Pyräkkäpentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Säikähdin vähän, kun emo yllättäen ilmestyi aukiolle ja alkoi sättiä isää – kuningatar osasi olla pelottava saarnatessaan. Tällä kertaa selvisimme kuitenkin vain varoituksella ja saimme jatkaa leikkejämme isän kanssa aukiolla.
”Nyt se mäyräkyyti!” Myrskypentu huudahti isän pään vierestä, mikä sai raidallisen soturin hätkähtämään. ”Me ansaitsemme sen, kun voitimme sinut! Kavutkaa kyytiin!”
Kiipesin isän häntää pitkin tämän takaliston päälle istumaan ja odotin, että myös Kaamospentu saisi hilattua itsensä soturin selkään.
”Pitäkää tiukasti kiinni!” Turmaloikka mörisi jo leikille antautuneena ja otti ensimmäisen, mahtipontisen askelen. Kiljahdin, kun tunsin, että otteeni oli aikeissa pettää. Vahingossa upotin kynteni isän takalistoon, mikä sai soturin liikkumaan entistä hurjemmin.
Myrskypentu ja Kaamospentu huusivat ja kikattivat ja roikkuivat kiinni Turmaloikan turkista, kun tämä köntysteli tarkoituksellisen epätasaisesti eteenpäin. Pidin parhaani mukaan kiinni ja yritin olla putoamatta kyydistä.
Kesken leikin huomioni kiinnittyi kuitenkin johonkin perin eriskummalliseen. Auringon lämmittämässä läikässä, pienen kiven päällä leiriaukion reunassa, kökötti jokin piskuruinen, hassun näköinen otus. Olin niin keskittynyt sen vahtaamiseen, että en tajunnut pitää kunnolla kiinni isästä, ja yhtäkkiä seuraavan pompahtavan askeleen kohdalla lensin pois kyydistä.
Mätkähdin kiviselle maalle vinkaisten. Myrskypentu ja Kaamospentu olivat yhä isän selässä, katse menosuuntaan suunnattuna. Turmaloikka piti sellaista meteliä mennessään eteenpäin, ettei tämä tuntunut vielä huomanneen yhden pennun puuttumista.
Kömmin istumaan ja tunsin vihlaisun oikeassa etutassussani. Kipu tuntui niin inhottavalta, että olin jo hetken ajan aikeissa parkua jotakuta hätiin, kunnes katseeni osui jälleen siihen outoon eläimeen kiven päällä. Nieleskelin kyyneleeni ja lähdin linkuttamaan sitä kohti uteliaana.
Yhtäkkiä eläin liikahti. Pysähdyin siihen paikkaan. Tuijottelimme toisiamme silmästä silmään, kumpikaan uskaltamatta liikahtaa. Tarkastelin pikkuotusta korvat valppaasti pystyssä: sillä ei ollut turkkia tai korvia, mutta sillä oli sen ruumiiseen nähden pitkä häntä. Lähestyin sitä uudelleen.
Tällä kertaa pääsin melko lähelle sitä, kun jotakin odottamatonta tapahtui äkisti: otuksen häntä putosi ja jäi sätkimään kiven päälle. Kirkaisin kauhistuneena ja kompuroin kauemmaksi kiemurtelevasta hännänlopusta. Sillä välin eläin itse oli ehtinyt häipyä johonkin.
”Pyräkkäpentu!” Turmaloikan ääni kuului takaani, ja käännähdin ympäri katsomaan minua kohti hölkyttävää soturia. Myrskypentu kuikisteli soturin pään yli ja Kaamospentu kurkki selästä suuntaani.
Vilkaisin kivellä yhä heikosti nykivää häntää ja sitten isää ja sisaruksiani, jotka tulivat luokseni, ja pillahdin sitten itkuun.
Turmaloikka katse minua huolestuneena ja kumartui tasolleni nuollakseen lohduttavasti korviani. ”Ei mitään hätää. Sattuuko sinua johonkin?”
Minulta meni hetki, ennen kuin pystyin puhumaan kunnolla itkun seasta: ”Ensin minä tipuin” – haukkasin välissä happea ja niiskaisin – ”ja tassuuni sattui. Sitten minä näin oudon näköisen eläimen tuossa kiven päällä, ja kun menin sen luo, sen häntä yhtäkkiä putosi!” Katsahdin hännän suuntaan edelleen hieman poissa tolaltani. En ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa, ja se samaan aikaan kiehtoi ja järkytti minua. Tällä hetkellä se kuitenkin järkytti enemmän.
//Kaamos?
