarasta, joka oli aikoinaan ollut hänen paras ystävänsä. Sulkavirta arveli, että Aaltosalaman käytös johtui siitä, miten epäreilusti naaras oli jättänyt ystävänsä lähtiessään Kuolonklaanista. Hän oli odottanut Aaltosalaman paluuta leiriin niin kauan kuin oli voinut, mutta naarasta ei ollut näkynyt, eikä Sulkavirta ollut koskaan ehtinyt kertomaan ystävälleen itse lähdöstään. Kuningatar ymmärsi ystäväänsä, mutta siltikin hänen vihansa tuntui inhottavalta. Sulkavirta olisi tehnyt mitä vain, että hän olisi saanut korjattua välinsä Aaltosalaman kanssa..
Kuningatar istuskeli leirin pääaukiolla ja silmäili klaanin kissojen touhuja. Sähkötuho oli lähtenyt partioon ja Sinilintu oli kaiketi vielä nukkumassa, sillä aurinko oli noussut vasta hetki sitten. Harmaanruskea naaras mietti tulevaisuuttaan. Kuolonklaani oli kovaa vauhtia rynnistämässä sotaan Eloklaania vastaan, ja ajatuskin siitä sai kylmät väreet kulkemaan naaraan selkäpiitä pitkin. Ajatuskin siitä, että jokainen hänelle tärkeä kissa – ja tarvittaessa myös hänet itsensä – lähetettäisiin turhaan sotaan niin sanottuja vihollisia vastaan, tuntui epäreilulta. Mutta ilman sotaa Sulkavirta ei olisi koskaan päässyt takaisin perheensä luokse. Se tuntui loppujen lopuksi pieneltä siihen nähden, että ilman kaikkea tätä hän olisi yhä Kujakissayhteisön vankina.
Sulkavirta nousi hitaasti venytellen seisomaan, kun hän huomasi metsästyspartion palaavan leiriin mukanaan tuoresaalista. Naaras ei tuntenut nälkää, mutta hän joutui pakottamaan itsensä syömään syntymättömien pentujensa vuoksi. Edellisen aterian naaras oli syönyt ennen auringonlaskua Sähkötuhon ja Sinilinnun kanssa.
Mutta kun naaras lähti liikkeelle, tyhjästä ilmestynyt viiltävä kipu sai hänet pysähtymään. Jalat pettivät kuolonklaanilaisnaaraan alta, ja tämä lyyhistyi leirin kylmälle kivipohjalle ja vinkaisi kivusta.
”Apua!” Sulkavirta parahti, huomatessaan, ettei päässyt ylös. Lamaannuttava, aaltomainen kipu kohdistui kuningattaren vatsaan ja hänet valtasi valtava pelko.
’Ei ei ei, ette te voi vielä syntyä!’ Sulkavirta ajatteli tuskissaan. Hehkuaskelen mukaan pentujen syntymään olisi vielä yli neljäsosakuu ellei enemmänkin. Sulkavirta tiesi, että jokin oli pielessä.
Mäntyviiksi ja Aaltosalama olivat rientäneet Sulkavirran avuksi ja vieneet kuningattaren parantajan pesälle. Harmaanruskean naaraan muistikuvat sitä seuraavista tapahtumista olivat hyvin hatarat. Hän muisti nähneensä Aaltosalaman vierellään sekä Hehkuaskelen vakavan ja surumielisen ilmeen, mutta kaikki muu tapahtunut oli täydessä pimennossa. Sulkavirta muisti aaltoilevan kivun, pahan olon ja kovat ponnistukset. Kuningattaren mielessä pyöri vain yksi asia: hän ei halunnut synnyttää. Naaras yritti vastustella kaikin voimin, mutta hänen kehonsa pakotti hänet ponnistamaan pienet, voimattomat pennut ulos.
Kun synnytys oli ohi, Sulkavirran oli saatava tietää, olivatko hänen pentunsa kuolleet. Naaraan olo oli voimaton ja häntä heikotti. Yrittäessään nousta, Sulkavirran päässä alkoi pyöriä.
”Varovasti”, Hehkuaskel kuiskasi ja kehotti naarasta palaamaan takaisin makuulle, ”sinä menetit paljon verta.” Käydessään ylhäällä Sulkavirta ehti erottaa kylmällä maalla makaavan neljä pientä pentua. Heidän edessään seisoi Aaltosalama, joka nuoli kovasti yhtä pentua.
”Hehkuaskel”, Sulkavirta kuuli Aaltosalaman naukuvan, ja musta naaraskissa kiiruhti soturin ja pentujen luokse.
”Ovatko he kuolleet? Sanokaa, etteivät he ole kuolleet!” Sulkavirta itki voimattomana pääsemättä enää ylös vuoteesta, jolle hänet oli viety. Kukaan ei vastannut. Sulkavirta oli varma, että hän oli taas menettänyt kaiken. Viimeinenkin pala Ruskalinnusta olisi poissa pentujen myötä.
