Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
”Oliko sinulla jotain suunniteltuna minulle?” Tuimatassu kysyi saavuttuaan luokseni. Katsoin oppilastani hetken hiljaa. Hän oli edistynyt hyvin; saalistus ei enää tuottanut samanlaisia hankaluuksia, ja taistelussa Tuimatassulla olivat perusasiat jo hyvin hallussa. Olisimme ehkä voineet harjoitella tänään jotain vaativampaa taistelutekniikkaa, mutta oppilaan kouluttaminen koostui muustakin, kuin saalistamisesta ja taistelusta. Oli tärkeää osata kiipeillä ketterästi, juosta nopeasti, hyödyntää ympäristöään… Mahlahallaa kouluttaessani en ollut ehkä huomioinut näitä asioita yhtä hyvin, mutta nyt kun olin kokeneempi, osasin antaa niillekin painoa.
”Kohotamme kuntoasi”, sanoin lyhyesti ja nousin ylös. Tuimatassun ilme näytti kysyvältä, mutta pian nuori kollikissa lähti seuraamaan minua ulos leiristä. Astelimme piikkihernetunnelin lävitse ja ulkona suuntasin metsikköä kohti, takanani kuulin oppilaani askeleet. Kiristin tahtini nopeasti juoksuun, eihän matkaa harjoittelupaikalle tarvinnut tuhlata. Tuimatassu ei muutenkaan ollut kovin nopea, ja vaikka nopeus ei aina ollut asia, mitä pystyisi tuosta vain parantamaan, oli hänen tultava ainakin niin nopeaksi kuin hänelle oli mahdollista. Itse olin nopea, niin juoksijana kuin kaikessa muussakin, joten jätin oppilaan hetkessä jälkeeni. En kuitenkaan kirinyt liian edelle, vain sen verran, että Tuimatassu joutuisi rikkomaan rajojaan ja hengästymään kunnolla. Kuten olin oppilaalle sanonut, kohottaisimme hänen kuntoaan. Hyvällä kunnolla kaikki muukin olisi helpompaa.
Saavuimme pian määränpäähämme. Seisahduin korkean männyn juurelle, Tuimatassu saapui pian takaani luokseni. Annoin oppilaan kerätä hetken voimiaan, ennen kuin aloitin päivän koulutustuokion.
”No niin”, naukaisin kiertäen puun kerran ympäri. ”Ehkä arvaatkin, mitä tänään on luvassa. Kiipeät tämän puun latvaan. Se, montako kertaa joudut sen tekemään, riippuu sinusta itsestäsi.”
Nostin katseeni korkealle puun latvustoon. Hiirenkorvan ansiosta lunta ei oksilla juurikaan näkynyt, mutta toisaalta ne saattaisivat olla vielä paikoin liukkaita.
”Sinun on nimittäin voitettava minut”, kerroin katsoessani jälleen oppilaan keltaisiin silmiin. ”Olet minua varmaankin parempi kiipeilyssä, voin myöntää sen. Mutta pystyn korvaamaan puutteellisen ketteryyteni kokemuksellani, kunnollani ja nopeudellani.”
Otin askeleen puuta kohti ja raapaisin testiksi sen kaarnaista pintaa. Kiipeileminen oli tärkeä taito soturilla. Siitä huolimatta en varsinaisesti pitänyt siitä; olin huomannut, etten yleensä pidä asioista, missä olen muita huonompi. Mutta osasin silti joten kuten kiipeillä, ja vaikka Tuimatassusta varmasti tulisi minua roimasti ketterämpi soturi, ei ero taidoissamme nyt ollut niin suuri. Olikin minun tehtäväni kasvattaa tuota eroa, mestareidenhan tulisi aina pyrkiä kouluttamaan oppilaastaan vielä itseäänkin parempi soturi.
”Kiipeä latvaan niin nopeasti kuin pystyt. Mutta älä kuitenkaan hätiköi liiaksi, vaan mieti rauhassa liikkeesi. Annan sinulle vähän etumatkaa.”
Astahdin kauemmas puusta, jolloin Tuimatassu otti paikkansa sen juurelta.
”Kun voitat minut, nämä harjoitukset loppuvat. Mutta en aio tehdä siitä helppoa”, sanoin viekkaasti hymyillen. ”Selvä. Kolme, kaksi, yksi. Kiipeä.”
//Tuima?
//400 sanaa
