Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Lähdin kulkemaan Harhatassuksi esittäytyneen valkean kollin perässä syvemmälle Eloklaanin reviirille. Rajan yli astuminen oli saanut kylmät väreet kulkemaan kehoni lävitse. Tästä alkaisi uusi elämä, jos Mesitähti vain suostuisi kuuntelemaan puheitani. Kenties hän olisi yhtä luottavainen kuin Harhatassu. Kuolonklaanissa oli sanottu eloklaanilaisten olevan sinisilmäisiä ja typeriä. Heidän huijaaminen olisi kuulemma helppoa.
Se tuntui pitävän paikkansa. Harhatassu oli kääntänyt minulle selkänsä, ja olisin halutessani voinut hyökätä itseäni huomattavasti nuoremman kollin selkään koska tahansa. En tahtonut kuitenkaan, että Harhatassu huomaisi virhettään ja alkaisi epäillä luotettavuuttani. Siispä kiristin tahtiani päästäkseni kollin rinnalle. Eloklaanilainen vilkaisi minua kehonsa eleiden mukaan hieman varuillaan, mutta huomatessaan kasvoillani olevan hennon hymyn, tuo tuntui taas luottavan minuun.
”Ei sinun tarvitse luottaa minuun. On hyvä olla vähän epäilevä vieraita kissoja kohtaan. Usko pois, se ei haittaa minua. Kuolonklaanissakaan kukaan ei luottanut minuun”, huokaisin turhautuneena vain tajutakseni, että puhuin aivan ohi suuni. Huomasin, että Harhatassun katse oli taas kääntynyt minuun. Kollin ilme oli aavistuksen verran surumielinen, mutten tiennyt johtuiko se säälistä, vai oliko se vain kissan yleisilme. Harhatassu vaikutti muuten melko ilmeettömältä, mutta kissa kallisti kysyvästi päätään. Katsoin parhaaksi selittää pikaisesti tilanteeni.
Ravasimme ripein askelin kohti metsän rajaa. En vilkaissut taakseni. Minulla ei ollut tarvetta nähdä, kuinka Kuolonklaanin raja katosi pois näköpiiristämme.
”Minulla oli Kuolonklaanissa eräs ystävä, kenties olet kuullut kuolonklaanilaisesta, joka hyökkäsi miltei kuu sitten eloklaanilaisen kimppuun”, pidin pienen tauon ja käänsin surkeana katseeni eteenpäin, ”Karhumyrsky oli sellainen kissa, josta kaikki tuntuivat pitävän. Hän oli uskollinen ja reilu minua kohtaan. Hän kuunteli juttujani ja luulin oikeasti, että hän oli ystäväni. En olisi ikinä uskonut, että hän olisi voinut koskaan tehdä mitään sellaista kenellekään.”
Ääneni hiljeni entisestään, mitä enemmän kerroin. En uskaltanut edes vilkaista Harhatassun suuntaan.
”Kun hän kuoli, Kuolonklaanin varapäällikkö oli varma, että minäkin olin petturi. Hän varmaankin levitti sitä sanomaa muillekin. En saanut nukkua lähes lainkaan. Henkäysvarjo kiusasi minua. Hän lisäsi minut partioon aina, kun olisin halunnut nukkua tai tehdä jotakin muuta. Sellaista ei vain kestä ikuisesti, vaikka kuinka haluaisi”, sanojeni jälkeen käänsin katseeni toiseen suuntaan. Oli niin uskomatonta, että tähän astisen elämäni suurin virhe oli se, että minulla oli ollut ystävä. Sen vuoksi oli nyt tässä, matkalla Eloklaanin leiriin selittämässä tarinaani vieraalle kissalle.
//Harha?
// 354 sanaa