Hehkuaskel tassutti väsyneen naaraan luokse. Parantaja kantoi suussaan pikkuruista pentua. Sulkavirta ei ollut koskaan nähnyt niin pientä kissaa ja hetken ajan hän luulikin katsovansa kuollutta pentua. Mutta sitten pieni, täydellinen kissan alku vingahti ja heilautti pikkuruisia jalkojaan. Sulkavirran suusta pääsi huojentunut henkäisy, kun kuningatar laski pienen pennun emonsa vatsan vierelle.
”Olen pahoillani. Muut pennut eivät selvinneet”, parantaja naukui pahoitellen ja laski päänsä pettyneenä alas. Sulkavirta ei voinut lakata katsomasta hänen vatsansa vierellä möyrivää ja vikisevää pientä, harmaavalkoista kissanpentua. Vaikka naaras oli suunnattoman onneton muiden pentujensa kohtaloiden vuoksi, hän oli pakahtua onnesta. Yksi pennuista oli selvinnyt, osa Ruskalintua oli yhä olemassa heidän pennussaan.
Väsymys sai kuitenkin pian vallan. Sulkavirta laski raskaalta tuntuvan päänsä sammalvuoteelleen ja sulki väsyneet silmänsä.
Kun naaras seuraavan kerran heräsi, hän ei tiennyt kauanko oli nukkunut. Parantajan pesän hämäryydestä päätellen melko kauan, ilmeisesti koko päivän. Sulkavirta kohdisti katseensa hahmoon, joka seisoi hänen edessään. Sinilinnun kasvoilla oli hento hymy, kun hän kohtasi sisarensa katseen.
”Huomenta, sinä nukuitkin kauan”, valkoturkkinen soturi naukui. Sulkavirralta meni hetki muistaa, mitä aiemmin sinä päivänä oli tapahtunut. Synnytys oli noin vain käynnistynyt ennenaikaisesti ja pennut olivat syntyneet. Kuningatar tunsi pikkuruiset käpälät vatsallaan ja nosti päänsä ylös nähdäkseen pentunsa. Pettymys oli valtava, kun Sulkavirta näki vain yhden pennun. Niin, Hehkuaskel oli kertonut kolmen muun pennun syntyneen kuolleina.
”Missä minun muut pentuni ovat?” Sulkavirta kysyi käheällä äänellä yrittäen pidätellä kyyneleitä. Sinilintu silmäili mietteliään oloisena sisartaan ennen kuin hän vastasi:
”He odottavat hautaamista aivan tässä lähellä. Jos tahdot, voin tuoda heidät tähän sinun luoksesi.” Sulkavirta nyökkäsi, tietysti hän halusi nähdä pentunsa. Kun valkoturkkinen naaras siirtyi sivummalle, Sulkavirta veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Hän yritti rauhoittaa mieltään ja turvautua siihen ajatukseen, että hänen pienet pentunsa olivat nyt isänsä luona.
Yksitellen Sinilintu kantoi kolme pentua juurisynnyttäneen sisarensa eteen. Kaikki pennut olivat hyvin pieniä, vielä pienempiä kuin eloonjäänyt pienokainen. Ensimmäinen pennuista omasi vaaleanharmaan turkin. Hänen pieni kuononsa ja vatsansa olivat väriltään valkoiset. Toisen pennun rusehtava turkki muistutti paljon Sulkavirran turkin väriä. Pienen pennun kaunista turkkia koristivat ohuet raidat ja hänen pienen pienet tassunsa olivat likaisenvalkoiset. Kun Sinilintu toi viimeisen kuolleen pennun kuningattaren luokse, Sulkavirta parahti hiljaa. Pikkuruisen pennun turkki oli tismalleen samaa väriä kuin Ruskalinnunkin. Pennun turkilla oli hänen emonsa tavoin raitoja.
Sulkavirta silmäili samalla kovin haltioituneena, mutta hyvin surullisena pentujaan, jotka eivät olleet olleet valmiita tähän maailmaan. Se tuntui vaikealta, mutta naaraan oli hyväksyttävä pentujensa kohtalo ja oltava onnellinen siitä, että edes yksi oli selvinnyt hengissä.
”He ovat kauniita”, Sulkavirta henkäisi ja nosti hitaasti katseensa Sinilintuun. Sisko nyökkäsi.
”Henkäystähti olisi halunnut haudata heidät heti, mutta minä ja Sähkötuho ajattelimme, ettei se ole hyvä idea. Tiesimme, että tahdot nähdä pentusi vielä ennen kuin heidät viedään pois lopullisesti”, Sulkavirta oli otettu sisarensa sanoista, ”Sähkötuho ajatteli, että tahtoisit keksiä pennuille nimet.. Sähkötuhon mielestä minun ajatukseni oli kai vähän outo, mutta minusta nuo pennut muistuttavat kaikki jotakin lintulajia.” Sinilintu näytti innostuvan, mutta hän katsoi varovasti sisartaan. Sulkavirta katsoi lämpimästi sisartaan. Hän oli niin iloinen, että oli päässyt takaisin perheensä – tai oikeastaan pentuetovereidensa ja isänsä – luokse.
”Mitä sinä siis ehdottaisit?” harmaanruskea naaras kysyi vienosti hymyillen.
