Sähkötuho
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Sulkavirta ei ollut koskaan palannut käynniltään leirin ulkopuolella. Partiot eivät olleet löytäneet mitään jälkiä, sillä lunta oli satanut piakkoin Sulkavirran lähdön jälkeen. Olin kolunnut jokaisen reviirimme nurkan, eikä mitään löytynyt. Ei yhtään mitään. Tämä ketunmielinen tunne sai minut tuntemaan oloni kuristetuksi. Taivas soikoon, ei Sulkavirralle ollut voinut käydä mitään. Ei voinut. Se kuka hänet minulta riistäisi saisi katua sitä lopun ikäänsä. Minä en lopettaisi etsintöjä ennen kuin löytäisimme hänet. Minä inhosin niitä sääliviä katseita, joita osa kissoista minulle antoi, tai sitä kun kissat vain omaa tunnetilaansa helpottaakseen toivottivat minulle onnea etsintöihin. Ihan kuin mikään niistä auttaisi löytämään hänet. Kenestäkään ei ollut mitään hyötyä. Mikä pahinta, Tuhkajuova ei edes tuntunut olevan huolissaan. Tässä sitä näki ketkä olivat oikeasti uskollisia. Kehenkään ei pitänyt luottaa, vaan kaikki piti aina tehdä itse. Maailmassa ei selviä, jos elää jonkun toisen varassa.
Puristelin tassujeni alla olevaa lunta, sillä en yksinkertaisesti vain kyennyt olemaan paikallaan. Tuntui, että olin menettänyt kaiken kärsivällisyyteni Sulkavirran katoamisen jälkeen. Lunta tuprutti taivaalta taas kilokaupalla ja ainoa asia, mikä mielessäni pyöri oli se kuinka sisareni saattaisi värjötellä jossain tuolla paksun hangen keskellä ja juuri nyt paleltua kuoliaaksi, koska en onnistunut löytämään häntä. Pimeys ympäröi minut ja ainoat äänet joita kuulin, oli hiljainen lumen narske kun kissat kulkivat ja pieni puheensorina. Kuu loisti taivaalta miltei täytenä ja valaisi aukiota heikosti. Katsoin vielä hetken kuuhun ja lausuin hiljaa rukouksen. Heti sen sanottua pidin itseäni typeränä ja häpesin epätoivoani, mutta jos oli mitä tahansa mikä saisi Sulkavirran pääsemään ehjänä perille, niin sen olin valmis tekemään. Teki se minusta kuinka typerän tahansa.
Aamulla pesästä astuessani, en ehtinyt oikeastaan tekemään mitään kun luokseni laukkasi erittäin pirteän oloinen Huomenkyyhky. Hän alkoi heti touhottaa jotain, ensiksi säästä ja sitten omaksi yllätyksekseni pyysi minua kävelylle kanssaan. Epäilykseni herätti moinen spontaanius, sillä voi olla etten ollut oikeastaan vaihtanut montaakaan sanaa naaraan kanssa aikaisemmin. Me emme edes tunteneet toisiamme, joten naaraan tapa jutella minulle tuttavallisesti sai melkein niskakarvani pystyyn. Ja jos se ei saanut, niin ainakin lopulta hänen häntänsä hipoessa jalkojani otin askeleen huomaamattomasti taaksepäin. Inhosin keskustelukumppaneita, jotka tulivat liian lähelle. Huomenkyyhkyn tapauksessa kuitenkin uskoin hänen olevan vilpitön. Suostuin naaraan ehdotukseen yhdestä syystä; saisin mahdollisuuden katsella ympärilleni Sulkavirran varalta.
“Selvä”, vastasin yksinkertaisesti. Myöntävä vastaus sai Huomenkyyhkyn silmät syttymään aivan uudella tavalla.
“Eiköhän sitten mennä, ettei vallan palelluta!” naaras tokaisi iloinen ilme kasvoillaan ja lähti askeltamaan kohti uloskäyntiä. Olin joskus etäältä katsellut Huomenkyyhkyn touhuilua ja olin lähes varma, että naaraan täytyi olla jonkinasteinen ikiliikkuja. Hän ei koskaan näyttänyt väsyvän vaan aina painoi tarmokkaasti eteenpäin.
Minun osaltani taipaleemme alku kului hiljaisuudessa, mutta Huomenkyyhky päinvastoin vähän väliä höpisi jotain. Osoitin kyllä kuuntelevani kohteliaasti välillä äännähtäen tai nyökkäillen, vaikka minua ei välttämättä oikeasti kiinnostaneetkaan päivittelyt lumen korkeudesta sun muusta.
Lumi alkoi ikävästi paakkuuntua pitkään turkkiini, mutta ei vielä niin pahasti, että se olisi vaikeuttanut kulkuani liiaksi. Pian naaras kääntyi puoleeni ja ilmeestä päätellen aikoi sanoa jotain.
// Huomen? 😀
469 sanaa