”Harmaasieppo muistuttaa väriltään tätä yhtä, joten se voisi olla Sieppopentu”, Sinilintu aloitti ja kosketti hellästi kuonollaan rusehtavan harmaata pentua siirtyen sitten oranssiin pentuun, ”peipon rinta on oranssi, joten siis Peippopentu. Tämä kolmas voisi olla Haikarapentu, sillä haikarat ovat myös harmaavalkoisia.” Nimet kuulostivat Sulkavirran mielestä oikein hyviltä.
”Ne ovat erinomaiset nimet. Minä ja Ruskalintu kohtasimme matkamme aikana monta lokkia, niiden selät ovat harmaita aivan kuten tämän neljännen pennunkin”, Sulkavirta ei ehtinyt lopettaa puheenvuoroaan, kun Sinilintu avasi suunsa:
”Lokkipentu! Hyvä Sulkavirta, tämähän sujuu sinulta kuin leikki!” Siskokset katsoivat hetken toisiaan hymyillen, kunnes Sulkavirran haikea katse laskeutui elottomiin pentuihin. Sulkavirta kampesi itsensä vaivalloisesti pystyyn. Hänen vointinsa oli edelleen varsin heikko, mutta naaras halusi hyvästellä jälkikasvunsa, jotka eivät koskaan saisi tutustua tähän maailmaan tai emoonsa. Ajatuskin siitä kirpaisi, mutta Sulkavirta halusi pysyä vahvana Lokkipennun vuoksi.
Kun Sulkavirta nousi ylös, hänen vatsansa vierellä oleva pentu alkoi vikistä kovaäänisesti emon lämmön kadotessa ympäriltään.
”Ei hätää, pikkuinen. Minä en jätä sinua koskaan”, Sulkavirta kuiskasi poikansa korvaan ja sipaisi tämän päälakea hellästi kielellään. Pentu rauhottui, ja Sulkavirta kääntyi kolmen kuolleen pennun puoleen. Hän kosketti kuonollaan vuorotellen jokaista, kylmää ja kalmantuoksuista pentua ja kuiskasi heidän nimensä ja hyvästit. Kun hyvästit oli jätetty, Sulkavirta palasi takaisin vuoteelleen Lokkipennun vierelle.
”Kiitos, että olet tukenani, Sinilintu”, Sulkavirta kuiskasi sisarelleen, joka lähti yksitellen kantamaan pentuja ulos parantajan pesästä. Kuningata oli niin väsynyt, että hän nukahti taas heti painettuaan päänsä vasten sammalia.
Synnytyksestä oli kulunut kolme päivää, ja Lokkipennun vointi huoletti sekä Sulkavirtaa että Hehkuaskelta. Toisena elinpäivänään pentu oli vähentänyt syömistä ja muuttunut vaisummaksi. Hetken kuningatar oli jo luullut viimeisenkin pennun kuolevan, mutta Pimeyden Metsälle kiitos, pentu oli edellisiltana alkanut taas syömään. Sulkavirta ei ollut poistunut hetkeksikään pienokaisensa rinnalta. Henkäystähti, Hehkuaskel, Sähkötuho ja Sinilintu kävivät kukin vuorollaan naaraan luona ja huolehtivat, että hän sai syötyä. Sulkavirta oli koko ajan vain kiitollisempi siitä, että hän oli päässyt pentunsa kanssa Kuolonklaaniin.
Aurinkohuipun aikaan Sulkavirta ja Lokkipentu olivat siirtyneet parantajan pesältä pentutarhalle. Sulkavirta oli yhä hieman heikossa hapessa synnytyksen ja surun jäljiltä, mutta Lokkipentu sai hänet jaksamaan. Hän oli valmis tekemään pentunsa vuoksi ihan mitä tahansa.
Aaltosalama pyöri jatkuvasti kuningattaren mielessä. Hän ei ollut varma oliko vain uneksinut, vai oliko soturi ollut läsnä hänen synnytyksensä aikana. Sulkavirta uskoi, että jos se oli totta, se ei varmasti ollut ollut hänen oma päätöksensä. Hehkuaskel oli varmasti kaivannut lisäkäpäliä ja Aaltosalama oli vain sattunut paikalle.
”Kuule, Hämypilvi”, Sulkavirta aloitti ja käänsi kellertävän katseensa pesän toisella puolella makaavaan kilpikonnalaikukkaaseen klaaninvanhimpaan. Vanha naaras siristi silmiään kysyvästi ja odotti, että hänen pojantyttärensä kertoisi asiansa.
”Voisitko käydä pyytämässä Aaltosalaman luokseni?” raidallinen kuningatar kysyi. Hämypilvi huokaisi, aivan kuin pyytö olisi ollut mahdottoman suuri. Siitä huolimatta vanha naaras kampesi itsensä pystyyn ja nyökkäsi:
”Hyvä on. Mutta vain siksi, että olet vielä toipilas ja olet juuri synnyttänyt minun pennunpennunpentuni.”
Sulkavirta väläytti varovaisen hymyn naaraalle, joka lähti laahustamaan ulos pentutarhalta.
//Aalto?
